Djanetin keidaskaupunki Algerian Saharassa

14.4.2023

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kun nousin teltastani joskus seitsemän aikoihin aamulla. Paikka, jossa olimme yöpyneet, on eräs kauneimmista mitä tiedän, vaikka olimme keskellä hiekka-aavikkoa. Vuoret kohosivat ympärillämme satojen metrien päässä. Aamu oli siis muuten melko samanlainen kuin kaksi edellistä täällä Tassili n’Ajjerin kansallispuistossa; ainoa muutos oli tapahtunut oppaassamme, tarkemmin hänen äänensävyssään. Appelsiinia kuoriessani höristin korvia ja luulin saapuneeni keskelle kyseenalaista Pulttibois-sketsiä, kun opas-Nuun puhui yhtäkkiä kuin Aake Kalliala ja Pirkka-Pekka Petelius romanimiehiä esittäessään. Ääni muuttui tästä aamusta lähtien pysyvästi hänen keskustellessaan muiden retkikuntamme tuaregimiesten kanssa, siis tamašekin kielellä. Kun mies puhui englantia kanssani, oli äänensävy edelleen normaali. Olin kovin hämmentynyt.

Kokki ja kuljettajat jäivät purkamaan leiriä, kun minä, tšekkiläinen Peter ja ääntään muuttamaan ryhtynyt Nuun lähdimme tuttuun tapaan jalkaisin eteenpäin. Ehdimme ylittää muutaman matalan dyynin, kun autot taas saavuttivat meidät ja matka jatkui kumipyörillä. Mutkittelimme ulos Tadrart Rougesta ja samalla myös Tassili n’Ajjerin kansallispuistosta ja saavutimme pian Djanetiin johtavan RN3-valtatien. Tänään tšekkiläinen Peter lähtisi kohti kotiaan, joten hänen piti päästä takaisin Djanetiin ja suihkuun. Samalla myös minä ja muu retkikunta saisi mahdollisuuden kunnolliseen peseytymiseen kolmen Saharassa vietetyn yön jälkeen. Suihkun jälkeen tekisimme kaupunkikierroksen Djanetissa.

Ajoimme kohti Djanetia, kun kuljettajat päättivät poiketa tieltä. Jatkoimme pari kilometriä kuoppaista tieuraa pitkin kalliolle, missä nökötti kuorma-autonrengas ja peltinen juomakaukalo. Autonrenkaan alla kalliossa oli syvä onkalo, jonka pohjalla läikehti vesi. Nostimme kaivosta vettä juomakaukaloon ja jatkoimme matkaa. Kamelit ja muut vettä tarvitsevat eläimet kyllä löytäisivät paikalle. Paikalla oli vitivalkoiseksi auringossa muuttunut kamelinkallo ja isoja luita, joiden päättelin niin ikään kuuluneen kamelille.

Emme ajaneet lounastamaan aivan kaupunkiin asti, vaan jäimme joidenkin kilometrien päähän aavikolle. Leiri perustettiin valtavan kierreakaasian varjoon. Kävelin lähellä olevan korkean kukkulan laelle ja mobiilidata alkoi toimia. Sain viestitetyksi kotipuoleen olevani yhä elossa. Söimme ja ajoimme perille Djanetin laitamilla sijaitsevaan paikkaan, joka tunnetaan nimellä Tisras. Paikka on suosittu piknik- ja päiväretkikohde djanetilaisten keskuudessa, sillä etäisyys kaupungin keskustaan ei ole montaakaan kilometriä. Tisras on suunnaton labyrintti erikokoisia ja -näköisiä, etupäässä tummanpuhuvia kallioita, kivipaasia ja kivikasoja. Kokonaisuuden kruunaavat siellä täällä maisemaa täplittävät hiekkadyynit. Olen varma, että Tisrasissa olisi tavattoman helppoa eksyä, sillä kiviaavikko jatkui silmänkantamattomiin.

Kokkimme Husseini jäi Tisrasiin perustamaan leiriä, kun me muut lähdimme kaupunkiin ja etenkin sinne suihkuun. Ajoimme Djanetin laitamilla sijaitsevaan kaksikerroksiseen taloon, jossa aavikkoturistit käyvät suihkussa ennen lennolle lähtöä. Talo on matkatoimiston pomon rakennuttama varikko ja tukikohta, jota myös kuljettajat käyttävät yöpymiseen. Kokki-Husseini ja kuski-Ahmed kertoivat asuvansa Tamanrassetissa, yhdeksän tunnin ajomatkan päässä Djanetista länteen, joten tällainen tukikohta on tarpeen.

Suihkunraikkaina lähdimme tutustumaan Djanetiin, kaakkoisen Algerian suurimpaan ja tärkeimpään keskukseen. Reilussa 1 000 metrissä merenpinnan yläpuolella sijaitseva Djanet on keidaskaupunki ja syntynyt jylhien vuorten väliin, Oued Idjeriou -nimisen vadin, kuivuneen joenuoman, varteen. Vadi on osan vuodesta kuivillaan, kun taas sadekauden aikana se täyttyy, ilmeisesti jopa niin paljon, että nimi Idjeriou tarkoittaa ”merta”. Vadi ja sen vesi antaa elämän hehtaarien laajuiselle palmulehdolle, joka on levittäytynyt vadin molemmille puolille. Heinäkuusta lähtien täällä korjataan suuri taatelisato, kun taas muuna aikana se tarjoaa varjoisan pakopaikan Saharan armottomalta auringolta. Vierailimme palmulehdossa, minkä jälkeen nousimme kaupungin länsireunalla sijaitsevaan ”vanhaankaupunkiin”, joka on osittain raunioina, mutta joissain ikiaikaisissa kivitaloissa asutaan edelleen.

Syrjäinen Djanet toi mieleeni Ylivieskan; kummassakin asuu maltilliset 15 000 asukasta, paikkakunnat sijaitsevat kaukana suurista kaupungeista, kumpaankin on keskittynyt merkittävä määrä kaupallista toimintaa kaupungin kokoon nähden ja liikenneyhteydetkin toimivat erinomaisesti. Ylivieskassa pysähtyvät kaikki junat, Djanetiin kulkee lentoja Algerista, Tamanrassetista ja talvikaudella jopa Pariisista. Arkkitehtuuri on toki hieman erilainen, samoin luonto ja asujaimisto. Vierailimme kaupungin torilla, joka on katettu sokkelo täynnä kaikkea, mitä Saharan asukas tarvitsee uusista sandaaleista, kasvot ja päälaen peittäviin tagelmust-huiveihin ja elintarvikkeisiin. Djanet on Algerian aavikkoturismin keskus, minkä vuoksi torilla on myös muutama matkamuistoja myyvä koju. Onnistuin löytämään torilta vanhoja postikortteja, jotka lähetin myöhemmin pääkaupungista Algerista Suomeen. Djanetin postitoimisto oli nimittäin niin ruuhkautunut rahanlähettäjistä, enkä viitsinyt jäädä odottamaan, varsinkaan, kun tuaregit eivät varsinaisesti ymmärrä käsitettä nimeltä jonotus. En ymmärrä, miksi djanetilaiset olivat niin suurin joukoin lähettämässä rahaa. Rahan vastaanottaminen kävisi paremmin järkeen.

Ajelimme pitkin Djanetin katuja ja tein havainnon, että kaduilla on poikkeuksellisen paljon mustia afrikkalaisia. Algeriassa asuvat tuaregit eivät ole ihonväriltään mustia, vaan ennemminkin ruskeita. Kasvonpiirteet ovat kuin arabeilla ja eurooppalaisilla. Pohjois-Algerian arabit taas kävisivät hyvin espanjalaisista. Siispä mustat ihmiset pistävät katukuvassa silmään, vaikka tiedän, että osa algerialaisista on ihonväriltään mustia, kiitos arabien harjoittaman orjakaupan. Nuun vahvisti havaintoni ja kertoi näiden ihmisten olevan pääosin laittomia siirtolaisia Saharan eteläpuolelta. Suurin osa oli kuulemma eteläisestä naapurimaasta Nigeristä. Heidän selviytymistään Algeriassa edesauttaa kummankin maan lingua franca, arabia.

Djanet ei ole Saharan eteläpuolisesta Afrikasta kohti Eurooppaa suuntautuvan laittoman siirtolaisuuden merkittävimpiä keskuksia, mutta tänne on suhteellisen lyhyt matka halki aavikoiden Nigerin Agadezista, joka taas on koko Länsi-Afrikan tärkein siirtolaisten välietappi. Lisäksi Guineasta halki Malin tänne Algerian puolelle kulkeva siirtolaisreitti lävistää Djanetin ja jatkuu edelleen Libyaan. Veikkaanpa, että osa näistä Djanetissa oleskelevista parikymppisistä nuorista miehistä on jämähtänyt paikkakunnalle rahojen loputtua. Osa taas vain odottaa sopivan ihmissalakuljettajan löytymistä, jolle antaa oman henkirievun lisäksi kotipuolessa otettu tuhansien eurojen laina. Tilanne on sama esimerkiksi Agadezissa ja vaikkapa Pohjois-Tšadin Fadan keitaalla. Jos minulla olisi ollut vapaa-aikaa Djanetissa, olisin taatusti hakeutunut juttusille näiden parempaa elintasoa etsivien siirtolaisten kanssa. Heillä kun tuppaa olemaan mielenkiintoisia tarinoita siirtolaismatkojensa varrelta, kuten esimerkit Guineasta ja Gambiasta osoittavat. Samalla olisin voinut valistaa heitä Algerian siirtolaispolitiikasta, joka sisältää pakkopalautukset vain Nigerin rajalle asti, ei perille kotiin. Rajalta siirtolaiset voivat sitten raahautua lähimpään Nigerin kylään, jos voimat ja vesivarat riittävät siihen. Itse laittomana siirtolaisena pyrkisin suoraan Libyaan ja jättäisin Algerian kokonaan kokematta.

Sen sijaan ajoimme kaupunkia hallitsevan Fort Charlet -nimisen linnoituksen luokse. Linnoitus on eräs monista ranskalaisten siirtomaakaudellaan rakentamista sotilaslinnoituksista Algerian Saharassa. Fort Charlet on saanut nimensä kapteeni Édouard Charlet’n (1873–1915) mukaan, joka vuonna 1911 saapui tänne sotilasjoukkoineen ja määräsi linnoituksen rakennettavaksi. Rakennustyöt alkoivat 26. marraskuuta 1911, mutta jo 3. joulukuuta tuaregit valtasivat paikan ja ajoivat ranskalaiset pois Djanetista. Ranskalaiset ottivat linnoituksen ja Djanetin uudelleen haltuunsa vasta vuonna 1916. Lähde: [1]

Fort Charlet on edelleen sotilaskäytössä, sillä sieltä on erinomainen näkyvyys ympäröivään Djanetiin. Nykyisin valtaa pitävät tietenkin algerialaiset, sillä Ranskan siirtomaakausi päättyi jo vuonna 1962. Fort Charlet on suljettu kävijöiltä, kuten sotilastukikohdat yleensä, mutta myös linnoituksen edestä avautuu erinomainen näkymä kaupunkiin. Linnoituksen sotilaat huomasivat läsnäolomme, mutta eivät tulleet puuttumaan valokuvaukseen. Algeria on kokemukseni mukaan normaali maa, eikä suhtaudu valokuvaukseen kielteisesti. Siitä huolimatta sotilaskohteiden kuvaamista on syytä välttää.

Aurinko ehti laskea, kun palasimme takaisin Tisrasiin, kaupungin ulkopuolelle. Husseini oli valmistanut ruoan ja pääsimme aterioimaan saman tien. Tämä oli Peterin viimeinen ilta Algerian Saharassa, mutta seutu oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Algeria oli hänen ensimmäinen vierailemansa maa Afrikassa ja tämän kokemuksen jälkeen on suositeltavaa matkustaa lähinnä vain Tšadiin, sillä muuten mikään ei tunnu enää miltään. Hän lupasi perehtyä Tšadiin ja harkita sitä seuraavaksi matkakohteeksi Afrikassa. Sitä ennen hän kuitenkin tahtoi nähdä revontulia ja aikoi matkata Tromssaan niitä katsomaan. Minä painuin telttaani. Puolen yön jälkeen kuljettajani ajoi Peterin suoraan täältä hiekalta Djanetin lentoasemalle, josta hän lensi Algeriin ja edelleen Britanniaan.