Matka Tassili n’Ajjerin kansallispuistoon

11.4.2023

Nukuin makeasti ensimmäisen yöni Algeriassa ja olisin kovin mieluusti jatkanut sitä vielä muutamalla tunnilla, sillä siirtyminen Djanetin lentoasemalta tänne keskustan kupeeseen oli ottanut oman aikansa oppaani oletettua koneeni olevan myöhässä. Kävin aamulla suihkussa, sillä seuraavien päivien aikana pääasiallinen suihkuni olisivat kosteuspyyhkeet. Kohta alkavalla kiertomatkalla Algerian Saharaan ei olisi lainkaan suihkuja. Suihkun jälkeen pakkasin rinkan ja astuin ulos Djanetin aamuun. Hotel Tiniri sijaitsee vähän keskustan ulkopuolella fantastisessa ympäristössä; ympärilläni aukeni karunkaunis näkymä ympäröiville vuorille ja kukkuloille sekä toisaalta laaksoon, jonka pohjalla kasvavat sadat taatelipalmut. Hiekkaa oli maisemassa runsaasti, kuten Saharassa kuuluukin. Olin innoissani ja aurinkokin paistoi pilvettömältä taivaalta.

Ramadan-paastokuukausi jatkui edelleen, mutta vääräuskoisten ei sellaista oleteta viettävän, jos he ovat ostaneet matkapaketin aavikolle. Myös täällä hotellissa aamupala kuului huoneen hintaan jopa näin ramadanin aikana. Yleensä Saharaan matkustetaan talvella, eikä huhtikuun puoliväli ole enää matkailukautta, joten olin hotellin ainoa asukas. Kävin ilmoittamassa henkilökunnalle, että haluaisin nauttia aamupalan. Vastaanoton mies kävi herättelemässä kokin, joka löytyi pitkän etsiskelyn päätteeksi. Ramadanin aikana paastoa viettävät nauttivat aamupalan ennen auringonnousua, minkä jälkeen painuvat yleensä takaisin pehkuihin. Unta yritetään jatkaa niin pitkälle kuin mahdollista, sillä ainakin siten välttyy syömiseltä, juomiselta, tupakoinnilta ja niiden ajattelulta. Myös lämmin aamu edesauttaa nukkumista. Ramadan hidastaa koko yhteiskuntaa ja moni lomailee koko kuukauden, sillä töitä ei nälkäisenä oikein jaksaisi.

Muutamaa päivää ennen Algeriaan saapumista olin saanut viestin, jossa tiedusteltiin, että kävisikö minulle, mikäli niin ikään yksin matkassa oleva tšekkiläinen liittyisi mukaan kiertomatkalleni. Kummallakin olisi oma auto kuljettajineen, mutta ruokailut ja majoitukset tapahtuisivat samassa paikassa. Kummallakin olisi myös oma teltta. Suostuin ilman muuta. Tšekkiläinen oli saapunut tänne Algerian syrjäkolkkaan pari päivää aiemmin ja ehtinyt jo viipyä aavikolla. Sieltä hän nytkin tuli auton kyydissä hotellilleni. Myös eilen minut hakenut englantia taitamaton kuljettaja saapui autollaan paikalle. Paikalla oli nyt siis kaksi maastoautoa, kuten oli luvattu. Tšekkiläisen autosta kömpi ulos nuori mies, joka olisi varsinainen oppaamme, Nuun nimeltään. Se ei ollut hänen oikea nimensä, mutta ilmeisesti lempinimi sopii paremmin ulkomaalaisten suuhun. Nuun ehdotti, että siirtyisin samaan autoon kuin tšekkiläinenkin, tarkemmin sen takapenkille. Toinen kuljettaja ja retkikuntamme kokki taas matkustaisivat toisella autolla edeltä lounaspaikkaan valmistelemaan ruokaamme. Niin minä kuin tšekkiläinen Peterkin kieltäydyimme, sillä olimmehan kumpikin maksaneet yhden hengen matkasta ja meille oli luvattu omat autot. Olin ikään kuin maksanut etupenkkipaikasta, joka minulta nyt tahdottiin viedä. Siinä oli jälleen yksi syy, miksi myöhemmin etsin paremman safarifirman kyseiseltä alueelta yhteistyökumppanikseni. Peter vielä jatkoi ja tokaisi, ettei ole amerikkalainen turisti, eikä hänelle olisi niin väliksi, vaikkei lounas olisi välittömästi odottamassa, kun saapuisimme kuhunkin leiriin. Olin tismalleen samaa mieltä.

Siispä hyppäsin maastoauton kyytiin, jota ajoi kuljettajani Mohammed. Takapenkillä matkusti kokkimme Husseini, joka ei osannut englantia tai ranskaa, vaan ainoastaan arabiaa ja omaa äidinkieltään tamašekia (myös nimellä tamasheq). Mohammed osasi sentään ranskaa, jota minä ryhdyin taas kaivelemaan muistini sopukoista. Aivoni vaativat muutaman päivän oleskelun ranskankielisellä alueella, kunnes ranska alkaa taas tulla esiin. Englanninkielinen oppaamme Nuun matkusti tšekkiläisen Peterin kanssa samassa autossa, jota ohjasti vanhempi herrasmies nimeltä Ahmed. Koko retkikuntamme koostui siis tuota tšekkiläistä ja minua lukuun ottamatta tuaregeista, joka on Saharan keskiosissa asustava alkuperäiskansa. He asuttavat Algerian eteläosien lisäksi Libyan länsiosia sekä Nigerin ja Malin pohjoisosia. Lisäksi Burkina Fason pohjoisimmassa osassa asuu tuaregeja. Vaikka tuaregit asuvat valtavan laajalla alueella, ei heitä silti ole reilua kahta miljoonaa enempää. Esimerkiksi Algerian 46-miljoonaisesta väestöstä vain noin 152 000 (0,34 %) on tuaregeja. Se on suunnilleen yhtä paljon kuin suomensomalien osuus Suomen väkiluvusta.

Tuaregit ovat ylpeää ja kovapäistä kansaa, joka aina silloin tällöin ryhtyy kapinaan milloin mitäkin hallintoa vastaan. Tuaregit elävät jo valmiiksi maailman karuimmissa oloissa, eivätkä siedä sitä, että esivalta laiminlyö heitä. Tuaregien keskuudessa elääkin vahvana käsitys siitä, että toisinaan sota on vain väistämätön. Tällä hetkellä Malin tuaregit sotivat keskushallintoa ja sitä tukevia venäläisiä Wagner-terroristijärjestön palkkasotilaita vastaan. Vuosina 2007–2009 tuaregit kapinoivat Malin lisäksi myös Nigerissä. Vieraitaan tuaregit kohtelevat tavattoman sydämellisesti ja vieraanvaraisesti, kuten aavikon ihmisillä on tapana. Sellaista kohtelua tulisin kokemaan tulevien päivien aikana. Samalla oppisin tuaregikulttuurista ja oppisin vähän tamašekin kieltä:

• Mitä kuuluu? = mäigä?
• Hyvää huomenta! = mädiffu!
• Hyvää yötä! = artuffa!
• Vesi = aman
• Leipä = tagella
• Kameli = amadzor, amis
• Kiitos = tanimmert

Kirjoitusasu on sellainen kuin suomalainen ne lausuisi, enkä ole lainkaan tietoinen oikeasta kirjoitusasusta.

Ehkä asuinalueesta johtuen tuaregeja on kutsuttu maailman vapaimmaksi kansaksi. Aavikolla on tilaa toteuttaa itseään ja tarvittaessa helppo vaikka piiloutua. Vähintään naisväen keskuudessa on paljon enemmän vapautta kuin ympäröivillä kansoilla; tuaregien keskuudessahan miehet hunnuttautuvat, kun taas naiset kulkevat jopa paljain päin. Miesten ”huntu”, turbaaninomainen päähine tagelmust, on jokaisen tuaregimiehen vakiovaruste, eikä mies lähde ilman sitä ihmisten ilmoille. Tagelmust kääräistään pään ja kasvojen peitoksi siten, että vain silmät näkyvät. Se suojaa Saharan auringolta ja hiekkapölyltä, ja sellainen oli kuljettajallani ja kokillani päänsä ympärillä. Etenkin tänään se oli kätevä hiekkapölyä vastaan, sillä Saharassa oli tuulinen päivä ja hiekkaa lensi ilmassa.

Ajoimme ulos Djanetista, jossa tekisimme myöhemmin kaupunkikierroksen. Tie on nimeltään route nationale 3 ja saa alkunsa Skikdassa Välimeren rannikolla, josta se kiemurtelee yli 2 000 kilometrin matkan Constantinen, Touggourtin ja In Aménasin kautta Djanetiin ja edelleen Libyan rajalle, jossa välittömästi rajan takana on Ghat-niminen keidaskaupunki. Oli hauska seurata yli 2 000:lla alkavia lukemia kilometripylväissä ja toisaalta sitä, kun tie oli niin erinomaisessa kunnossa. Algeria ei ole tyypillistä Afrikkaa, vaan öljy- ja kaasutulot ovat tuoneet maalle vaurautta ja sitä on pantu muun muassa tiestöön.

Kaasuttelimme kohti Libyan rajaa ja siellä odottavaa Tassili n’Ajjerin vuoristoa ja sen käsittävää kansallispuistoa, joka tunnetaan etenkin kalliopiirroksista ja -maalauksista. Alueella on eräs maailman suurimmista keskittymistä kalliomaalauksia ja -piirroksia jopa 12 000 vuoden takaa. Kaikkiaan maalauksia on yli 15 000. Enää eivät näillä seuduilla vaella maalauksiin ja piirroksiin ikuistetut kirahvilaumat, eivätkä edes leijonat ja norsut. Nyt maiseman ovat vallanneet kamelit, jotka saapuivat Saharaan vasta noin 2000 vuotta sitten. Siis samoihin aikoihin, kun ne ilmestyivät kalliomaalauksiinkin! Kalliopiirroksia löysimmekin sitten eräältä kukkulalta melko läheltä valtatietä. Kiviin oli kaiverrettu ihmisiä, kirahvi, aavikkokettu ja niin edelleen.

Jonkin ajan, tarkemmin 42 kilometrin, kuluttua saavuimme liikenneympyrään, jossa tie haarautuu kahtia: suoraa jatkaessamme päätyisimme Libyan Ghatiin, kun taas kääntymällä oikealle, päätyisimme Nigeriin. Länsimaalaiset eivät saa ylittää maarajaa Algeriasta Libyaan tai Nigeriin, mutta minulla oli Nigerin viisumi passissani, sillä olin matkaamassa maahan myöhemmin tässä kuussa, Nigeriasta käsin. Lisää Nigeristä täällä. Emme ajaneet Libyaan saakka, vaan käännyimme jo hyvissä ajoin kohti Tassili n’Ajjerin kansallispuiston uumenia. Kansallispuistoon olisi helppo eksyä omin päin, sillä kokoa puistolla on 72 000 km² eli yhtä paljon kuin koko Sierra Leonella on pinta-alaa. Se on hieman enemmän kuin koko Irlannin tasavallan pinta-ala.

Unescon maailmanperintöluettelossa oleva Tassili n’Ajjer tunnetaan esihistoriallisten kalliopiirrosten ja -maalausten ohella myös kuvauksellisista kalliomuodostumista, kuten holvikaarista ja korkeista jyrkkäpiirteisistä vuorista. Viime vuonna kuljin vastaavan retkikunnan mukana Ennedin ylängöllä Pohjois-Tšadissa, jonne on täältä melko lailla yhtä pitkä matka linnuntietä kuin Algerian pääkaupunkiin Algeriinkin. En voinut olla tekemättä vertailua Ennediin, jonka kalliomuodostumat ovat etupäässä ruskeaa kiveä sekä mielestäni jyrkkäpiirteisempiä. Eroosiota on vähemmän. Tassili n’Ajjer lienee Ennediä vanhempi, sillä vuoret ovat rapautuneet huomattavasti enemmän ja kiviaines on mustaa ja harmaata.

Kumpikin alue on täydellinen Saharan matkaajalle, mutta täällä Tassili n’Ajjerissa erilaisten kukkuloiden ja vuorten valloittaminen on eroosion ansiosta helpompaa. Tšekkiläisen Peter näyttäisi esimerkkiä, kun puolenpäivän jälkeen saavuimme lounaspaikalle erään louhikkoisen laakson pohjalle valtavan kierreakaasian alle. Noin 40-vuotias uusi tuttavuus kertoi olevansa kotoisin Pohjois-Tšekistä pienestä kylästä läheltä Puolan rajaa. Seutu on vuoristoista ainakin Suomeen verrattuna, joten hän on tottunut kulkemaan vuorilla koko ikänsä. Nykyisin hän tosin asuu Skotlannin Edinburghissa, jonne muutti aikoinaan opiskelemaan. Työkseen hän kertoi tekevänsä ruokalähetin hommia, minkä ansiosta hän on hyvässä kunnossa ja kipitti jatkossa aina ruokailupysähdyksen aluksi jollekin lähellä sijaitsevalle kukkulalle, vuorelle tai vähintään dyynille. Olen vieraillut Saharassa tavallisesti kuumimpaan ajankohtaan, joten säätila ei ole sallinut kovin laajoja vaelluksia. Nyt kuitenkin seurasin Peterin esimerkkiä ja lähdin itsekin katselemaan maisemaa ylempää. Tassili n’Ajjerin sää oli tänään miellyttävä, joskin tuuli oli melko navakka ja nostatti hiekkaa ilmaan.

Kokki-Husseini valmisti minulle ja Peterille valtavan annoksen ruokaa ja söi sitä itsekin. Tuaregit ovat omaksuneet islaminuskon verrattain myöhään, eivätkä edelleenkään noudata sitä erityisen orjallisesti. Algerissa olin saanut kuulla, että ”kaikki algerialaiset” paastoavat ramadan-paastokuukauden aikana, mutta täällä Saharassa sain vahvistuksen kirjallisuudesta saamiini tietoihin; tuaregit paastoavat, jos tahtovat tai katsovat sen järkeväksi. Ovathan he ”maailman vapain kansa”, joten paastoamisesta päättää kukin itse, ei julkinen paine. Tämän vahvisti myös englanninkielinen oppaamme Nuun. Husseini oli nuori ja terve mies, joka poltteli tupakkaa, nautti ruokaa ja juomaa ja viittasi paastolle kintaalla. Hän oli lisäksi retkikuntamme ahkerin työmies, mihin syy saattoi olla sekin, että muut tosiaan paastosivat auringonnoususta auringonlaskuun. Nuun paastosi tänään ja perusteli sitä sillä, että oli käynyt kaupungissa tämän päivän aikana. Seuraavana päivänä hän ei paastoaisi, sillä olisi aavikolla poissa asutuskeskuksista. Kuljettajat sen sijaan paastoaisivat huolimatta oleskelustamme aavikolla.

Tassili n’Ajjerin kansallispuisto ei ole Ennedin tavoin autio turisteista, vaan päivän aikana näimme kaksi eri ryhmää, jotka liikkuivat niin ikään maastoautoilla. Pysähdyspaikoilla harvoin olisi silti muita matkailijoita, joten saimme kalliomaalaukset ja -piirrokset ja nämä upeat maisemat vain itsellemme. Näimme myös niitä holvikaaria, jotka eivät tosin päihitä Ennedin holvikaaria ainakaan koossa.

Leiriydyimme hyvissä ajoin ennen illan pimenemistä. Kokki-Husseini ja kuski-Ahmed jäivät perustamaan leiriä, kun minä, Peter, Mohammed ja Nuun lähdimme vielä toisella autolla Moula Naga -nimellä tunnettuun paikkaan. Matkalla näimme lauman kameleita, jotka olivat säikkyjä, eivätkä päästäneet lainkaan lähelle. Ero Tšadin uteliaisiin kameleihin oli suuri, sillä siellä kamelit eivät välttämättä edes tahtoneet tehdä tilaa tiellä, vaan makoilivat tuijottaen outoja kulkijoita. Päivän mittaan hiekkadyynien määrä ja korkeus olivat kasvaneet; dyynejä oli vasten kallionrinteitä ja ties missä. Moula Nagassa on eräs Tassili n’Ajjerin eräs korkeimmista dyyneistä, jota lähdin valloittamaan. Pehmeässä hiekassa kävely ylämäkeen on hikistä hommaa, mutta pääsin ylös vain nähdäkseni, että dyynin takana on lisää dyynejä. Hiekka punertaa, mikä on antanut Tassili n’Ajjerin kansallispuiston tälle osalle nimen Tadrart Rouge, ”punainen Tadrart”. Tadrart Rougen tarkkoja rajoja on vaikea määritellä, mutta siellä viettäisimme seuraavat päivät.

Palasimme takaisin leiriin, jossa Ahmed makoili patjalla Husseinin keitellessä vettä. Minä ja Peter voisimme nyt nauttia kupposen teetä ennen ruoan valmistumista. En odottanut auringonlaskua, vaan nautin teeni. Kun aurinko vihdoin laski, oli myös taivas mennyt pilveen. Ahmed, Mohammed ja Nuun ryhtyivät syömään. Monesti islaminuskoisten ramadan-paasto kuvitellaan ajanjaksoksi, jolloin pimeään aikaan mässäillään mahdottomia määriä ruokia; täällä aavikolla tilanne ei ole lainkaan sellainen. Algerian tuaregit päättivät päivittäisen paaston taateleilla ja mukillisella maitoa. Sen jälkeen he odottivat jonkin aikaa, kunnes siirtyivät kevyen alkukeiton kimppuun. Varsinainen ”raskas” ruoka seuraisi vasta, kun elimistö olisi tottunut siihen, että se taas vastaanotti ruokaa ja juomaa. Jos paaston päättäisi välittömästi raskaalla liha-annoksella, olisi seurauksena vatsanpuruja.

Huhtikuu on hyvä aika vierailla Algerian Saharassa, sillä päivät eivät ole tuskastuttavan kuumia. Olin kulkenut koko päivän t-paidassa ja shortseissa, mutta auringon laskettua alkoi lämpötila laskea nopeaan tahtiin. Puin illallista syödessäni pitkähihaisen ylleni. Olimme syvällä Tassili n’Ajjerin kansallispuistossa, jossa ei tietenkään ole hotelleja, eikä edes kuuluvuutta matkapuhelimissa. Majoitus tapahtuu teltoissa, jollaiseen kömmin melko varhain. Vetäydyin makuupussiini, minkä lisäksi olin saanut patjan, lämpimiä peittoja ja tyynyjä, joilla tekisin oloni miellyttäväksi. Sydäntalvella lämpötila voi laskea jopa pakkaselle, mutta nyt huhtikuussa niin ei enää tapahdu, mutta ei ulkona silti lämminkään ole. Makuupussi on edelleen ehdoton nukkumista varten. Samoin otsa- tai taskulamppu on ehdoton varuste Saharan telttailijalle, sillä sen avulla aavikolla pystyy tekemään tarpeensa vaikka keskellä yötä. Jos olisin tullut telttailemaan tänne 10 000–6 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, olisi seuranamme leijonia, kirahveja, norsuja, virtahepoja, krokotiilejä ja puhveleita. Nykyään vessareissusta selviää tapaamatta eläimiä, vaikka sakaalin jälkiin törmäisinkin aamulla.