Ighzerin ja Tiliouinen aavikkolinnoitukset Algerian Saharassa

17.4.2023

Algeria on Afrikan suurin maa ja siten myös etäisyydet maan sisällä ovat valtavia. Seuraavaan kohteeseeni, Timimounin keitaalle, on Djanetista linnuntietä 1 060 kilometriä. Nopein reitti paikkakuntien välillä tietä pitkin on pituudeltaan 2 230 kilometriä ja ajoaika huimat 26 tuntia. Siispä järkevintä on lentää, sillä Algerian sisäinen lentoliikenne on sujuvaa ja edullista. Nyt maksoin omasta Alger–Timimoun ja Ghardaïa–Alger-lentovarauksestani vain 12 646 dinaaria, mikä oli virallisen vaihtokurssin mukaan noin sata euroa. Mustan pörssin hinnoin ehkä vain noin 60 euroa.

Djanetista lensin Air Algérien ykkösluokassa pääkaupunkiin Algeriin, missä vaihdoin Timimounin-koneeseen. Tämäkin kone oli kovin sottainen ja mielestäni Air Algérien kannattaisi joskus siivota lentokoneitaan. Lisäksi omaan ikkunaani oli raapustettu nimikirjaimet A + H sydämen kera. Lentoaika oli noin kaksi tuntia, minkä jälkeen tupsahdin takaisin Saharaan. Djanet ja sen liepeillä sijaitseva Tassili n’Ajjerin kansallispuisto ovat ehdottomasti Saharassa, mutta niin on Timimounkin. Rannaton dyynimeri oli alkanut jo kauan ennen laskukiitoa Timimouniin. On vain luonnollista panostaa Saharaan, sillä sitähän Algeriasta on suurin osa.

Timimounin lentoasema on pikkuinen ja sieltä on yksi lento lähes päivittäin: pääkaupunkiin Algeriin ja joskus myös Oraniin. Kuten Djanetinkin lentoasemalla, myös täällä minut poimittiin erilleen muista saapuvista matkustajista; en näyttänyt viiden päivän aavikkoseikkailunkaan jälkeen riittävän algerialaiselta, joten pistin silmään väkijoukosta. Poliisit olivat jälleen hyvin ystävällisiä ja toivottivat tervetulleeksi Timimouniin. Passini kulki kädestä toiseen ja sain sen lopulta puolen tunnin jälkeen takaisin tervetulotoivotusten kera. Nyt olisin vapaa astumaan Timimounin helteeseen ja ottamaan taksin majapaikkaani. Poliisit olivat kuitenkin pyytämättäni hälyttäneet paikalle majapaikkani emännän minua noutamaan. Le Paradis du Sahara -nimisen majatalon Nadia oli valloittava tapaus ja pahoitteli poliisien toimintaa. Algeriaan suuntautuva matkailu on lapsenkengissä, eikä virkavalta oikein aina ole kartalla, mitä turistien kanssa tulisi toimia. Timimounissa ei ole pakollista liikkua oppaan kanssa, vaan omatoiminen matkailukin on mahdollista. En ollut pahoittanut mieltäni, sillä Algeriassa toimitaan Algerian tavalla. Ehkä joskus tavat muuttuvat, kun matkailijoita alkaa tulla enemmän.

Nadia puhui hyvää englantia, sillä hän oli eläkkeellä oleva lääkäri. Nainen oli edellisvuonna jättänyt eläkkeellä niin ikään olevan miehensä kanssa pääkaupungin tomut taakseen ja muuttanut Timimouniin täkäläisen ystäväperheen innoittamana. Algerin-koti oli myyty ja uusi rakennettu Timimouniin. Oikeastaan tosin kai pitäisi sanoa, että nyt sitä tomua vasta onkin. Pääkaupunki kun ei ole Saharassa, eikä siellä pölise. Nadia ja miehensä Francis ovat kaupunkilaisia ja erottuvat hyvin rauhallisen Timimounin katukuvasta länsimaisen pukeutumisensa ansiosta. Nadia ei peitä päätään, Francis kulkee shortseissa ja t-paidassa. Francis on miellyttävä algerialainen herrasmies, joka taitaa vain ranskaa, eikä ilmeisesti juuri lainkaan arabiaa englannista puhumattakaan. Hänellä on kaiketi ranskalainen äiti ja sukunimensä perusteella algerialainen isä. Pariskunnalla on tapana paeta Algerian helteitä kesäkuukausien ajaksi Etelä-Ranskan Toulouseen. Typerän suomalaisen turistin korvaan Toulouse kesäaikaan kuulostaa itse asiassa melko kuumalta pakopaikalta, mutta päihittänee se Timimounin lämpötilat, jotka kuulemma voivat nousta jopa +50°C:een. Joskus heinä- ja elokuussa.

Le Paradis du Sahara on uutuuttaanhohtava majapaikka ja minä sen ensimmäisiä asiakkaita. Nadia ja Francis asuvat samassa rakennuksessa, mutta omaa rauhaa on yllin kyllin, sillä neljä kauniisti sisustettua huonetta sijaitsevat yläkerrassa. Maksoin yöstäni 6 400 dinaaria (n. 28 euroa). Pariskunta asuu alakerrassa, minkä lisäksi alakerrassa on myös ulkouima-allas. Pulahtaisin siihen myöhemmin, mutta ennen sitä Nadia yritti tarjota minulle lounasta, siis siitäkin huolimatta, että ramadan-paastokuukausi oli edelleen käynnissä. Tyydyin pelkkiin algerialaisiin mansikoihin, sillä lounasta en olisi ehkä vielä kyennyt nauttimaan edellisöisen ruokamyrkytyksen jäljiltä. Mansikoiden jälkeen nukahdin, useammaksi tunniksi. Matkasuunnitelmani menisi uusiksi seuraavan kaupungin, El Menian (myös nimellä El Goléa), osalta, jonka olin nyt jättämässä kokonaan väliin. Se ei haittaisi, sillä kaupunki ei ole luultavasti lähiaikoina katoamassa kartalta. Nyt tahdoin tutustua Timimouniin kunnolla ja tänään en siihen välttämättä kykenisi, kiitos sen ruokamyrkytyksen.

Iltapäivällä heräsin ja tunsin voimieni palautuvan. Raahauduin altaalle, jossa aurinkoa otti itävaltalainen reissaaja Petra. Wienistä, kuulemma. Nainen oli kolmissakymmenissä, irtisanoutunut työstään ja lähtenyt yksinään pitkälle matkalle Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään. Algeria oli naisen ensimmäinen kohde ja ennen Timimounia hän oli ehtinyt jo nähdä Algerin, Oranin ja Tlemcenin kaupungit maan pohjoisosassa ja Taghitin keitaan Saharassa. Timimouniin hän oli saapunut päivää ennen minua ja ennen minun näkemistään ehtinyt nähdä jopa yhden toisen ulkomaalaisen matkailijan. Petra kertoi olevansa sohvasurffaaja ja oli aikonut sohvasurffata myös Timimounissa, mutta tullut toisiin aatoksiin tavattuaan paikallisen isäntänsä. Siksi hän oli nyt Nadian ja Franciksen huomassa Le Paradis du Saharassa. Itse en ole koskaan sohvasurffannut, sillä haluan edes hetken yksityisyyttä illalla ja varsinkin yöllä. Siitäkin huolimatta, että ihmiskohtaamiset ovat useimmiten matkojen parasta antia.

Olin kysellyt Nadialta mahdollisuuksista vierailla läheisessä Ighzerin ksarissa, aavikkolinnoituksessa. Olisiko parasta ottaa taksi vai pääsisikö sinne muuten. Nadia ehdotti, että Francis voisi näyttää Ighzerin minulle ja mukaan lähtisi tietenkin myös Petra, joka oli siinä vaiheessa huoneessaan. Lähtö tapahtui jo viiden minuutin kuluttua ja hinnaksi sovimme 2 000 dinaaria (n. 9 euroa). Ajoimme halki Timimounin, joka on punainen keidaskaupunki kaikkien rakennusten ollessa punasävyisiä. Itse kaupunkiin tutustuisin myöhemmin, nyt huristelisimme suoraan Ighzeriin. Ighzerin keidas ja sen ksar sijaitsevat noin 25 kilometrin päässä Timimounista pohjoiseen, keskellä aavikkoa.

Ighzerin perustivat zanata-berberiheimon jäsenet joskus keskiajalla. Paikka valikoitui ilmeisesti paikalla olevan keitaan vesivarojen mukaan. Ighzerin ksar on rakennettu korkean kallion laelle ja sen rinteille. Rakennusmateriaalina on käytetty palmunrunkojen ohella savitiiliä ja kiviä, jotka ovat täälläkin punasävyisiä maaperästä johtuen. Ajanhammas on purrut Ighzerin aavikkolinnoitukseen ja sen ylimmät osat ovat enemmän tai vähemmän raunioina, mutta alempana osa näistä ikiaikaisista savitaloista on edelleen kunnossa ja asuinkäytössä. Algeria on suhteellisen vauras maa, eikä täällä mitenkään huonosti asuta; kaikkiin asuinkäytössä oleviin savirakennuksiin menee sähkö. Kuljeksimme puolisen tuntia Ighzerin kapeilla kujilla, joista kapeimmille ei mahtuisi edes aasi. Sanomattakin on selvää, että autot on jätettävä linnoituskukkulan juurelle. Paikallisilla on siellä jopa rivi autotalleja, mikä on täysin poikkeuksellista Afrikassa. Laskemassa oleva aurinko värjäsi punaisen Ighzerin entistä punaisemmaksi ja tunsin tulleeni jälleen melkoisen täydelliseen paikkaan. Tuulenvirekään ei käynyt, mutta ilma ei silti ollut vielä näin huhtikuun puolivälissä tukahduttavan kuuma. Missään ei kuljeksinut ainuttakaan matkamuistokaupustelijaa, eikä kukaan tullut vaatimaan pääsymaksua aavikkolinnoitukseen pääsystä. Oikeastaan emme tainneet edes nähdä kuin pari ighzeriläistä näillä kapeilla ja hiekkaisilla kujilla.

Francis ei kulkenut mukanamme, vaan odotteli auton luona. Hän kuitenkin tahtoi esitellä minulle ja Petralle vielä luolan, joka tunkeutui syvälle aavikkolinnoituksen alle. Francis kertoi, että luola on edelleen aktiivisessa käytössä; päivisin täällä lepäillään suojassa paahtavalta Saharan auringolta.

Kun Ighzer oli nähty, päätti Francis esitellä meille vielä toisen aavikkolinnoituksen, Tiliouinen, ja sen ääressä olevan keitaan. Tiliouinen keidas ja ksar sijaitsevat seitsemän kilometrin ajomatkan päässä Ighzeristä luoteeseen. Koko Timimounin tienoo on täynnä tällaisia pieniä savitiilestä ja kivestä rakennettuja aavikkolinnoituksia, joista osa on raunioina, mutta osassa asutaan edelleen. En osaa ajoittaa näitä linnoituksia kovin tarkasti, mutta eiköhän Tiliouinekin ole keskiajalta. Keidas on pieni, asukkaita vain muutama kymmenen. Silti tätäkin keidaskylää vartioi muinainen linnoitus, jonne en enää jaksanut kavuta sen edellisöisen ruokamyrkytykseni johdosta. Tyydyin ihailemaan rauniolinnoitusta alhaalta kylästä Franciksen kanssa. Petra kävi jonkin matkan päässä, mutta ei hänkään ollut päässyt ylös asti.

Auringon laskiessa ajoimme takaisin Timimouniin, jossa osallistuimme Nadian ja Franciksen iftar-illalliselle. Iftar tarkoittaa päivittäisen paaston päättävää illallista, joka syödään yleensä suurella joukolla. Ruoka oli maittavaa, kuten se nyt tapaa Pohjois-Afrikassa aina olla. Illalla olisin voinut lähteä Nadian, Franciksen ja Petran seuraksi vielä kyläilyreissulle naapuriin. Ramadanin aikana elämä tapahtuu öisin, joten vierailut ystävienkin luona tapahtuvat monesti outoihin aikoihin. Totesin, että minun oli parasta mennä nukkumaan, joten jätin vierailun ja sen aikana tarjoillun jäätelön ja liian monet makeat leivokset väliin. Aamulla tietysti harmitti, vähäsen.