Garnin temppeliltä Geghardin luostariin

31.7.2022

Garnista on vain vajaan tunnin ajomatka Jerevaniin, Armenian pääkaupunkiin. Ehkä siitä syystä Garnissa tungeksii turisteja jo aamuvarhaisesta lähtien. Veikkaisinpa, että suurin osa on päiväretkeläisiä pääkaupungista, eivätkä siis yövy Garnissa lainkaan. Me olimme yöpyneet ja nyt aamupalan jälkeen liityimme Garnin tärkeimmälle nähtävyydelle, pakanatemppeliin, vievään ihmisvirtaan. Garnin temppeli seisoo pitkän kadun päässä, eikä katuun ole katsottu järkeväksi satsata dramin dramia. Katu oli kuoppainen, paikoin maasta törrötti putkia ja raudanpätkiä ja koko komeuden kruunasi vuolaana virrannut vesivuoto. Vuoto oli ollut olemassa jo edellispäivänä, eikä siihen oltu kiinnitetty mitään huomiota. Siinähän virtasi ja teki kadusta paikoin mutavelliä. Armenia on ehkä neuvostomiehityksen aikana omaksunut liikaa neuvostomentaliteettia, jossa paikoista ei ole tarpeen pitää huolta.

Garnin temppelille on 1 500 dramin (n. 3,15 euroa) pääsymaksu, mitä vastaan pääsee tutustumaan Kaukasuksella ja itse asiassa koko entisen Neuvostoliiton alueella ainutlaatuiseen kreikkalais-roomalaiseen temppeliin. Temppelin perusti mahdollisesti Armenian kuningas Tiridates I, joka hallitsi 50-luvulla ajanlaskun alun jälkeen, ja se oli omistettu armenialaisen mytologian auringonjumalalle Mihrille. Ateenan Akropolis-kukkulalla seisovaa Parthenonin temppeliä muistuttava, joonialaisten pylväiden kannattelema pakanatemppeli muistuttaakin ajasta ennen kristinuskon juurtumista Armeniaan 300-luvulta lähtien. Valitettavasti vuoden 1679 maanjäristys romahdutti temppelin, mutta se pantiin uudelleen kasaan neuvostokaudella, vuosina 1969–1975. Garnin temppelistä on tullut eräs Armenian tärkeimmistä nähtävyyksistä ja nyt ensikertaa kuulin venäjän ohella etenkin amerikanenglantia muiden turistien suista. Paikalla oli paljon amerikanarmenialaisia, muttei kuitenkaan Kim Kardashianista lähtien. Suurin osa armenialaisista elääkin Armenian ulkopuolella, kuten Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Ranskassa.

Garnin temppeli ja itse kaupunkikin sijaitsee syvän Garnin rotkon reunalla, josta on hienot näkymät ympäröiville vuorille. Temppelivierailun jälkeen kävelimme takaisin Harmonia Garden -hotellillemme ja otimme Tbilisistä vuokratun Toyotan allemme. Suunnaksi otimme Geghardin kylän kupeessa sijaitsevan samannimisen luostarin. Luostarille on helppo päätyä, sillä se sijaitsee H3-tien päätepisteessä, eikä Garnista lähdettäessä tarvitse kääntyä kertaakaan. Matkaa on vain 11 kilometriä. Geghardin luostari sijaitsee Azatjoen laaksossa korkeiden vuorten ympäröimänä. Etenkin luostarikompleksin pohjoispuoliset vuoret ovat toimineet samalla myös luonnollisena suojamuurina. Muilta osin luostaria ympäröi ihmisen tekemä suojamuuri.

Geghardin luostarin tarina alkoi legendan mukaan jo 300-luvulla, kun Gregorios Valontuoja käännytti Armenian kuningas Tiridates III:n ja hänen myötään koko Armenian kansan kristinuskoon ensimmäisenä kansakuntana maailmassa. Ensimmäinen luostari toimi tällä paikalla luolassa, ja sitä kutsuttiin nimellä Ayrivank (”luolaluostari”). Siitä ei ole jäljellä mitään, sillä arabit tuhosivat paikan myöhemmin. Nykyinen luostari on paljon nuorempaa tekoa, sillä sen vanhin kirkko, Pyhän Jumalan äidin kirkko, valmistui 1100-luvulla ja on osittain hakattu kallion sisään. Juuri tällaisesta ympäröivän kallion hyödyntämisestä Geghardin luostari onkin tunnettu, sillä suurin osa monista 1100- ja 1200-luvuilla rakennetuista kirkoista ja hautakammioista on hakattu kallioon. Samoin munkit asuivat kallioon hakatuissa kammioissaan. Näissä hämärissä luolissa on jännittävää kuljeskella ja ihmetellä, miten jo liki tuhat vuotta sitten on pystytty rakentamaan tällaisia luolakirkkoja. Tuorein osa luostarista on valmistunut 1600-luvulla.

Luostarin nimi tarkoittaa keihästä, sillä perimätiedon mukaan apostoli Taddeus, eräs Jeesuksen 12 opetuslapsesta, toi luostariin keihään, jolla Longinus-niminen roomalaissotilas puhkaisi ristillä riippuneen Jeesuksen rinnan. Keihäs oli Geghardin luostarissa 500 vuotta, kunnes se siirrettiin Armenian apostolisen kirkon päämajaan Etšmiadzinin luostariin Jerevanin länsipuolelle. Myös Vatikaanissa ja Wienissä on omat keihäänsä, joita väitetään ”Longinuksen keihäiksi”. Vaikka keihäs onkin nyt viety pois Geghardin luostarista, on se silti otettu Unescon maailmanperintöluetteloon. Lähde: [1]

Nautimme kevyen lounaan luostarilta muutaman sata metriä paluusuuntaan sijaitsevassa ravintolassa, jossa on mainiot näkymät Azatjoen laaksoon. Sitten palasimme autolle, maksoimme 200 dramin (n. 0,5 euroa) pysäköintimaksun ja suunnistimme takaisin Garniin. Aamuisen Garnin temppelin ohella paikkakunnalla kannattaa katsastaa myös se rotko, jonka pohjalle olimme katselleet jo aamulla. Rotkon pohjalla on jännittävä geologinen nähtävyys, joka englanniksi kulkee nimellä ”Symphony of the Stones”. Seurasimme kylttejä ja saimme auton parkkiin lähelle paikkaa. Paikka oli heinäkuisena iltapäivänä niin kaoottinen, ettemme lopulta edes hoksanneet ostaa pääsylippuja, eikä niitä kukaan missään vaiheessa sitten tullut tivaamaankaan.

”Symphony of the Stones” ei ole Turun telakalla valmistunut Karibian-loistoristeilijä, vaan rotkon reunoja molemmin puolin reunustavia basalttipylväitä, joista pisimmät ovat noin satametrisiä, ja joiden päät ovat hämmentävän tasalaatuisia kuusikulmioita. Pylväät muistuttavat urkuja, minkä ansiosta paikka on saanut nimensä. Rotkon pohjalla virtaa pieni Goghtjoki, jossa kävimme huljuttelemassa varpaita.

Kun sitten lähdimme paikalta, mietimme jälleen, miten reikäpäisiä kuskeja armenialaiset ovat. Täkäläisenä tapana kun on panna auton kuin auton renkaan taakse kivenmurikka, kun pysäköidään. Kun matka sitten taas jatkuu, ei kiviä todellakaan siirretä pois ajoradalta. Tämä oli suuri ongelma varsinkin ”Symphony of the Stonesilta” lähtiessämme, sillä paikka oli, kuten sanottua, kaaoksessa ja tukossa turisteista. Armenialainen liikennekulttuuri on muutenkin maailman surkein, enkä usko yhdenkään kuljettajan oikeasti käyneen autokoulua. Esimerkiksi Jordania on edistyksellinen länsimaa, mitä tulee liikenteeseen; siellä osataan ajaa ja joustetaan mukavasti. Armeniassa painetaan kaasua ja soitetaan torvea, eikä muita tielläliikkujia huomioida mitenkään. En suosittele kenellekään autonvuokrausta Armeniassa, vaikka ehjänä perille hotellille taas pääsimmekin.

Garni on suosittu turistikaupunki, minkä vuoksi ravintoloita on riittämiin. Silti, täälläkin olisi osattava venäjää, sillä joka paikassa tarjoilijat eivät osanneet sanaakaan englantia. Eräässä paikassa saimme vastaukseksi hymähdyksen, kun kerroimme, ettemme puhu venäjää. Edellispäivänä olimme syöneet lähellä Garnin temppeliä, ravintolassa nimeltä Merojakh. Heillä oli englanninkielinenkin ruokalista. Samaan aikaan paikalla oli suuren suuri seurue armenialaisia, joita viihdyttämässä oli äärimmäisen kovaääninen bändi, joka soitti armenialaisia ja venäläisiä kappaleita. Armenialaiset eroavat suomalaisista siinä, että suomalaiset kyllä malttavat istua pöydässä syömässä, vaikka kappale olisi miten hyvä. Armenialaiset, etenkin miehet, vähät välittivät pöytään kannetuista ruoka-annoksista ja viinapulloista ja suunnistivat aina hyvän kappaleen sattuessa tanssilattialle joraamaan. Usein miesten kesken. Tunnelma oli siis mukava, vaikka äänekkään musisoinnin takia omiakaan ajatuksia ei oikein kuullut.

Tänään päätimme mennä syömään ravintolaan nimeltä G.A.T.A.house, jossa niin ikään oli syntymäpäiväseurue samaan aikaan. Kuitenkin myös muut asiakkaat ovat tervetulleita. Ravintolan kolmikymppinen omistajapariskunta ei osannut englantia, mutta heidän ehkä 12-vuotias tyttärensä tuli hätiin ja palveli meitä erinomaisella englannillaan. Ehkäpä Armenia on vähitellen heräämässä siihen, että englanti on se kieli, johon kannattaa panostaa, ei venäjä. Jälkiruoaksi eteemme kannettiin vielä hedelmälajitelma ja palat Etelä-Kaukasuksella tunnettua makeaa gata-leivonnaista, sitä samaa, jonka mukaan koko ravintolakin on saanut nimensä. Olen edelleen sitä mieltä, että Armeniaan voi ihan hyvin matkustaa vain syömään.