Talan keidas ja Petit Tassili Algerian Saharassa

18.4.2023

Nukuin 9,5 tuntia ja aamulla olin kuin uudestisyntynyt. Djanetista hankittu toissaöinen ruokamyrkytys ei enää vaivannut ja minulla oli jälleen nälkä. Majapaikkani Le Paradis du Saharan huonehintaan kuuluu aamupala, jonka saa näin ramadanin aikanakin valoisaan aikaan eli aamulla. Jonkin ajan kuluttua majatalon kotiapulainen kantoi tarjotinkaupalla syötävää majatalon toisen kerroksen tasanteelle, varjoisaan katokseen, jossa minä ja itävaltalainen trävelleri Petra jo odottelimme. Tarjolla oli kahvia, paahtoleipää, pieniä pannukakkuja, munakkaita, itsetehtyjä hilloja ja muita herkkuja. Aamupala oli täydellinen, paras tähänastisista Algeriassa syömistäni aamupaloista.

Kannoin Petran kanssa astiat takaisin majatalon keittiöön saaden hyväntahtoiset moitteet naurun kera siitä, että miesten ei kuuluisi auttaa keittiötöissä. Lupasin parantaa tapani ja keskittyä olemaan mies, siis hyödytön olento, jonka tehtävä on vain käydä valmiiseen pöytään ja antaa naisten hoitaa kotityöt. Maassa maan tavalla. Tai ehkä pitäisi sanoa, että maanosassa maanosan tavalla.

Majatalon isäntä Francis ehdotti aamupalan päätteeksi retkeä Talan keitaalle. Siellä sijaitsisi hieman samankaltainen ksar, aavikkolinnoitus, jollaisen olimme nähneet edellispäivänä Ighzerissä ja Tiliouinessa, Timimounista pohjoiseen. Minulle kelpaavat poikkeuksetta kaikki keitaat, linnoitukset ja kaikki muukin aavikoihin liittyvä. Petra oli myös kiinnostunut ja tuota pikaa olimme Franciksen nelivetoisen Nissan Patrolin kyydissä matkalla kohti Talaa. Se sijaitsee linnuntietä noin kymmenen kilometrin päässä Timimounista luoteeseen. Tietä pitkin matkaa on tuplasti. Timimounissa ei tuullut nimeksikään, mutta aavikolle päästyämme hiekkaa tuiskutti ajoradalle. Dyynit olivat paikoin syöneet tien toisen kaistan. Ehkä täälläkin joskus aurataan teitä, sillä tiestä oli hyvää vauhtia muodostumassa yksikaistainen. Toisaalta liikennemäärät näillä Algerian aavikkoteillä ovat olemattomia.

Perillä Talassa (myös nimellä Thala) ei tuullut lainkaan. Francis pysäköi ajokkinsa matalan dyynin päälle, aivan Talan keitaan palmulehdon ääreen. Talan väkiluku laskettanee kymmenissä, sillä näin pieni keidas ei elätä kovin suurta joukkoa. Joskus asia on kuitenkin ollut toinen, sillä Talan ksar on noin 150 metriä pitkä ja 50 metriä leveä. Savitiilistä, kivistä ja palmunrungoista ehkä keskiajalla rakennettu aavikkolinnoitus on ollut merkittävä asutuskeskittymä, mutta nykyisin vain harvassa taloista enää asutaan. Asutut rakennukset tunnistaa täälläkin niihin menevistä sähköjohdoista.

Kuljimme Talan aavikkolinnoituksen kapeilla kujilla, joista osa on rakennettu tunneleiksi, ehkä turvallisuussyistä. Poikkesimme muutamissa hylätyissä taloissa. Osan seinät olivat romahtaneet, osassa ne olivat vielä pystyssä. Jos Tala sijaitsisi Marokossa, olisi se Unescon maailmanperintökohde, täynnä turisteja ja matkamuistokaupustelijoita ja osaan hylätyistä taloista olisi perustettu pieniä majataloja matkailijoita varten. Talassa ei ollut mitään näistä. Tala on turmeltumaton helmi, jossa matkailijoita käy hyvin harvoin. Näimme ksarin kujilla muutamia paikallisia, jotka eivät pahoittaneet mieltään läsnäolostamme, vaan päinvastoin.

Talan ksarissa on keskiaikainen valkoiseksi kalkittu hautamausoleumi, minkä jälkeen eteemme avautui palmulehto. Palmulehto ja siellä virtaileva kirkas vesi on keitaan elämän edellytys. Vesi pulppuaa maan alta ja se jaetaan ikiaikaiseen tapaan seuraavasti: kuvitelkaa käsivarsi, joka on tässä tapauksessa soliseva vesikanava. Kun vesi saapuu rystysten kohdalle, on edessä veden virtauksen estävä levy. Ennen kuin vesi jatkaa matkaa kuhunkin sormeen, on veden virtauksen estävään levyyn tehtävä reikiä. Mitä enemmän reikiä, sitä enemmän vettä virtaa kuhunkin sormeen. Sormiin eli ihmisten maatilkuille virtaava vesi määräytyy tilkun koon mukaan. Mitä suurempi maatilkku, sitä enemmän vettä saat. Veden määrää pystytään säännöstelemään sulkemalla veden virtauksen estävässä levyssä olevia reikiä. Tätä älykästä ja muinaista foggara-nimellä tunnettua kastelujärjestelmää operoi ja ylläpitää maître de l’eau -niminen (suom. ”vesimestari”) herra. Tietenkään yksi viiteen ”sormeen” haarautuva vesikanava ei riitä edes pienessä Talassa, vaan niitä on veden kulkevan matkan varrella useampia. Vesikanava siis haarautuu moneen kertaan useaksi haaraksi.

Kuljimme halki palmulehdon ja totesimme foggara-kastelujärjestelmän toimivan mainiosti. Palmujen katveessa paikalliset kasvattavat vihanneksia ja juureksia palmujen antaessa niille riittävästi varjoa. Palmuissa itsessään kypsyi taatelisato, joka korjattaisiin heinäkuusta lähtien. Palasimme autolle ja lähdimme takaisin Timimouniin. Jälleen aavalla aavikolla tuuli ja hiekkaa tunki sisään ikkunoista.

Päivä oli kuuma, noin +35°C, joten Timimouniin tutustuminen jäisi iltaan, kun olisi viileämpää. Nyt olisi mukavampaa vain oleilla altaalla ja altaassa. Illansuussa Nadia ehdotti retkeä Saharaan, Timimounista etelään. Sahara on aina hyvä idea ja ehtisihän Timimouniin tutustua myös seuraavana aamuna. Ajoimme noin 15 kilometriä Timimounista etelään pikkuiseen Tmanan kylään. Tmanakin on keidas, mutta aavikkolinnoitus sieltä puuttuu. Tmanan lapset kuulivat auton saapumisen kyläänsä ja kerääntyivät uteliaina kylän keskusaukiolle, kun huristelimme sen poikki.

Tmanan jälkeen alkaa alue nimeltä Petit Tassili, joka on palanen kaunista Saharaa ja saanut ilmeisesti nimensä Tassili n’Ajjerin vuoriston mukaan. Tassili n’Ajjer sijaitsee Algerian kaakkoisnurkalla lähellä Djanetia ja Libyan rajaa, siis juuri siellä, mistä olin tulossa. Petit Tassilissa, ”Pienessä Tassilissa”, on paikallisten mukaan samankaltaisia kivimuodostumia kuin esikuvassaan, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa. Nadia ja Francis eivät olleet ikinä käyneet Djanetissa, mutta tahtoivat näyttää minulle, että kyllä Timimounistakin löytyy jylhiä tuulen, hiekan, kuumuuden ja veden muovaamia kalliomuodostumia. Onpa Petit Tassilissa myös pikkuinen rauniolinnoitus, joka on kyhätty aikoinaan erään kauniin kalliomuodostuman laelle ja ympärille. Kiipesimme katsomaan ympärillä levittäytynyttä maisemaa, jota täplittävät matalat dyynit. Korkeammat dyynit ovat vähän kauempana.

Erääseen dyyniin jäimme sitten jumiin. Olin viettänyt Algeriassa nyt reilun viikon ja ensimmäinen kerta koitti vasta nyt, eikä esimerkiksi Tassili n’Ajjerin paljon isommilla dyyneillä. Hyppäsin työntämään ja Franciksen onnistui nopeasti neuvotella Nissan Patrolinsa irti hiekasta. Olimme ammattitaitoisissa käsissä, sillä Francis osallistui legendaariseen Dakar-ralliin vuonna 1983. Paljon parempaa näytettä omista aavikkoajotaidoista ei mielestäni voisi edes antaa. Vuonna 1983 ralli alkoi Pariisista, kulki Ranskan ja Algerian halki Djanetiin, mistä edelleen Nigerin puolelle Ténérén autiomaahan. Ténéréssä 40 kuljettajaa eksyi ja viimeinen löydettiin vasta neljän päivän kuluttua, joskin elossa. Nigeristä matka jatkui Burkina Fason, Norsunluurannikon, Malin ja Mauritanian kautta perille Senegalin pääkaupunkiin Dakariin. Yhteensä kilometrejä kertyi 9 257 kilometriä ja vain 32 prosenttia matkaan lähteneistä pääsi perille. Ralliväen polttoainekin taisi jossain vaiheessa loppua, mutta sitä saatiin hankittua lisää Nigerin Agadeziin. Dakar-rallin autojen kategorian voitti belgialainen Jacky Ickx kartanlukijanaan ranskalainen Claude Brasseur. Moottoripyörien kategorian voitti ranskalainen Hubert Auriol. Suomen Ari Vatasen ja Juha Kankkusen voitot olivat vasta tulossa.

Katselimme auringonlaskun Petit Tassilissa ja ajoimme sitten takaisin Timimouniin ruokakaupan kautta. Minä ja Petra ostimme evästä huomiselle bussimatkalle Ghardaïaan.