Bakun mattomuseo ja pulahdus Kaspianmereen Mərdəkanissa

23.7.2022

Uusi päivä Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa valkeni tällä kertaa pilvisenä, mutta kylmä ei silti ollut. Lämpötila pysyttelisi tutussa, noin 30 asteessa, läpi päivän. Lämpötilaa laski Kaspianmereltä puhaltava melko navakka tuuli. Paikalliset kutsuvatkin Bakua ”tuulten kaupungiksi”. Olimme olleet aikeissa mennä tänään rannalle, jonnekin Bakusta pohjoiseen, mutta pilvisen sään takia päätimme ensin ajaa taksilla kaupungin keskustaan ja vierailla kuuluisassa mattomuseossa. Azerbaidžanin kansallinen mattomuseo on toiminut jo vuodesta 1967 saakka, mutta nykyiseen, itävaltalaisen arkkitehdin Franz Janzin suunnittelemaan, rullaksi kääräistyä mattoa muistuttavaan rakennukseen museo muutti vuonna 2014. Kansallisessa mattomuseossa on esillä maailman suurin azerbaidžanilaisten mattojen kokoelma, yli 6 000 mattoa. Minua ei yllätä, että se sijaitsee juurikin Azerbaidžanissa! Sen lisäksi, että esillä on mattoja eri vuosikymmeniltä (ja jopa eri vuosisadoilta) sekä eri alueilta, on museo keskittynyt laajasti myös matonkudontaperinteeseen sekä siihen liittyviin materiaaleihin ja tekniikoihin. Lähteet: [1] & [2]

Kansalliseen mattomuseoon on turvatarkastus ja pääsymaksu, joka heinäkuussa 2022 oli seitsemän manattia (n. 4,1 euroa). Opiskelijat maksavat vain kolme manattia. Muita museovieraita oli paljon eli paikallinen mattoperinne tuntuu kiinnostavan Bakuun tulevia matkailijoita. Erästä mattoa tutkiessamme museon työntekijä tuli luoksemme ja kysäisi olemmeko ehkä Norjasta. Azerit ovat hyvin tietoisia myös Suomen olemassaolosta ja poikkeuksetta mielipide maastamme on hyvin positiivinen, niin nytkin. Toisaalta myös minun kuvani Azerbaidžanista ja azereista oli entistä positiivisempi, mitä pidempään olimme tässä maassa oleskelleet. Kiertelimme museossa hyvän tovin ja vierailun päätteeksi olisin tietysti tahtonut ostaa aidon azerimaton, mutta niiden hinnat alakerran matkamuistomyymälässä ovat pilvissä. Jos mattokaupoille oikeasti tahtoo, löytynee vanhastakaupungista halvempiakin mattoja kotiin vietäväksi. Minä jätin mattoni kuitenkin ostamatta. Ehkä sitten joskus, jostain.

Seuraavaksi ajoimme taksilla Heydər Əliyevin kulttuurikeskukseen (azeriksi Heydər Əliyev Mərkəzi), joka on vuonna 2012 valmistunut ja irakilais-brittiläisen arkkitehdin Zaha Hadidin suunnittelema lennokas vitivalkoinen rakennus. Heydər Əliyev oli siis maan ensimmäinen presidentti ja hallitsi vuodet 1993–2003. Kulttuurikeskus on epäilemättä eräs kaupungin maamerkeistä, mutta edes lipunmyynnissä emme oikein päässeet selvyyteen, mitä mielenkiintoista sisällä lopulta olisi. Heydər Əliyevin autokokoelman näimme ihan ilmaiseksi lipunmyynnin ikkunan läpi. Päätimme jättää käymättä sisällä sen kummemmin ja siirryimme sitten ruokailemaan läheiseen ravintolaan. Bakun vanhankaupungin tarjoilijat osaavat englantia ja ruokalistat ovat usein englanniksi. Nyt täällä vähän ydinkeskustan ulkopuolella englantia ei enää osattu ja ruokalistakin oli vain azeriksi. Onneksi azerit sentään käyttävät latinalaisia aakkosia, joten tilaaminen onnistui Google-kääntäjän hienoisella avustuksella.

Iltapäivällä aioimme vihdoin uimaan. Kazakstanilainen rantakulttuuri Kaspianmeren vastarannalla Aktaussa oli ollut omanlaisensa kokemus, joten Azerbaidžanin vastaava tietenkin kiinnosti. Baku sijaitsee Kaspianmereen pistävällä Apšeronin niemimaalla, tarkemmin sen etelärannalla. Myös täällä eteläpuolella voisi pulahtaa uimaan, mutta vesi on kuulemma kaupungin ja toisaalta varmaan myös öljynporauksen vuoksi likaista. Paremmat rannat ja uimamahdollisuudet sijaitsevat niemimaan pohjoisrannalla, minne on rannasta riippuen noin 30–40 minuutin ajomatka Bakun keskustasta. Hyviä rantoja on kuulemani mukaan ainakin Bilgəhissa ja Mərdəkanissa. Me arvoimme kohteeksemme jälkimmäisen, jonne olisi noin 30 minuutin ajomatka. Bolt-taksi maksoi noin seitsemän euroa.

Mərdəkan on pieni, noin 25 000 asukkaan kaupunki, joka siis sijaitsee maailman suurimman järven, Kaspianmeren, rannalla. Jäimme pois taksista eräällä kaupungin rantakaduista, joka on osittain jopa päällystetty, mutta jos lähtee kävelemään rantaa pitkin pidemmälle, muuttuu tie pian kuoppaiseksi hiekkatieksi. Täällä on muutamia rantaravintoloita ja -kahviloita, kuten myös putiikkeja, joista voi ostaa palloja ja muita uimaleluja rantaleikkejä varten.  Lisäksi rantaan on kyhätty eritasoisia ”rantaklubeja”, joihin on usein sisäänpääsymaksu. Se sisältää oman rantatuolin makoilua varten sekä sisäänpääsyn itse rannalle. En muista, mitä pääsymaksu Tropicana Beach -nimiselle rantaklubille maksoi, mutta sen muistan, että sillä hinnalla olisi neljä henkeä saanut rantatuolit Kreikassakin. Emme jääneet riistohintaiselle Tropicana Beachille, emmekä menneet myöskään Casablanca Beachille. Emme olleet tulleet ottamaan aurinkoa tuntikausiksi, vaan halusimme vain uimaan. Vaatteet ja pyyhkeet voisivat ihan hyvin lojua myös rantahiekalla, jos sinne vain pääsisi ilmaiseksi. Aloimme jo epäillä, ettemme löytäisi ilmaisrantaa, kunnes rantakadun muututtua hiekkatieksi, päätimme kokeilla onneamme ja pujahdimme rannalle jonkin parkkipaikan läpi. Niin tekivät muutkin. Kukaan ei tullut pyytämään rahaa ja näin olimme yhtäkkiä ihan ilmaiseksi Kaspianmeren rannassa.

Azerbaidžan on muslimimaa ja netistä löytyy ohjeita siitä, miten maassa tulisi pukeutua. Shortsit miehillä ovat muka pahasta, aiheuttavat pahoja katseita ja niin edelleen. Pukeutumiskoodi on nyttemmin vapautunut ja pääkaupungin katukuvassa näkyy runsaasti shortseja myös azerimiesten yllä. Shortsit ovat ehdottomasti sallittuja myös naisille, kuten mutatulivuorille ja Gobustaniin meitä edellispäivänä opastanut naisopas oli esimerkillään näyttänyt. Hänellä oli ollut yllään lyhyet shortsit ja t-paita. Sama länsimainen pukeutumiskoodi pätee myös Kaspianmeren rannoilla; lisäksi bikinit ovat sallittuja naisväelle. Kuitenkin rannoilla näkee paljon myös päälaesta kantapäähän hunnutettuja naisia, jotka ovat ehkä turisteja Persianlahdelta. Rannalla oli väkeä, mutta tilaakin on hulppeasti; onhan kyseessä maailman suurin järvi.

Päätimme pysäköidä itsemme Fras Beach -nimiselle rantaklubille ja sen aurinkovarjojen alle. Paikallisena erikoisuutena Azerbaidžanin rantakulttuuriin kuuluu muovituoleilla istuskelu. Niinpä meidänkin allemme pian kiikutettiin muovituolit ja eteemme pitkä muovipöytä. Koko komeus viimeisteltiin azerityylisellä pöytäliinalla. Maksoimme tästä ylellisyydestä noin kymmenen euroa, mikä oli vähintään puolet vähemmän kuin Tropicana Beachissä, jonne aluksi pyrimme. Sen ja oman Fras Beachin välillä on vain noin 200 metriä, eikä se juuri kummemmalta vaikuttanut, kun kävin myöhemmin ihmettelemässä heidän rannallaan. Oikeasti rannat eivät ole yksityisiä, vaan rantaa saa kävellä vapaasti kenenkään estelemättä. Sen sijaan, että olisimme kävelleet edestakaisin, pulahdimme Kaspianmeren suolaisiin aaltoihin. Ranta syvenee loivasti ja pohja on hiekkainen. Vesi oli miellyttävän lämmintä ja aalloissa tarkeni puolisen tuntia yhtä soittoa.

Azerbaidžanin rantakulttuuri on lähempänä länsimaalaista, kuin vaikkapa Kazakstanissa järven vastarannalla. Silti tämä on valovuoden päässä vaikkapa Kreikan ja Espanjan rannoista, mutta ehkä juuri tämän eksotiikan takia tulisin Mərdəkaniin milloin tahansa uudelleen rantalomalle. Täällä ei kuule suomea, ei edes englantia, eikä tosin mitään muutakaan eurooppalaista kieltä. Muut rantalomailijat ovat azereita, venäläisiä tai Persianlahden maista tulevia, jollaisia taisivat olla edessämme loikoilleet kaksi miestä. Eväänä heillä oli muovipussiin pakattu punaviinipullo. Kun miehet häipyivät Kaspianmeren aaltoihin, kävi rantakoira merkkaamassa miesten pyyhkeet ja jolkotteli sitten matkoihinsa. Vedestä palattuaan miehet hieroivat pyyhettä antaumuksella kasvoihinsa tietämättä, mitä juuri oli tapahtunut. Rantakoirien lisäksi rannalla parveilee kaupustelijoita, joilta saa ostettua maissintähkiä. Fras Beachillä on pukukoppeja ja suihkuja, joten välttämättä taksin takapenkille ei tarvitse istahtaa suolaisella iholla. Niiden käyttöä ei myöskään valvo kukaan, joten myös ei-asiakkaiden on mahdollista hyödyntää niitä. Illaksi palasimme takaisin Bakun loistoon ja säihkeeseen.