Armenian Sveitsistä Goshavankin luostariin

27.–28.7.2022

Oli käynyt hyvin selväksi, että Armenia on kaunis ja vuoristoinen maa. Olimme illansuussa saapuneet maan pohjoisosassa sijaitsevaan Dilijaniin, taiteilijoiden suosiossa olevaan pikkukaupunkiin, jota kutsutaan sijaintinsa ansiosta ”Armenian Sveitsiksi”. Asukkaita siellä on reilut 17 000, jotka asuttavat täkäläisiä laaksoja ja vuorenrinteitä. Tasaista maata Dilijanista ei juuri löydä. Olimme varanneet kahden yön majoituksen parin kilometrin päässä kaupungin keskustasta, Hovsepyankadulla sijaitsevasta Guest House Dilijan Orranista hintaan 21 627 dramia (n. 52 euroa). Majatalossa on vain muutama huone ja myös itse emäntä asuu samassa yhteydessä. Nainen puhuu erinomaista englantia ja osaa myös muutaman sanan suomea. Olihan hänellä käynyt suomalaisia asiakkaita aiemminkin, minkä lisäksi hän kertoi suomalaisesta ystävästään, joka on rakastunut Armeniaan, hankkinut jostain Jerevanin liepeiltä asunnon ja pyörittää nykyään Miway-nimistä, etenkin Armeniaan keskittynyttä, matkatoimistoaan. Majatalon emäntä kertoi myös käyneensä Suomessa. Totta kai olimme onnistuneet valitsemaan Dilijanista juuri sen Suomi-majatalon, vaikka nyt muut asukkaat olivatkin armenialaisia.

Eteemme oli heti kättelyssä kannettu kannu teetä ja paikallisia herkkuja. Niitä kelpasi nauttia majatalon terassilla ja katsella samalla vuorille. Emäntä kertoili Armeniasta ja armenialaisista, joista ainakin minulle oli ehtinyt muodostua positiivinen kuva. Vieraanvaraisia täällä ainakin ollaan, vaikka venäläisiä, oman kotimaansa aloittamaa sotaa Ukrainassa paenneita maassa totisesti riittää, samoin kuin venäläisturisteja. Täällä ei ajatella tavallisista venäläisistä pahaa; oikea syypää sotaan istuu Kremlissä. Olin aistivinani Armenian ja naapurimaa Georgian suhteen olevan hieman samankaltainen kuin Suomen ja Ruotsin suhde (voin olla täysin väärässäkin). Ollaan rakkaita vihollisia; toisesta sopii vääntää vitsiä ja toista sopii vähän kritisoidakin. Kun Georgia esimerkiksi puhuu pahaa Venäjästä, yrittää esiintyä eurooppalaisena valtiona ja pyrkii Euroopan unionin jäseneksi, ei Armeniassa ole tällaista liikehdintää; ei olla eurooppalaisia, ei aasialaisia, vaan ylpeästi armenialaisia! Tosin Armenialla ei ole yhteistä rajaa Venäjän kanssa, joten maltillisen suhtautumisen ymmärtää sikälikin. Eikä vuoristoiseen Armeniaan niin vain valloitusarmeijan kanssa ainakaan pohjoisesta marssita. Ja mitä tulee eurooppalaisuuteen, tuntuu Armenia ehdottomasti enemmän eurooppalaiselta kuin itäinen naapurimaa Azerbaidžan, josta olimme tulossa.

Armenian kieli on ikivanha ja sitä kirjoitetaan ikivanhoilla, 400-luvulta peräisin olevilla, armenialaisilla aakkosilla, joihin pitäisi varmasti kunnolla paneutua, että ne oppisi. Kyrilliset ja kreikkalaiset aakkoset on mielestäni helppo oppia parissa päivässä, mutta armenian kiemurakirjaimet näyttivät olevan toiselta planeetalta. Myös Georgiassa kirjoitetaan ihan omilla aakkosillaan, joiden synnystä Guesthouse Dilijan Orranin emäntä kertoi tarinan: georgialaiset olivat toistuvasti käyneet armenialaisten aakkosten kehittäjän Mesrop Maštotsin puheilla ja pyytäneet häntä luomaan aakkoset myös georgialaisille. Kerran herra Maštots oli sitten nauttimassa spagettiateriaansa, oppinut ja Italiassakin matkustellut mies kun oli, kun georgialaiset taas saapuivat. Maštots oli suuttunut ja heittänyt spagettilautasensa seinään ja näin oli georgialaiset aakkoset luotu. Tarina ei liene tosi, mutta georgiaa tosiaan kirjoitetaan ”spagettiaakkosilla”. Tahdoimme oppia muutaman sanan armeniaa; kiittää voi kuulemma kahdella tavalla, joista virallisempi tapa kuuluu ”šnorhakalutʿyun” (Շնորհակալություն). Emme sattuneet oppimaan tätä tapaa, mutta lyhyempi ja helpompi tapa on kiittää, kuten ranskalaiset eli ”mersi” (մերսի).

Olimme illalla käyneet vielä lähikaupassa, jonka ystävälliset myyjät hihittelivät, kun asioimme englanniksi. Hihittelystä huolimatta jokainen myyjistä kyllä puhui englantia ja vieläpä hyvin. Näin siis Armenian syrjäseudun kyläkaupassa! Onkohan armenialaisten hyvän kielitaidon takana se, että noin puolet armenialaisista asuu ulkomailla, kuten Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Kim Kardashianillakin on armenialaiset sukujuuret. Toisaalta kaupan edessä päivystäneet pikkupojat tulivat luokse ja tiedustelivat uteliaina puhummeko venäjää ja koska emme puhuneet, kysyivät he olemmeko siis Saksasta vai Amerikasta. He taas eivät vielä osanneet englantia. Armenia on täysin turmeltumaton matkailumaa, kun paikalliset ovat edelleen uteliaita oudoista kulkijoista kylänsä raitilla. Annan jo tässä vaiheessa lämpimän suosituksen Armenialle.

Yöunien jälkeen aloittelimme uutta aamua majatalon tekemällä aamupalalla, jonka saa 2 800 dramin (n. 6,7 euroa) lisämaksua vastaan. Sen voimalla ainakin jaksaisimme pitkälle iltapäivään. Aioimme ajaa aamupäivän aikana Gosh-nimiseen kylään, 22 kilometrin päähän Dilijanista itään. Siellä olisi luostari. Aluksi oli kuitenkin hankittava armenialainen simkortti, sillä erittäin suureksi yllätykseksi suomalainen Telian liittymä ei toimi Armeniassa (vain yhden kerran, Jeghegnadzorissa, Telian simkortti löysi hetkeksi kenttää Armeniastakin). Telia on mennyt ihan pilalle viime vuosien aikana, eikä tunnu toimivan enää missään eksoottisessa maassa. Nytkin Armenia kyllä näytti olevan Telian ”suosittujen matkakohteiden” listauksessa. Georgiassa suomalainen liittymä sentään vielä toimii. Kävimme myös nostamassa rahaa samalla reissulla keskustaan. Tankkasimme vuokra-auton Dilijanin keskustan CPS-huoltamolla, missä bensiini maksoi 1,25 euroa litralta. Armeniassa tankkauksen saa palveluna, eikä omia käsiä tarvitse liata. Sitten suuntasimme vuokra-auton keulan kohti Goshin kylää.

Viimeiset kilometrit Goshin kylään ovat mutkaista vuoristotietä, mutta perillä odottaa pikkuinen kylä, jonka keskusta oli täynnä autoja ja oli perille päässyt yksi linja-autokin. Täkäläinen nähtävyys on Goshavankin luostari, joka on paraatiesimerkki Armeniaan yleisesti yhdistettävistä muinaisista luostareista. Armenia on hyvin ylpeä siitä, että siitä tuli maailman ensimmäinen kristitty valtio jo 300-luvulla, mistä lähtien Armenian apostolinen (eli ortodoksinen) kirkko on ollut ehdottomasti suurin ja mahtavin kirkkokunta näillä main. Pitkän kristillisen historian ansiosta monet kristityt kohteet tässä maassa ovatkin hyvin vanhoja; Goshavankin luostari esimerkiksi sai alkunsa jo vuonna 1181, kun munkki ja valtiomies Mkhitar Gosh vihki käyttöön sen ensimmäisen kirkon, joka omistettiin Armenian apostolisen kirkon perustajan, Pyhän Gregorios Valontuojan kunniaksi. Sittemmin, seuraavan 116 vuoden aikana, alueelle valmistui lisää kirkkoja ja pari kappelia. Luostarialue on pieni, eikä sinne ole pääsymaksua, eikä ovilla kukaan päivystä tarkkailemassa kävijöiden asusteita. Niin armenialaiset kuin mekin marssimme jokaiseen kirkkoon ja kappeliin shortseissa ja t-paidassa. Armenian apostolinen kirkko on ehkä vanha, mutta se ei vaikuttanut lainkaan tiukkapipoiselta. Luostarin alueella on paljon khatškareita, koristeellisia kivipaasia, joiden keskellä on usein kaiverrettuna risti.

Goshavankin luostari sijaitsee upealla paikalla, yli 2 000 metriin kurkottavien vuorten ympäröimänä. Paikka on varmasti erinomainen patikointikohde ja kuin esimerkkinä siitä, paikalle saapui vuorilta ryhmä saksalaisia patikoijia, jotka pantiin huutamaan Armenian armeniankielistä nimeä ”Hajastan”, kun opas otti videota heistä. Suomen ohella siis myös Armenian ja Georgian (georg. ”Sakartvelo”) omankieliset nimet ovat jotain ihan muuta kuin se kansainvälinen versio. Goshavankin luostarin liepeillä on paljon matkamuistomyyjiä ja minä itse päätin ostaa postikortit välittömästi, kun sellaisia kerran oli tarjolla. Myös postimerkkejä oli kaupan. Armeniassa asiat selvästi ajatellaan loppuun asti. Ostin myös pienen Armenian lipun tuulilasille, sillä sellainen tuntui olevan yleistä. Monilla roikkui taustapeilistä lisäksi armenialaisenemmistöisen Artsakhin tasavallan eli Vuoristo-Karabahin lippu. Lähtiessämme maksoin 200 dramin (n. 0,5 euroa) pysäköintimaksun parkkipaikalla liikennettä ohjaavalle miehelle, minkä jälkeen lähdimme mutkittelemaan takaisin kohti Dilijania. Seudulla riittää luostareita, mutta yksi luostari riittäisi tälle päivälle, sillä halusimme nähdä vähän luontoakin.

Pysähdyimme Haghartsinin pikkukaupungissa juomaostoksille. Kauppaa piti vanhempi pariskunta, joka olisi armenian ja venäjän lisäksi osannut myös vähän ranskaa. Jäimme kaupan viereen nauttimaan juomia, kun jo eteemme kannettiin jostain pöytä ja takamuksiemme alle tuolit. Kohta kaupan täti kiikutti eteemme myös lautasellisen tuorekurkun paloja. Ajoimme seuraavaksi Dilijanin matkailuneuvontaan, jonka Euroopan unioni on tänne sponsoroinut. Saimme vinkin ladata puhelimeen HIKEArmenia-nimisen sovelluksen, jossa on listattuna maan ”kaikki” vaellusreitit. Päätimme valloittaa kolmen kilometrin mittaisen patikkapolun, joka kulkee sovelluksessa nimellä ”Dilijan Center via the Drunken Forest”. Se alkaa Dilijanin keskustasta ja nousee merkittyä reittiä pitkin 1 421 metriin merenpinnasta. Nousua keskustasta on noin 200 metriä. Perillä vastassa oli mäntymetsä ja hieno näkymä alas kaupunkiin ja sitä ympäröiville vuorille. Perillä oli myös pari telttaseuruetta. Me emme aikoneet yöpyä ”Drunken Forestissa”, vaan laskeuduimme takaisin alas kaupungin sykkeeseen.

Illalla kävimme syömässä armenialaisen huippukokki Jirair Avanianin perustamassa Imtoon-ravintolassa, jonka yhteydessä toimii myös majatalo. Herra huippukokkikin oli illalla paikalla ja nautiskeli viiniä omassa pöydässään välillä kierrellen pöydissä. Hyvää oli.