12.4.2023
Saharassa nukkuu aina hyvin. Niin nytkin, vaikka makuupussi olikin ollut ehdoton. Yöt ovat vielä huhtikuussa viileitä. Ennen auringonnousua olin kuullut, kun retkikuntamme kuljettajat olivat syöneet ramadan-paastoon kuuluvan varhaisaamiaisensa, joka tunnetaan nimellä suhur, minkä jälkeen olivat painuneet takaisin pehkuihin. Kokki-Husseini ei paastonnut lainkaan ja opas-Nuun pitäisi tänään välipäivän ramadanista, koskapa oli erämaassa. Kaksikko nautti aamupalan samaan aikaan minun ja tšekkiläisen Peterin kanssa. Aamupalana oli patonkia, ikuisuuksiin säilyvää kolmionmuotoista sulatejuustoa, appelsiini, keksejä ja teetä. En erityisesti pidä inkiväärin mausta, mutta algerialainen inkivääritee oli taivaallista. Olisin tahtonut ostaa sitä tuliaiseksi kotiin myöhemmin, mutta olin jatkamassa Algerian jälkeen vielä Nigeriaan, Nigeriin ja Burkina Fasoon, joten en hankkisi Algeriasta mitään muistoja tai tuliaisia.
Purin telttani, vaikka kuljettajat ja Husseini olisivat sen tehneet puolestanikin. Sitten minä, Peter ja Husseini lähdimme jalkaisin ylittämään aavikkoa. Muu miehistö panisi leirin kasaan ja ottaisi meidät kiinni myöhemmin. Löysimme hiekasta susisakaalin jälkiä ja Husseini taisi kertoa, että seudulla elelee paljon sakaaleja. Olin tavannut susisakaaleja lähes kosketusetäisyydeltä edellisvuonna Ouniangan keidasjärvillä Tšadissa ja tietenkin toivoin, että voisin nähdä näitä uteliaita aavikon asukkeja myös täällä tai vähintään kuulla niiden kaunista laulua. Aamuvarhaisella aurinko ei porottanut vielä liiaksi, joten kävelimme puoli tuntia syvemmälle Tassili n’Ajjerin kansallispuistoon ja sen Tadrart Rougena tunnettuun osaan. Sitten autot ottivat meidät kiinni ja jatkoimme autokyydillä kohti Tadrart Rougen ihmeitä.
Ihmeitä täällä totisesti riittää, joihin lukeutuvat monet kalliopiirrokset ja -maalaukset. Ajoimme erään suuren kivenlohkareen ääreen ja Nuun lähti esittelemään piirroksia. Pääosassa olivat norsut, joista osa näytti kakkaavan. Opas päätti esitellä minulle ja tšekkiläiselle Peterille myös kiven takana olevan kyseenalaisen piirroksen, jossa kaksi miestä näytti harrastavan seksiä. Nuun päivitteli, että mahdollisesti aikoinaan seudulla eleli myös homoseksuaaleja miehiä. Nykyisin moinen on Algeriassa haram, kiellettyä. Nuun kertoi, ettei yleensä esittele piirroksia naisille, koska ne ovat liian roisia katsottavaa. En ole kalliopiirrosten asiantuntija, enkä osaa niitä ilman kirjallisuuden apua ajoittaa, mutta olin huomannut, että osa Tadrart Rougen kalliotaiteesta on luultavasti uudempaa tekoa, eikä missään nimessä tuhansien vuosien takaa. Ehkä nämä ”paikallisia miehiä” kuvaavat piirroksetkin ovat jonkun paikalla aikoinaan yöpyneen turistiryhmän hauska kepponen. Tai sitten ne todella ovat esihistoriallisten ihmisten muisteloa paikalla harjoitetusta toiminnasta. Koko retkikuntaa kuljettajia ja kokkia myöten ne silti naurattivat.
Lisää, ehkäpä turisteja varten tehtyä, kalliotaidetta löysimme vähän matkan päästä; nyt kalliossa, muutaman neliömetrin sisällä oli useiden eläinten tassunjälkiä. Nuun esitteli minulle tiikerin jäljen, joka tuntui vähän erikoiselta, sillä nykyäänhän tiikerit elävät kaukana Itä- ja Kaakkois-Aasiassa, eivät Afrikassa lainkaan. Toisaalta, levinneisyysalue on luultavasti ollut laajempi tuhansia vuosia sitten. Peter oli jo tässä vaiheessa saanut yliannostuksen kalliotaiteesta, eikä enää vaivautunut nousemaan omasta autostaan, kun koitti kalliotaidepysähdys. Hänkin piti tiikerinjälkeä paikallisten turisteja varten tekemänä huijauksena. Lähellä oli kalliomaalauksia, joissa oli kuvattuna ihmisiä ja karjaa. Nuun noukki maasta pehmeän punertavan kiven ja antoi työnäytteen satunnaiseen kiveen. Siihen syntyi alkeellinen taideteos, josta tosin näki, ettei se ollut esihistoriallinen. Minäkin taiteilin oman puumerkkini johonkin kiveen, jonka nakkasin sitten menemään, ettei kukaan erehtyisi. Maalaustarpeet ovat siis edelleen olemassa ja kaikkien saatavilla.
Jos kalliotaidetta pystyykin halutessaan valmistamaan uustuotantona, ei upeita kalliomuodostumia pysty. Niihin tarvitaan hiekan ja tuulen yhteistyötä. Satunnaisesti tarvitaan myös vettä, mutta sadetta täällä saadaan vain hyvin harvoin. Näimme tuulen muotoilleen eräästä kivestä siilin, toisesta puolestaan korkean holvikaaren. Näimme erilaisia kivien sisään muodostuneita kammioita, joissa oli ikkunat ja kuulemma niissä on aikoinaan myös yövytty kesken matkanteon. Erikoinen nähtävyys oli myös guelta, kallionsyvennyksessä oleva pieni vesiallas, jossa on vettä ympäri vuoden. Ne mahdollistavat elämän jopa Saharassa, jonka muuten kuvittelisi olevan kuollut paikka. Tämä guelta oli ihmisiä varten ja pääsy sinne oli estetty piikikkäillä puunoksilla ja muilla risuilla. Ne estäisivät, etteivät kamelit ja muut aavikon isot eläimet hyödyntäisi vettä. Eläimille on omat juomapaikkansa, jatkoi Nuun. Vesi oli sameaa ja viileää, enkä panisi sitä suuhuni kuin suuressa hädässä. Pinnan tuntumassa parveili ampiaisia.
Puoliltapäivin saavuimme päivän lounaspaikkaan. Miehistö ajoi autot suuren piikikkään kierreakaasian alle ja Husseini ryhtyi ruoanvalmistukseen. Kuski-Mohammed vetäytyi syrjään patjalleen ja ryhtyi nukkumaan. Ahmed etsi itselleen pienen luolan ja meni sinne nukkumaan. Nuunilla riitti virtaa, sillä hän ei paastonnut. Lähdin kävellen tutustumaan lähiympäristöön. Tänään ei tuullut, vaan rauha oli liki rikkumaton. Löysin aavikolta aavikkokulkusirkkoja, pikkulintuja ja liskon, joka nautti auringon lämmittämistä kivistä, eikä lainkaan pelännyt minua, vaan antoi ottaa valokuvan aivan lähietäisyydeltä. Skorpioneja täällä ei tapaa talviaikana, eikä edes huhtikuussa, joka on niin ikään talvikuukausi. Talvisin skorpionit kuulemma horrostavat. Kiipesin erään korkean kallion laelle, sillä tuuli oli kyhännyt sinne ”portaat”, siis aaltoilevan hiekkadyynin, jonka harjaa pitkin pääsin upealle näköalapaikalle. Ihmisiä sinne eksyy harvemmin, jos koskaan. Täällä on pakostikin kallioita, joita kukaan ihminen ei ole ikinä valloittanut.
Lounaan jälkeen matka jatkui. Hiekkadyynien määrä ja koko kasvoivat päivän mittaan. Maisema oli muuttumassa vähitellen yhä enemmän hiekka-aavikoksi. Tadrart Rougen, ”punaisen Tadrartin”, kohokohta on Tin Merzouga, alueen ja ehkä koko Saharan korkein hiekkadyyni. Siinä se kohosi nyt edessämme iltapäiväauringon värjätessä sen ja koko ympäristön punaiseksi. Punaisuus lisääntyisi sitä mukaa, kunhan aurinko vähitellen painuisi vuorten taakse.
Retkikunta jäi purkamaan autoja, sillä yöpyisimme dyynin juurella. Minä ilmoitin haluavani valloittaa tuon korkeimman dyynin, jonka korkeus olisi 200–250 metriä. Korkeus merenpinnasta olisi 850–950 metriä. Tin Merzouga ei ole maailman korkein dyyni, vaan korkeampia on esimerkiksi Argentiinassa, Perussa, Namibian Sossusvleissä ja niin edelleen. Algerian naapurimaa Marokko mainostaa Erg Chebbiä ja sen jopa 150 metriin yltäviä dyynejä Saharan korkeimpina. Algerialaisten mukaan Saharan korkeimmat dyynit ovat Algeriassa. Libyalaisilla ja nigeriläisillä lienee asiaan myös oma näkökulmansa. Loppujen lopuksi: dyynien korkeus vaihtelee jopa päivittäin, sillä tuuli korottaa ja toisaalta madaltaa niitä.
Tin Merzougan dyyni näyttää helposti valloitettavalta, mutta kokemuksesta tiedän, että se on yleensä kaikkea muuta kuin helppoa. Kiinalaiset olivat edellisvuonna valloittaneet Dune 45:n Namibian Sossusvleissä tiukasti maski kasvoillaan, kun taas itse olin joutunut luovuttamaan valloitusurakan kesken. Hankalaa oli Tin Merzougankin valloitus, vaikka miten yritin etsiä dyyninrinteiltä kovia kohtia tai pysytellä dyyninharjalla. Puolivälissä pidin tauon ja näin, miten alhaalla leirissämme piipahti kaksi maastoautoa. Niissä oli pieni ryhmä turisteja, ehkä Italiasta. Italia on aina varmin valinta Sahara-turistien alkuperää arvuuteltaessa. Ryhmä etsi leiripaikkaa, mutta paras paikka oli jo vallattu; siihen kohoaisi oma leirimme.
Viimeiset kymmenet metrit ylös dyynin korkeimmalle kohdalle kuljin käsiä apuna käyttäen, nelinkontin. Dyyninrinne lähellä huippuaan oli lähes pystysuora, mutta putoamisesta ei ollut vaaraa, sillä jalat uppoavat santaan hyvin tukevasti. Toisaalta alas putoaminenkaan ei haittaisi, sillä hiekka on pehmeää. Huohotin ja hikoilin ja lopulta saavutin dyynin huipun. Maisema on fantastinen; dyynimeri jatkuu silmänkantamattomiin. Näin nyt ensikertaa elämässäni Libyaan asti, joka sijaitsee vain noin 15 kilometrin päässä Tin Merzougasta itään. En ollut edelleenkään nähnyt algerialaisia rajavartijoita, mutta ehkä he partioivat lähempänä valtionrajaa. Joka tapauksessa rajanylitys Libyaan onnistuisi luultavasti helposti.
Rajavartijoiden sijaan muutaman sadan metrin päässä dyyneillä ähisi se samainen pieni turistiryhmä, joka kapusi samassa dyyniketjussa olevan dyynin huippua kohti oppaansa johdolla. Heidän kuljettaja oli ajanut ryhmänsä joidenkin mutkien kautta lähelle dyynin huippua jäämättä kiinni ja nyt nämä ehkä 60–70-vuotiaat matkailijat taittoivat viimeiset metrit omin voimin. Saatoin kuulla matkailijoiden keskustelut, sillä keli oli edelleen tuuleton. En siltikään saanut kielestä selvää.
Dyyniltä laskeutuminen on helppoa: juoksin alas parissa minuutissa, minkä jälkeen päätin jatkaa viereiselle dyynille. Virtaa vielä löytyisi. Viereinen dyyni oli hieman matalampi, mutta sen valloitus sujui helposti, sillä nousukulma oli loivempi ja hiekka kovempaa. Kummallakin dyynillä kävin paljain jaloin, sillä iltapäivällä hiekan lämpötila on laskenut sopiviin lukemiin. Katselin auringonlaskun ja palasin sitten leiriin. Kuljettaja-Ahmed antoi minulle vettä ja lähdin kahden pikkudyynin väliin peseytymään. Nautin illallisen ja painuin taas aikaisin pehkuihin telttaan, jonka Husseini oli kasannut minua varten.
Tuli heti mieleen kakkanorsuista ja homoseksistä, että nyt on kyllä joku tehnyt kepposia, ja sitten luin pari riviä eteenpäin ja siihen tulokseen tulit itsekin. Sääli sinänsä, mutta toisaalta tuskin noita vanhojen maalauksien tai kaiverrusten päälle on tehty. Onko nuo paikat siis oppaille niin tuttuja, että tietävät mennä heti oikean murikan luokse näyttämään maalauksia?
Maisemat, siis tasangot ja kalliot, ovat edelleen kuin parhaista lännenleffoista. Dyynit näyttävät juuri siltä kuin Sahara kaikkien meidän kuvitelmissa näyttääkin.
Gueltan vesi ei näytä herkulliselta, mutta ehkäpä vedenpuhdistuspillerit voisivat tehdä siitä juomakelpoista, ja sitten vielä jonkun suodattimen läpi. Noin niin kuin hätätapauksia varten. Onko sulla tuollaisia pillereitä mukana, kun lähdet syrjäseuduille?
Lisko näyttää samalta kuin se, joka piti mulle seuraa Jeddassa joka ilta uima-altaalla.
Mitä jos ne lähestyvät autot olisivatkin epäystävällisiä? Mulla on käsitys, ettei Algerian Sahara olisi kovin turvallinen. Olitteko jotenkin varustautuneet?
Tietysti esihistoriallisilla ihmisilläkin luultavasti on ollut huumorintajua, mutta en silti jaksa uskoa noiden kahden piirroksen aitouteen. Minun pitäisi hankkia jostain divarista ranskalaisen tutkimusmatkailijan ja etnografin Henri Lhoten teos ”Saharan kalliopiirrokset : 10000-vuotisen kulttuurin jäljillä”. Siinäkin on tosin ilmeisesti virheitä. Suomalaisen teoksen ”Tassili n’Ajjer : jokien ylätasanko” lukaisin hiljattain, paljon oli kuvia maalauksista ja ikäarvioita niille. Näitä kakkanorsuja ei tainnut olla. Oppaat kyllä tuntevat maalaukset ja piirrokset ja löytävät niiden luo vaivatta. Tassili n’Ajjerissa on käynyt turisteja jo pitkään, vaikkakaan ei suuressa mittakaavassa.
Maisemat ovat kieltämättä upeita. Varsinkin tämä Tin Merzouga oli oman Algerian matkani kohokohdista toinen (toinen oli Timimoun).
Nykyään mulla on vedenpuhdistustabletteja apteekista hankittuna. Toistaiseksi ei ole tarvinnut. Algerian Saharassa joimme pullovettä.
Lisko on ehkä samaa lajia, kuin sun kaveri Jeddassa. En osaa tuota tunnistaa nimeltä. 🙁
Rehellinen arvio Algerian Saharasta: hyvin turvallista on, kunhan ei lähde ylittämään rajoja laittomasti ja pysyy muutenkin pois rajoilta. Brittien matkustustiedote näyttää vihreältä (https://www.gov.uk/foreign-travel-advice/algeria). Algerian armeija on vahva, aivan kuten Tsadissakin ja siksi ne ovat pystyneet pitämään aavikotkin hyppysissään. Jokaisessa liikenneympyrässä ja risteyksessä on sotilas/poliisi, mutta ei heitä tietenkään aavikolla näkynyt. Kirjoitan kohta myös, miten Algerian valtio pitää kansaansa tyytyväisinä, jotta eivät radikalisoidu… Siihen liittyy ainakin bensanhinta ja edullinen asuminen. Edellinen ulkomaalaisiin kohdistunut terrori-isku aavikolla taisi tapahtua tammikuussa 2013, kun In Amenasin kaasukentälle hyökättiin. En kysellyt, että oliko meillä aseita mukana, mutta tuskinpa sentään.
On nuo Saharan maisemat vain hienoja. Ja varsin veikeitä kalliomaalauskia tosiaan. Niistä huolimatta olisi kyllä aivan mahtavaa päästä tuolla käymään, niin hienolta paikka kuvien perusteella näyttää. Itse muuten tykkään inkivääriteestä kovasti, ja inkivääristä ylipäätään. Sitä on hyvä lisätä lähes joka paikkaan!
Sahara on ehkäpä parasta Afrikasta, jos multa kysytään. Tämä Tin Merzouga vetää kauneudessa vertoja Ouniangan järville Tšadissa.
Et ole ainoa ihminen, joka tykkää inkivääristä ja tykkää, kun sitä on vähän kaikkialla. Teitä tuntuu Suomessa riittävän 😀
Upeita ovat Saharan hiekkadyynit. Piti ihan tarkistaa miksi nimi Tin Merzouga tuntuu tutulta. Marokossa on myös Merzouga niminen alue ja asuimme taannoisella reissulla Merzouga Palmeras Y Dunas nimisessä ”hotellissa”, josta kiipesimme Erg Chebbin hiekkadyyneille katsomaan auringonlaskua.
Kalliopiirrosten tyylilajit eroavat sen verran toisistaan, etteivät kaikki taida olla samoilta aikakausilta :).
Useamman yön telttailu Saharassa ei taida olla minulle enää haave, kun uskon, että muutakin mielenkiintoista nähtävää Algeriassa riittää.
Merzouga tosiaan on Marokossakin lähellä Algerian rajaa. Mitä mahtaa tarkoittaa sana ”merzouga”, kun se tunnutaan yhdistävän tällaisiin ”isoihin” dyyneihin.
Osa kalliopiirroksista lienee ihan viime vuosisadalta, valitettavasti.
Näin se on, että tekemistä ja katselemista Algeriasta kyllä löytyy. Löytyy roomalaisia raunioita, keitaita, suurkaupunkeja siirtomaa-ajan arkkitehtuureineen, vuoria, aavikoita ja ties mitä. Uimarantojakin. Ja aavikolla kyllä pääsee piipahtamaan päiväseltäänkin, jos/kun telttailu ei ole se juttu.