Sevanjärven rantoja pitkin Jeghegnadzoriin

29.7.2022

Nousimme jo varhain ja nautimme aamupalan Guest House Dilijan Orranin terassilla katsellen vuorille. Vuoria olisi tänäänkin luvassa, kun aioimme ajaa puolen Armenian halki aina Jeghegnadzorin kaupunkiin asti. Armenia on pieni maa ja mahtuu Suomen sisään noin 11 kertaa. Siitä huolimatta en oikein osannut arvioida, miten pitkään 170 kilometrin ajoon Armeniassa kuluisi; juurikin niiden vuorten ansiosta. Dilijanista lähdimme M4-valtatietä kohti kaakkoa ja Sevanjärveä, jossa olisi päivän ensimmäinen pysähdys. M4 on hyvässä kunnossa ja mutkittelee huolella ylös ja alas ja syöksyy lopulta pitkään tunneliinkin. Noin puolen tunnin kuluttua saavuimme Sevanjärven rannalle.

Vuorten ympäröimä Sevan on Kaukasuksen ehdottomasti suurin järvi, jolla on kokoa 1 360 neliökilometriä. Syvin kohta yltää 85,9 metriin. Jos Sevan sijaitsisi Suomessa, olisi se toiseksi suurin järvemme päihittäen selvästi Päijänteen. Lisäksi Sevan sijaitsee korkealla, 1 905 metrissä merenpinnasta, minkä vuoksi järvellä oli hieman viileämpää kuin vaikkapa Dilijanissa ja Goshavankin luostarilla edellispäivänä. Toki sekin saattoi vaikuttaa, että olimme liikkeellä aamulla. Sevanjärven rannat houkuttelevat lomalaisia, joista suurin osa on armenialaisia ja venäläisiä. Turismin ohella kirkasvetinen järvi elättää kalastuksen kautta, sillä järvessä elää etenkin taimenta.

Saavuimme järven lounaiskolkkaan, jossa järvelle pistää lyhyehkö niemimaa, jonne kurvasimme vuokra-automme hetken mielijohteesta; ehkä siellä pääsisi uimaan. Ainakin siellä olisi Sevanavankin luostari, kuten valtatien varressa olevat opastekyltit olivat kertoneet. Alun perin niemimaa oli Sevan-niminen saari ja Sevansaareksi sitä edelleenkin kai kutsutaan. Saari muuttui niemimaaksi Josif Stalinin kaudella, Armenian ollessa osa Neuvostoliittoa, kun järven vettä päätettiin ohjata viljelysmaille kasteluvedeksi sekä rakennuttaa vesivoimalaitoksia järvestä laskevaan Hrazdanjokeen, joka edelleen laskee Sevanjärven vettä Arasjoen kautta Kaspianmereen. Kaikkiaan vedenpinta laski noin 20 metrillä. Pysäköimme auton tyhjälle parkkipaikalle, jonne pysäköiminen maksaisi 200 dramia (n. 0,5 euroa). Matkamuistomyymälät olivat vielä suureksi osaksi kiinni, kun kapusimme ylös Sevanavankin luostarille.

Sevanavankin luostari (arm. Սևանավանք) on vanhaa tekoa, sillä se on ajoitettu 800- ja 900-luvuille. Luostari oli vuosisatojen ajan merkittävä hengellinen keskus, missä asui suuri määrä munkkeja. Lisäksi tuhannet pyhiinvaeltajat kautta Armenian vierailivat luostarissa. Sama tietysti jatkuu edelleen, sillä luostari on edelleen toiminnassa ja matkailijoita käveli paikalle tasaiseen tahtiin. Joskin luostarista on jäljellä vain kaksi kirkkoa; Surp Arakelots eli ”Pyhien Apostolien kirkko” sekä Surp Astvatsatsin eli ”Pyhän Jumalan äidin kirkko”. Muu osa Sevanavankin luostarista on tuhoutunut. Kuten Goshavankin luostarissakin, myös täällä ketään ei kiinnostanut, oliko kirkkovieraalla shortsit jalassaan vai ei.  Sevanavankin luostari sijaitsee Sevansaaren eräällä korkeimmista kohdista ja näkymät sieltä ovat upeat. Turkoosinvärinen Sevanjärvi, ”Armenian meri”, kimmelsi aamuauringossa houkuttelevana. Sinne olisi nyt päästävä pulahtamaan. Ennen sitä päätin kuitenkin kävellä eteen päin luostareilta ja katsoa, mihin niemimaa päättyisi. Hieman ennen niemenkärkeä vastaan tuli aita, jossa kerrottiin selvästi, että pidemmälle ei olisi mitään asiaa. Paikalla on antenneja ynnä muuta tarpeistoa, joista päättelin niemenkärjessä olevan ehkä sotilastukikohdan. Oikeasti niemenkärjessä on Armenian presidentin kesäasunto ja onhan täältä pääkaupunkiin Jerevaniin vain tunnin ajomatka. Armenian johdossa on maaliskuusta 2022 lähtien ollut mies nimeltä Vahagn Hatšaturjan.

Palasimme autolle, otimme peräkontista pyyhkeet ja lähdimme etsimään rantaa pulahdusta varten. Parkkipaikan laidalla oli luostarivierailumme aikana avautunut matkailuneuvonta, jossa kaksi avuliasta nuorta naista palveli armeniaksi, venäjäksi ja englanniksi. Saimme ohjeet rannalle. Saimme myös matkailuesitteitä, joita oli joka lähtöön, myös ranskaksi. Itse asiassa rahat brosyyrien julkaisuun olivat tulleet Ranskalta. Google-käännetyn englanninkielisen esitteen perusteella Sevanjärven syvin kohta on 1 256 metrissä, mikä on räikeä virhe, sillä muut lähteet puhuvat noin 80 metrin syvyydestä. Jos esitettä uskoisi, olisi Sevan maailman kolmanneksi syvin järvi siperialaisen Baikalin ja afrikkalaisen Tanganjikajärven jälkeen.

Armenialainen rantakulttuuri on jälleen erilaista vaikkapa azerbaidžanilaiseen verrattuna; olimme muutama päivä aiemmin käyneet pulahduksella Bakun takana Kaspianmeressä, joten nyt oli jännittävää verrata kokemusta siihen. Ainakin täällä Sevanavankin luostarin läheisyydessä rannat on rakennettu betonista, eikä alkuperäistä rantaa ole katsottu järkeväksi jättää näkyviin juuri lainkaan. Armenialaisten mielestä on kai mukava pulahtaa uimaan likaamatta varpaitaan hiekassa. Lisäksi rantaan on rakennettu erikoisia istuskelukatoksia, joissa voi nauttia eväitä suojassa auringolta. Rantatuolit ovat karuja ilmestyksiä, mutta pukukopit sentään ovat kuin missä tahansa muualla. Järvessä ei uinut juuri kukaan, sillä vesi oli viileää. Ehkä sellaista, mitä se on Suomessa alkukesällä. Viileyteen vaikuttanee järven kirkasvetisyys ja korkeus merenpinnasta. Järven pohja oli täynnä erikokoisia kivenlohkareita, joten on oltava tarkkana, ettei loukkaa jalkojaan uimaan mennessään. Polskimme aikamme Sevanjärvessä, eikä lopulta kukaan tullut perimään maksua istuskelukatoksen käytöstä, vaikka rantaa operoivat ihmiset kyllä huomasivat läsnäolomme. Sevansaaren rannoilla on joitain ravintoloita, hotelleja sekä venekyytejä järvellä tarjoavia venekuskeja.

Me jatkoimme matkaa Sevansaarelta ennen puolta päivää ja otimme suunnaksi järven länsirannan. Sitä seuraillen ajaisimme nyt Noratus-nimiseen pikkukaupunkiin. Matkalla näimme, että Sevanjärvelle pääsee uimaan lähes mistä tahansa; kylttejä rannoille oli tiuhaan. Ehkä tarjolla on myös ei-betonirantoja, en tiedä. Vähän Sevanavankin jälkeen olimme kääntyneet M10-tielle, joka ei ollut enää niin hyvässä kunnossa kuin aamun ensimmäinen tie, mutta onneksi liikennekin oli rauhallista.

Noin 40 minuutissa Sevanavankista saavuimme Noratuksen kaupunkiin. Ajoimme suoraan kaupungin hautausmaalle, joka on paikkakunnan tärkein (ja ehkä ainoakin) nähtävyys. Hautausmaa on jaettu uuteen ja vanhaan osaan. Ainakin suomalaisten kannattaa vierailla myös uudella hautausmaalla katsomassa paikallista hautakiviperinnettä, jossa vainajan kuva laitetaan hautakiveen. Sama tapa on tietenkin myös esimerkiksi Georgiassa ja Venäjällä. Samalla avautuu näkymä Noratuksen kaupunkiinkin ja sen keskustassa seisovalle kirkolle. Vanha hautausmaa on kuitenkin se ykkösnähtävyys, sillä siellä seisoo noin 900 kappaletta khatškar-kiveä, koristeellista kivipaatta, joiden keskiössä on Armenian risti. Khatškareita on käytetty esimerkiksi muistokivinä, kuten täällä Noratuksessa. Vanhimmat ovat jo 900-luvulta, onhan Armenia sentään maailman vanhin kristitty maa. Saimme aluksi kierrellä näiden muinaisten hautojen keskellä rauhassa, kunnes luoksemme saapui mies, joka yritti ryhtyä oppaaksemme, vaikkei osannut sanaakaan englantia. Hautausmaalle ei ole pääsymaksua, eikä opasta ole pakko ottaa. Portille Yhdysvaltain Armenian-suurlähetystö on sponsoroinut asialliset opastekyltit hautausmaasta ja sen erikoisista hautakivistä.

Vähän Noratuksesta etelään, Sevanjärvi alkaa hävitä maisemasta, joten pysäytimme vielä viimeisen kerran maisemaa ihailemaan. Nyt rannalla näkyi muinainen Pyhän Yrjön kirkko khatškareilla ympäröitynä. Samassa näköpiiriin ilmestyi armenialainen mies hevosen selässä. Armenian maaseudulla elämä on vielä yksinkertaista. Martunin kaupungin jälkeen käännyimme etelään, mutta tienä jatkui samainen M10. Tie oli riivitty pitkältä matkalta auki ja sitä pantiin nyt kuntoon siellä täällä. Huristelimme kuoppaista ja kuraista tietä maiseman samalla muuttuessa karummaksi. Tie nousi vähitellen ja vähitellen alkoi myös serpentiinitie. Lämpötila laski ja ihmisten asumukset muuttuivat entistä alkeellisemmiksi. Armenia on hyvin köyhä, mutta kaunis maa.

Lopulta olimme Vardenyatsin solassa 2 410 metrissä merenpinnasta, josta alkaa pitkä alamäki ja serpentiinitie kohti Jeghegnadzorin kaupunkia. Dilijanin majatalon emäntä oli kertonut edellispäivänä, että meidän pitäisi ehdottomasti vierailla myös ”Armenian vanhimmassa hotellissa”, joka osuisi matkamme varrelle. Nyt täällä kohdassa, missä alamäki alkaa, eteemme tupsahti Orbelianin karavaaniseralji (myös nimellä Selimin karavaaniseralji), silkkitien varrelle vuonna 1332 valmistunut majatalo matkustajille ja heidän eläimilleen. Jyhkeä kivirakennus ei tietenkään enää toimi majatalona, mutta tuskin kukaan pahoittaa mieltään, vaikka sen pimeydessä ja kivilattialla yöpyisikin. Keskiaikaiseen karavaaniseraljiin ei ole pääsymaksua, vaikka sen etupihalla päivystikin vanhempi pariskunta, joka oli valjastanut sinisen Ladansa myyntipöydäksi. Tarjolla oli kotipolttoista viinaa Finlandia-vodkapulloissa, persikoita ja jopa magneetteja. Ostimme pelkkiä persikoita ja lähdimme laskeutumaan Vardenyatsin solasta.

Saavuimme jo hyvissä ajoin iltapäivällä pienehköön Jeghegnadzoriin, joka on Vajots’ Dzorin maakunnan pääkaupunki, ja jossa kadunnimikyltit ovat armeniaksi ja venäjäksi. Olimme samalla saapuneet Armenian viinintuotantoalueelle; viiniviljelmät olivat jatkuneet kilometritolkulla kaupunkia lähestyessämme. Majoituksen olimme varanneet kaupungin laitamilta Levonyankadulta majatalosta nimeltä Exclusive Wine & Gastro Yard. Kaksi huonetta yhdeksi yöksi maksoivat 25 369,38 dramia (n. 63 euroa) sisältäen aamupalan. Paikan piti hyväksyä myös korttimaksun, mistä kertoivat kaikkien luottokorttien kuvat majatalon pääoven vieressä. Oikeasti vain käteinen kelpasi. Majatalossa on useampia huoneita, mutta armenialais-venäläinen omistajapariskunta ei ollut silti nähnyt järkeväksi asentaa minkäänlaista kylttiä porttinsa pieleen. Muuten paikka on kyllä pramea, venäläiseen tyyliin sisustettu majatalo, jossa on kiiltävä marmorilattia, värikkäät seinät ja huoneetkin ovat viimeisen päälle. Wifi toimii, ilmastointi toimii, sänky on leveä ja mukava. Kyllä täällä helposti yhden yön viipyisi.

Pariskunnan mies oli armenialainen, kun taas nainen, Svetlana punaisessa mekossaan, oli Venäjältä ja pulputti pelkkää venäjää, vaikka kyllä ymmärsi vähän myös englantia. Pariskunnan poika osasi sujuvaa englantia ja pian saimme pullon hänen valmistamaansa granaattiomenaviiniä. Svetlana oli surullinen Ukrainan tilanteesta. Hän oli muuttanut Armeniaan selvästi jo ennen sodan alkamista, vaikkei majatalo vielä heinäkuussa 2022 ihan valmis ollutkaan; terassi oli vielä puoliksi keskeneräinen. Illalla nautimme majatalon terassilla erään parhaista illallisista ikinä, kun eteemme kannettiin loputon määrä armenialaisia ruokalajeja. Ei armenialainen keittiö ainakaan maussa häviä georgialaiselle keittiölle! Illallisen hinta oli 8 000 dramia (n. 19,3 euroa) per henkilö.