Mutatulivuoret, Gobustan ja tulen temppeli Bakun laitamilla

22.7.2022

Azerbaidžan on paljon muutakin kuin Baku ja sen isot kontrastit uuden ja vanhan kaupungin välillä. On siis lähdettävä pois kaupungista. Olimme edellispäivänä ostaneet päiväretken maan ehkä tunnetuimmille nähtävyyksille, joista jokainen sijaitsee melko lyhyen matkan päässä pääkaupungista. Ainakin mutatulivuoret ja Gobustanin kalliopiirrokset olisivat tämän päivän retken ohjelmassa, joka alkaisi jo kello 8. Ongelmana oli vain se, että oman Bulvar Inn -hotellimme aamupala alkaisi vasta kello 8, joten olimme uhanneet jäädä kokonaan aamupalatta tänä aamuna. Olin todennut azerit melkoisen joustamattomaksi kansaksi, sillä hotelli ei ollut halukas aikaistamaan aamupalaa edes 15 minuutilla, eikä retkifirma, Azerbaijan Travel International tulemaan paikalle varttia myöhemmin, vaikka niin meille oli eilen luvattu. Edellisiltana oppaamme nimittäin Whatsappissa viestitti, että juuttuisimme Bakun aamuruuhkaan, ellemme lähtisi liikkeelle heti kello kahdeksalta. Lopulta hienoisen kiristyksen jälkeen aamupala olikin järjestynyt hieman aikaisemmaksi ja sitä syödessämme opas sitten saapui hotellin vastaanottoon meitä vastaanottamaan.

Tasan kello kahdeksalta olimme ulkona ja samassa paikalle kaarsi Azerbaijan Travel Internationalin pikkubussi. Tänään kyydissä olisi siis neljä suomalaista ja kaksi jostain muualta tulevaa. He nousisivat kyytiin eri hotelleista läheltä vanhaakaupunkia. Ensin kyytiin nousi nuori, Hollannin Maastrichtissä asuva yhdysvaltalaismies, joka oli vuoden aikana kiertänyt lähes kaikki Euroopan ja sen liepeillä sijaitsevat maat, kuten Jordanian, Armenian ja niin edelleen. Nyt vuorossa oli vielä Azerbaidžan. Seuraavaa miestä saimme odottaa hyvän tovin ja hän oli oppaamme mukaan reilusti myöhässä. Lopulta mies saapui ja pahoitteli myöhästymistään, mutta myöhemmin kertoi meille, että oikeasti oppaamme oli käskenyt häntä olemaan valmiina juuri tähän aikaan. Tämä nuori mies oli kotoisin Puolasta. Lisäksi auton etupenkille kuljettajan viereen kapusi Rafael, joka oli azeri, eikä asiakas ollenkaan. Hän oli tullut valvomaan, miten oppaamme selviytyisi ensimmäisestä opaskeikastaan omin päin. Oppaamme oli 21-vuotias nainen, joka opiskeli yliopistossa matkailua ja tämänpäiväinen retkemme olisi naisen lopputentti. Nainen paljasti jo hotellilla, ettei ollut syönyt mitään ja häntä jännitti suunnattomasti. Hän oli kyllä kovin ystävällinen ja osasi vielä tässä vaiheessa englantiakin. Me tsemppasimme naista ja kerroimme, ettemme olisi vaikeita asiakkaita, emmekä kyselisi vaikeita kysymyksiä.

Lähdimme Bakusta kellon ollessa melkein yhdeksän. Mitään ruuhkaa ei ollut. Sen sijaan, että opas olisi kertonut matkalla jotain esimerkiksi Azerbaidžanista, Bakusta tai paikoista, joiden ohi ajoimme, suoritti hän vaivaannuttavaa ”haastattelua” kunkin retkeläisen kanssa. Hän tahtoi tietää kaikkien nimet, iät, kotimaan, lempieläimet ja suurimman pelonaiheen. Ehkä tällaista taktiikkaa opetetaan täkäläisessä yliopistossa tapana ottaa kontaktia turisteihin ja harrastaa sitä kuuluisaa small talkkia. Joka tapauksessa, kun tuli vuoroni joutua kysymyspatteriston eteen, kysyi opas olenko minäkin Filippiineiltä. Suomi kun on azeriksi ”Finlandiya” ja Filippiinit ”Filippin”.

Itseäni eniten kiinnostava kohde, mutatulivuoret, olisi vuorossa ensimmäisenä. Ne sijaitsevat Gobustanin kansallispuistossa noin 60 kilometrin päässä Bakun keskustasta lounaaseen. Koko matkan olimme seurailleet Kaspianmeren rantaa, jonka mantereen puolella näkyi runsaasti öljyn- ja kaasunporaustorneja ja muuta siihen toimintaan liittyvää laitteistoa. Kauempana merellä oli tiheässä öljynporauslauttoja, joiden ansiosta Azerbaidžan pystyy hyödyntämään myös Kaspianmeren alla piilevät varannot. Öljynporauslautoista kaksi oli Bakun telakalla kunnostettavana tai peräti rakennettavana, kun kaasuttelimme ohitse. Sitten saavuimme Gobustanin pikkukaupunkiin, jossa en enää ymmärtänyt yhtään mitään, mitä opas selitti. Ehdin jo ymmärtää, että emme menisikään mutatulivuorille, koska ”sää on niin huono”. Aurinko kyllä paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpöä oli yli 30 astetta. Ei mielestäni mitenkään huono sää. Sitten pikkubussi pysähtyi kadunvarteen ja me retkeläiset siirryimme suuren epätietoisuuden vallassa kahteen Ladaan, joita ohjastivat kaksi azerimiestä. Opas jäi odottamaan paluutamme pikkubussille, vaikka kyllä toisen Ladan takapenkille kolmekin olisi mahtunut. Ja toisaalta kyllä pikkubussillammekin olisi päässyt perille mutatulivuorille, mutta ehkä kuljettajamme ei tahtonut hankkia pölykuorrutusta bussiinsa ja toisaalta onhan Lada-ajelu taatusti enemmän turistien mieleen. Se myös työllistää gobustanilaisia taksikuskeja, sillä mutatulivuorille lähtevän tien päässä päivysti koko joukko miehiä Ladojensa kanssa. Ladat kaasuttelivat kuoppaista tietä kohti muutaman kilometrin päässä etelään olleita mutatulivuoria, jotka saimme nyt kokonaan itsellemme. Paikalla ei ollut muita turisteja.

Azerbaidžanin mutatulivuoret eivät ole varsinaisia tulivuoria, vaikka ne purkautuvatkin melko säännöllisesti. Ne aiheuttavat harvoin vahinkoa ainakaan ihmisille, koska ne sijaitsevat kaukana asutuksesta. Kooltaan mutatulivuoret eivät saavuta tulivuorten mittasuhteita, vaan ovat tavallisesti korkeintaan muutaman metrin korkuisia. Joskin Azerbaidžanissa on myös satojen metrien korkuisia mutatulivuoria, kuten 400-metrinen Toragay Gobustanin kansallispuistossa, eli aivan lähellä. Mutatulivuorten purkaukset johtuvat Azerbaidžanin alla piilevistä ja ilmoille vapautuvista kaasuvaroista ja usein mutatulivuoret sijaitsevatkin juuri öljy- ja kaasulähteiden läheisyydessä. Esimerkiksi seismisen aktiivisuuden on arveltu käynnistävän purkauksia.

Maailmalla, kuten Romaniassa, Turkmenistanissa, Iranissa, Indonesiassa ja Trinidad ja Tobagossa, on noin tuhat mutatulivuorta, mutta juuri Azerbaidžaniin on keskittynyt niistä ylivoimaisesti suurin joukko, noin 400, joista osa piileskelee lisäksi Kaspianmeren pohjassa ja aina toisinaan muistuttelee olemassaolostaan. Purkausten johdosta Azerbaidžanin rannikolle on syntynyt jopa uusia saaria, joista harva tosin säilyy pinnalla päivää pidempään. Saarista eräälle suunniteltiin vuonna 2002 Disneylandia, mutta hanke jouduttiin peruuttamaan, kun saaren pitkään uinunut mutatulivuori päätti purkautua. Mutatulivuorten on arvioitu purkautuvan noin 20 vuoden välein ja mutatulivuoren ollessa kookas, saattaa purkaus singota tonneittain mutaa ympäristöön ja aiheuttaa jopa satojen metrien tulenlieskat muutamaksi minuutiksi, mitkä taas syntyvät maan uumenista vapautuvasta kaasusta, kuten täällä tapahtui erään suuren mutatulivuoren tapauksessa vuonna 2001. Tulenlieskojen lämpötila on 1 000–12 000 astetta. Myös purkauksen kesto vaihtelee suuresti; esimerkiksi suuri Goturbag on purkautunut yhtäjaksoisesti jo sadan vuoden ajan, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa mudan valumista koko tuon ajan. Monesti mutatulivuori purkautuukin juuri vain mutaa valuttamalla, kuten käy pienten mutatulivuorten keskuudessa, kun maan alta ylös pyrkivät kaasut, kuten metaani, aiheuttavat mudan kuplimista ja jopa roiskumista lähiympäristöön. Keskimäärin Azerbaidžanissa purkautuu ”voimakkaasti” kolmesta viiteen mutatulivuorta vuosittain, mutta aktiivisimpina vuosina paljon enemmänkin. Lähteet: [1] & [2]

Gobustanin kansallispuistossa ja sen liepeillä on noin sata mutatulivuorta. Eräitä niitä olimme nyt saapuneet katsomaan. Näkemämme mutatulivuoret olivat korkeintaan muutamien metrien korkuisia ja useat niistä purkautuivat parasta aikaa, mutta eivät lainkaan väkivaltaisesti; muta pulputti mutatulivuoresta riippuen joko laiskasti tai hyvinkin ahkerasti. Riippuen ilmeisesti siis maan uumenista tulevan kaasun määrästä. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin sytyttänyt tulitikun mutatulivuoren kraatterin päällä, mutta sen sijaan päädyin vain työntämään sormeni kraatteriin. Pulputtava muta oli viileää, ei lainkaan tulikuumaa, kuten laava oikeissa tulivuorissa. Sen sijaan kraattereista alas virtaava muta kyllä valuu, kuten laava. Lähellä mutatulivuoria on halkaisijaltaan iso lampi, jonka vedenpinta pulputti monessa kohdassa, mutta ei vesi silti lämmintä ollut. Samat kaasut sielläkin vain pyrkivät ilmoille. Oppaamme oli etukäteen kieltänyt meitä menemästä uimaan sinne. Eipä olisi tullut mieleenkään. Opas oli myös kieltänyt meitä hyväksymästä Lada-kuskiemme tarjousta tarttua itse rattiin. Parempi olisi, kun kuljettaja itse ajaisi Ladansa maaliin eli pikkubussin luokse. Toisessa autossa tarjous ajaa autoa olikin sitten kuulemma heitetty ilmoille. Itse mieluusti vain ihailin Azerbaidžanin karuja maisemia Ladan etupenkiltä. Karuus toi vahvasti mieleen Tšadin Saharan, jossa olin viikkoa aiemmin oleskellut. Azerbaidžanista puuttuvat vain kamelit.

Mutatulivuorilta on vain lyhyt ajo Gobustanin kansallispuiston portille. Aluksi opas johdatti meidät kansallispuiston vierailukeskukseen, jonka näyttelyiden halki kuljimme niin vauhdilla, ettemme oppineet Gobustanista ja sen esihistoriasta juuri mitään. Opas taisi joutua paniikkiin ja päätti ehkä mielessään, että keikalta olisi päästävä nopeasti pois. Siksi hän patisti meitä eteenpäin hirmuista vauhtia, vaikka yritimme puolalaisen kanssa jäädä pariin kertaan tutkimaan näyttelyä vähän paremmin. Rafael hiippaili perässämme ja teki havaintoja oppaan toiminnasta. Itse näyttelyistä muistan vain sen, että vielä rautakaudella Gobustanin alue kuhisi elämää; täällä viihtyivät niin gasellit kuin niitä metsästävät leijonatkin. Nykyisin ilmasto on kuivahtanut ja Gobustanin eläimistö käsittää lähinnä pieneläimistöä, kun taas leijonaan törmääminen on ”very unlikely”. Niin varmasti, koska viimeiset leijonat naapurimaassa Iranissakin hävisivät jo 1940-luvulla.

Kun sitten ajoimme bussilla Gobustanin kalliopiirrosalueelle, joka sijaitsee vähän matkan päässä vierailukeskuksesta pohjoiseen, tuntui oppaamme taas vain kiristävän tahtia. Pyysimme hidastamista, sillä emme ehtineet nähdä mitään saati että olisimme ehtineet lukea englanninkielisiä opastekylttejä kalliopiirrosalueella. Hidastus ei tullut kysymykseenkään, sillä kuulemma Azerbaidžanin aurinko on armoton ja oli parasta vain suorittaa Gobustan nopeasti, että pääsisimme lounaalle. Yritimme tarjota oppaalle vettäkin, sillä hän ei ollut tainnut juodakaan koko aamun aikana.  Aamupalahan oli jo jäänyt välistä, sillä häntä jännitti niin kovasti, kuten hän oli myöntänyt jo kättelyssä. Opas kieltäytyi vedestä ja alkoi unohtaa englannin kielensäkin. Samalla hän kuitenkin pyysi, että me suomalaiset keskustelisimme keskenään englanniksi, että hänkin ymmärtäisi. Jatkoimme pyynnöstä huolimatta suomeksi.

Otin Gobustanista selkoa myöhemmin ihan itsekseni: paikkahan on 537 hehtaarin alueelle levittäytynyt alue täynnä erikokoisia kalliolohkareita, joiden kylkiin ihmiset ovat 40 000 vuoden aikana kaivertaneet yli 6 000 kalliopiirrosta. Gobustan ei ole pelkkä kalliopiirrosalue, vaan alueella on myös asuttu esimerkiksi viimeisimmän jääkauden jälkeen aina keskiajalle asti. Paikalla on luolia ja hautapaikkoja. Unesco otti Gobustanin maailmanperintöluetteloonsa vuonna 2007. Hetki sitten kirjoitin, että Azerbaidžanista puuttuvat vain kaikkialla vaeltelevat kamelit, mutta Gobustanista sellainen sentään löytyi erääseen kalliopaateen joko kivi- tai metallityökalulla kaiverrettuna. Oppaan mukaan kyseessä on Gobustanin ainoa kameli, mutta opastekyltistä (josta ehdin ottaa kuvan) päätellen täällä on useampiakin kameleita kaiverrettuina. Opastekyltin perusteella kamelikaravaanit kulkivat keskiajalla Gobustanin halki ja siltä ajalta on myös tämä Gobustanin yksikyttyräinen kameli eli dromedaari. Kaiken kiireen keskellä onneksi ehdimme myös soittelemaan Gobustanin ainutlaatuisilla soivilla kivillä, jotka tunnetaan nimellä gaval dash. Kun kiviä löi koveraan kallioon, syntyi tambuurimainen ääni. Paikka on ainoa koko maailmassa, missä moista lystiä voi harrastaa.

Mutatulivuorten ja Gobustanin kalliopiirrosten jälkeen oli aika palata takaisin Bakuun ja syömään. Suurin nälkä taisi olla oppaallamme. Hänen suoritustaan seurannut Rafael tuli ruokaa odottaessamme jututtamaan meitä ja kysymään mielipidettä oppaasta. Itse olin samaan aikaan vessassa, mutta muut olivat olleet yhtä mieltä, että kiire oli ollut hirmuinen ja että kovin paljon etenkään Gobustanista ei jäänyt mieleen. Meiltä myös kysyttiin, tahdoimmeko vielä jatkaa saman oppaan kanssa vai hyppäisikö Rafael puikkoihin. Ehdotimme, että hän ja opas voisivat hoitaa opastuksen kahdestaan. Se ei kävisi, vaan oppaana olisi vain jompikumpi ja ehkä parempi niin, näin jälkikäteen ajateltuna. Opas, Rafael ja kuljettaja olivat olleet viereisessä pöydässä ja siellä oli ruokailun aikana ilmeisesti kyynelehditty, eikä opas ottanut meihin enää katsekontaktiakaan, kun käveli ohitse vessaan tai jonnekin. Tilanne oli ikävä, mutta opas ei ollut vielä läheskään valmis lähtemään omin päin opastamaan mitään ryhmää, kuten jenkkivahvistus myöhemmin kertoi Rafaelille. Valitettavasti olin samaa mieltä, vaikken sitä kenellekään ilmoittanut. Tilanne olisi voinut olla erilainen, jos nainen olisi ensinnäkin syönyt jotain aamulla ja ottanut vähän rennommin. Aikaahan meillä kyllä oli.

Lounaan jälkeen matka jatkui kohti Bakun itäpuolella sijaitsevaa Suraxanın aluetta ja siellä sijaitsevaa ”tulen temppeliä”, joka tunnetaan azerinkielisellä nimellä Atəşgah (myös Ateshgah). Aamuinen oppaamme ei lähtenyt kotiinsa, vaan jäi pikkubussiin seuraamaan, kun Rafael ryhtyi opastamaan. Hän puhui erinomaista englantia ja hänestä pulppusi puhetta koko matkan ajan Atəşgahiin saakka. Hän tuntui tuntevan kaikki ohittamamme rakennukset ja niiden merkityksen. Hän antoi ravintolavinkkejä Bakuun. Hän kertoi, että Suraxanıssa on koko Azerbaidžanin ainoa paikka, josta voi ostaa sikoja. Niiden pääasiallinen ostajakunta on tietenkin maan venäläisvähemmistö, sillä azerit muslimeina eivät possua syö. Hän kertoi myös varusmiespalveluksestaan, jonka hän oli suorittanut vuonna 2020, kun Azerbaidžan oli käynyt lyhyen sodan Armeniaa vastaan armenialaisten asuttaman Vuoristo-Karabahin omistuksesta. Varusmiehet oli pantu rintamalle, mutta eiköhän niin tehtäisi Suomessakin, jos maa olisi samaan aikaan sotatilassa. Kuten Suomessakin, myös Azerbaidžanissa varusmiespalvelus on kaikille miehille pakollinen, koskapa naapurissa kerran on vihollismaa: Armenia. Muihin naapureihin eli Iraniin, Turkkiin, Georgiaan ja Venäjään maalla on ystävällismieliset suhteet.

Atəşgahissa oli jonkin verran muitakin turisteja, mutta mitään tungosta ei silti ollut. Samanlainen tilanne oli ollut myös Gobustanissa. Azerbaidžania voisikin kuvailla täydelliseksi matkailumaaksi; turisteja on maltillisesti, mutta silti matkailuinfrastruktuuria on olemassa ja valtio panostaa matkailuun. Länsituristeja tahdottaisiin enemmänkin. Astuimme sisään Atəşgahiin, joka on kuin linnoitus muureineen. Sen sisäpihalla on itse ”tulen temppeli”, jossa paloi ikuinen tuli vuoteen 1969 saakka. Nykyisin ikuinen tuli palaa putkea pitkin tulevan propaanikaasun ansiosta, kun luonnollinen metaanikaasu pääsi ehtymään alueella 1800-luvun lopulla aloitetun öljyn- ja kaasunporauksen takia. Jo ennen temppelin rakentamista, paikallisten asukkaiden tiedetään palvoneen tulta suunnilleen tällä paikalla, sillä täällä maassa oli seitsemän reikää, jotka paloivat vuosikaudet (tai jopa vuosisadat) jatkuvalla liekillä. Nyt tietenkin tiedämme, että kaasuhan se silloin vain oli syttynyt ja suuret maanalaiset varannot tietäen se ei ihan heti sammunut. Kuitenkin 1600-luvun lopulla nämä tulet olivat sammuneet ja lieskat siirtyneet paikkaan, johon sittemmin, 1600–1700-luvuilla, rakennettiin nykyinen Atəşgah. Temppelin nimi tulee persian tulta tarkoittavasta sanasta ”ātash” (آتش).

Nykyinen Azerbaidžan on muslimimaa, mutta perustamisestaan lähtien tulta temppelissä palvoivat ja tuleen liittyviä rituaaleja suorittivat nimen omaan zarathustralaiset, sikhit ja hindut. Esimerkiksi hindujen saapumisesta Atəşgahiin ei tiedetä paljoakaan, mutta keskiajalla hinduja oli laajalti esimerkiksi ympäri Keski-Aasiaa ja Kaukasusta, ehkäpä silkkitien ansiosta. On päätelty, että erityisesti hindujumalat Ganesha ja Shiva olivat merkittävässä asemassa rituaaleja suoritettaessa. Temppelissä oli pysyviä asukkaita, kuten askeetikot, mutta palvontamenojen ohella temppeliä käyttivät levähdyspaikkanaan silkkitiellä kulkeneet karavaanit ja niiden kauppiaat. Samalla oli hyvä osallistua seremonioihin ja lahjoituksin tukea tulen temppelin toimintaa ja olemassaoloa. Rafael kertoi hauskana yksityiskohtana, että nykyisen Pakistanin alueelta tulevat kauppamiehet eivät vaatineet ikkunallista huonetta temppelissä levähtämiseen, kun taas uzbekkikauppiailla ikkuna oli ehdoton.

Atəşgah oli ehdottomasti mielenkiintoinen vierailukohde ja kolusimme sen jokaisen kammion. Sitten matka jatkui kohti Yanar Dağia. Se sijaitsee Bakun pohjoispuolella noin puolen tunnin ajomatkan päässä Atəşgahista luoteeseen. Matkalla näimme jälleen kymmenittäin öljynporaustorneja ja öljyputkia, jotka risteilevät ympäriinsä näissä Bakun ympäristön maisemissa. Jos Azerbaijan Travel International olisi järjestänyt pelkän öljyyn liittyvän retken (ja aikaa olisi ollut), olisin ollut erittäin kiinnostunut osallistumaan. Nythän oli niin, että periaatteessa olisin voinut vain kävellä jokaiselle öljypumpulle, sillä mitään aitoja tai esteitä ei maisemassa ole. Aika monen pumpun luona toki oli työntekijöitä.

Yanar Dağ (suom. ”palava vuori”) on yksi maailman harvoista ”palavista vuorista”, vaikkei täälläkään koko mäennyppylä sentään tulessa ole; ainoastaan pieni alue sen juurella, joka on palanut ammoisista ajoista lähtien. Neuvostojohtaja Josif Stalin toki yritti sammuttaa lieskat, mutta epäonnistui hankkeessaan. Yanar Dağin lieskojen syynä on täällä ilmoille purkautuva maakaasu, jonka katsomista varten oli rakennettu oikein katsomo ja kahvilakin. Pelkästään Yanar Dağin takia ei Bakuun kannata matkustaa, mutta se on näkemisenarvoinen, jos sattuu ajamaan ohitse. Turistit olivat heitelleet tulenliekkeihin kolikoita, sillä ihmisillä kautta maailman on jostain syystä pakottava tarve viskoa rahojaan kaikkialle suihkulähteistä lähtien.

Palasimme lopulta takaisin Bakuun, jonka laitamilla aamupäivän oppaamme jäi kyydistä. Hän ei sanonut poistuessaan sanaakaan. Hän muistaisi retkikuntamme ikuisesti ja taatusti kauhistuu, jos joutuu vielä joskus opastamaan suomalaisia, vaikka jyrkin palaute ei ollutkaan tullut meiltä.

Illan pimennyttyä kävelimme Kaspianmeren rantaan katsomaan Bakun kuuluisia liekkitorneja, jotka olimme edellispäivänä nähneet päivänvalossa. Pilvenpiirtäjien pinnassa on led-valoja, joiden ansiosta tornit saa ”liekehtimään” tulenlieskoina tai ”liehumaan” Azerbaidžanin lipun väreissä. Baku on kaunis myös illalla ja siitä oli tullut jo lyhyen kokemuksen ansiosta eräs suosikkikaupungeistani. Seuraavana päivänä suunnittelimme menevämme uimaan Kaspianmereen, sillä onhan maailman suurin järvi testattava myös sen länsirannalta.