24.7.2022
Viimeisenkin päivän aamu Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa valkeni pilvisenä, mutta iltapäivällä jo taas varmasti paistaisi. Suunnistimme aamupalan jälkeen kävellen parin kilometrin päässä sijaitsevaan elintarvikebasaariin (tai kauppahalliin), joka kantaa nimeä Yaşıl Bazar. Basaari on hiljattain saanut upouuden rakennuksen ja kaikki paikat ovat edelleen viimeisen päälle. Yaşıl Bazarista on siis turha etsiä Lähi-idän tai edes Keski-Aasian basaaritunnelmaa, mutta tarjonta on silti hyvä, joskin turisteilta kyllä yritetään nyhtää ylihintaa. Azerbaidžan on teemaa ja täkäläinen Azerçay-brändi on levittäytynyt halki entisen Neuvostoliiton. Azerçaytakin mukaamme lähti myöhemmin, mutta täältä kauppahallista hankimme pientuottajien teelaatuja, kuten granaattiomenateetä. Granaattiomena on tärkeässä osassa azerien elämässä; sitä on usein ruoissa, salaateissa, mehuina, jäätelöinä ja niin edelleen. Harvoista azerinkielisistä sanoista mieleeni onkin jäänyt granaattiomenaa tarkoittava sana nar. Teekauppias puhua pulputti venäjää, koskapa ei osannut englantiakaan. Sama strategia oli muillakin kauppiailla, mikä ei kieltämättä tuntunut miellyttävältä, mutta Neuvostoliiton peruina täkäläinen kakkoskieli on ehdottomasti venäjä, ei englanti. En minä halunnut täälläkään leimautua venäläiseksi, vaikka sota Ukrainassa ei näkynytkään Bakun katukuvassa juuri lainkaan. Olin nähnyt Bakussa vain kaksi Ukrainan lippua, joista toisen ukrainalaisen ravintolan ikkunassa.
Päätimme seuraavaksi siirtyä vielä kerran Bakun vanhaankaupunkiin, İçərişəhəriin, vaikka olimme sitä jo ensimmäisenä päivänämme tässä kaupungissa tutkineet. Unescon maailmanperintökohde oli hyvin hiljainen, kun kuljimme halki sen sokkeloisten ja kapeiden katujen. Pian ajauduimme ulos İçərişəhərista ja äkkäsimme funikulaarin, joka kuljettaisi ylös Bakun silhuettia hallitsevien liekkitornien juureen. Baku on rakennettu Kaspianmeren rantaan, mutta ranta nousee paikoin hyvinkin jyrkästi. Bakun keskusta onkin kuin amfiteatteri, puolikuunmuotoisen lahden ääreen syntynyt suurkaupunki. Jo vanhankaupunginkin pohjoisimmat osat ovat paljon Kaspianmeren tasoa ylempänä.



Bakun funikulaari on lajissaan ainoa koko maassa ja kulkee 455 metrin matkan Neftçilər Prospekti -kadulta ylös Şəhidlər Xiyabanılle, jonka voinee suomentaa ”marttyyrien kujaksi”. Itse funikulaari liikennöi kello 10 ja 22 välillä, mutta välillä on runsaasti katkoja erilaisten taukojen tähden. Lipunmyyntijonossa on oltava erityisen tarkkana, sillä täkäläiset ja venäläiset eivät malta jonottaa, vaan pyrkivät kiilaamaan röyhkeästi edelle. Myös lapsia käytetään apuna etuilussa ja heitä usutetaan livahtamaan ohi jonon, minkä jälkeen vanhempien on tietysti mentävä ”hätiin”. Siitä huolimatta kaikki jonottajat kyllä mahtuivat sisään funikulaariin ja se lähtee, kunhan on täynnä. Ei siis kymmenen minuutin välein, kuten netissä lukee. Lippu kuitenkin maksoi vain yhden manatin (n. 0,6 euroa). Funikulaari on helppo tapa päästä ylös, mutta jos ei tahdo odotella puolta tuntia jonossa ja sisällä funikulaarissa, kannattaa kävellä tai mennä taksilla. Ne ovat nopeampia ja järkevämpiä keinoja saavuttaa liekkitornien juuret ja toisaalta myös se ”marttyyrien kuja”.
Funikulaarin yläasemalla aivan ensimmäisenä kävelimme läheiselle näköalatasanteelle, joka Google Mapsissa kulkee nimellä ”Baku Panoramic View”. Bakun vanhastakaupungistakin oli ollut paikoin hienoja näkymiä alas Bakuun ja Kaspianmerelle, mutta nyt täältä näköalatasanteelta avautui koko Bakun keskusta. Näimme niin liekkitornit, muut kaupungin lukuisat pilvenpiirtäjät, kansallisen mattomuseon, jossa olimme käyneet eilen, vanhankaupungin sekä Baku Cristal Hallin, jossa Azerbaidžan järjesti Euroviisut vuonna 2012. Horisontissa näkyi myös öljynporaustorneja.





Şəhidlər Xiyabanı, ”marttyyrien kuja”, on noin 15 000 ihmisen viimeinen leposija ja muistomerkki. Paikan taustalla ovat mellakat armenialaisväestöä kohtaan ja niiden jälkeiset tapahtumat Bakussa tammikuussa 1990, jolloin kaupunki oli vielä Azerbaidžanin sosialistisen neuvostotasavallan pääkaupunki. Kansallistunne oli jo alkanut voimistua ja ihmiset eivät enää nielleet kaikkea Moskovasta saneltua. Neuvostoarmeija hyökkäsi Mihail Gorbatšovin määräyksestä kaupunkiin palauttamaan bakulaiset takaisin Moskovan ikeen alle ja tuossa tuoksinassa se tappoi 131 kaupunkilaista, mukaan lukien naisia ja lapsia. Se oli viimeinen pisara azereille ja seuraavana vuonna Azerbaidžan itsenäistyi. ”Mustan tammikuun” tapahtumien uhrien lisäksi ”marttyyrien kujalle” on haudattu vuosina 1992–1994 käydyn Vuoristo-Karabahin sodan uhreja. Se sota käytiin azerien ja armenialaisten välillä ja päättyi armenialaisten voittoon. Yritin etsiä paikalta myös vuonna 2020 käydyn lyhyen sodan uhreja niitä kuitenkaan löytämättä. Ehkä heistä ei ole tehty ”marttyyrejä” ensimmäisen Vuoristo-Karabahin sodan uhrien tavoin. Paikalla palaa ikuinen tuli, jolla ovat Azerbaidžanin presidenttien ohella käyneet hiljentymässä ainakin Venäjän Vladimir Putin ja Turkin Recep Tayyip Erdoğan.
Täällä huipulla on myös ”marttyyrien moskeija” kuin myös maan parlamentti, jonka kuvauksesta kukaan ei pahoittanut mieltään. Tarkistin vasta kuvan ottamisen jälkeen rakennuksen merkityksen. Myös itse presidentinpalatsin piti olla jossain täällä liekkitornien juurella, mutta opasteista huolimatta emme sitä löytäneet. Sen sijaan menimme erääseen kaupungin ukrainalaisista ravintoloista. Annokset Mama Nakormila -ravintolassa olivat hyviä ja palvelu erinomaista.
Taas tuli hyödyllistä ja mielenkiintoista tietoa, kiitos siitä. Tuo jonoissa etuilu on ikävä asia, mutta minäpä en helposti suostu etuiltavaksi. Matkakumppanit (lähinnä aikuiset tyttäreni) kertovat joskus häpeävänsä käytöstäni, kun en päästä itäisen naapurimaan kansalaisia jonossa edelleni ;).
Kiitos itsellesi kommentista! Itäisen naapurimaamme kansalaisten sitä tulisi hävetä, mutta eivät taida niin tehdä, kun tuntuu olevan kohde kuin kohde, niin aina pakko etuilla. Jokusenkin kerran olen itsekin tukkinut teitä, ettei etuilu onnistuisi. Afrikassa tietysti myös etuillaan laajasti, koska ei malteta odottaa, vaikka sitten esim. julkisessa liikenteessä vasta odotetaankin (kun kulkuneuvot lähtevät vasta niiden täytyttyä)! Puolassa taas raskaana oleva nainen saa kiilata koko kassajonon kärkeen, samoin nainen pelkän lapsensakin kanssa. Mielestäni olisi parasta, jos lapsikin oppisi odottamista. Ärsyttävää!
Heh, funikulaarista tulee mieleen väkisinkin Turku, en ymmärrä, miten voi olla mahdollista, että eivät saa sitä toimimaan?! Mutta tosiaan, tuo etuilu on ärsyttävää, mutta eipä sille toisaalta juuri mitään voi, eikä toisaalta onneksi ole maailman isoin juttu, jos joku änkee eteen.
Niin, maassa maan tavalla! Pitäisi kai itsekin oppia etuilemaan näissä etuilumaissa 😀
Asun Bakussa nyt kolmatta vuotta ja oli mukava lukea postauksia kotikaupungistani. Jonottaminen ei todellakaan kuulu azerien vahvoihin puoliin. Pankit ja ruokakauppojen hevi-vaakapisteet ovat henkilökohtaisia inhokkejani. Olen kyllä itsekin oppinut paremmaksi eli tylymmäksi jonottajaksi. Minun ohi ei enää tuosta vain painellakaan.
Bakun pilvenpiirtäjäskene, samoin luksuskaupat ja -hotellit, huutavat korruptiota ja rahanpesua. Mutta antaa olla, koska oleskelulupa pitää taas uusia tässä lähiaikoina.
Kaikki Afrikka-postaukset luin muuten lähes tulkoon yhtä pötköä joku aika sitten. Asuin ennen Bakua Malawissa ja se lähimaineen olikin aika kesyä verrattuna sinun kokemuksiisi Afrikassa. Malawilaiselle liikennepoliisillekin riitti, kun sanoi ettei maksa lahjuksia.
Blogisi on minulle ihan ykkönen matkailublogeista, vaikka hyviä blogeja onkin paljon.
Vau, ehta bakulainen kommentoimassa! No hyvä, ettei arvioni mennyt ihan huti, mitä tulee azerien etuilemiseen.
Voin vain kuvitella sen korruption ja rahanpesun määrän, mitä siellä päässä harrastetaan. Liekö se vielä kasvussakin nyt, kun EU kävi solmimassa viime vuonna isoja kaasusopimuksia Bakussa Venäjän kaasun korvaamiseksi. Mahdetaanko pian nähdä liuta uusia pilvenpiirtäjiä…
Mulla on ollut ostoskassina vuosikaudet Berliinin matkamessuilta saatu Malawi-kangaskassi. Ehkä siksi Malawi on ollut aika korkealla haavekohteiden listalla, pitäisi jostain syystä päästä käymään Malawijärvessä sijaitsevilla Likoman ja Chizumulun saarilla, jollain ikälopulla paatilla mieluiten. Mitä taas tulee lahjuksiin, sekin tietysti voi olla, että sinä olet vain parempi neuvottelija! Toisaalta Keski-Afrikan tasavallan korruptiokokemukset ovat ihan ainutlaatuisia tuolla mantereella.
Kiitos kommentistasi, niitä on mukava aina saada. Ja kiitos mukavista sanoistasi, mitä tulee tähän blogiin. Siitä olen samaa mieltä, että hyviä matkablogeja on kyllä paljon.
Ai niin ja onnea oleskeluluvan hakemiseen, siinäkin prosessissa taitaisi olla aineksia vaikka blogipostaukseksi 😉
Vietitkö ollenkaan aikaa siellä eurooppalaisessa kävelykeskustassa? Se oli mun mielestä mukavaa seutua, sellaista ihmisenkokoista, siistiä ja turvallista. Tykkäsin myös koematkustaa liilaksi maalatulla metrolla lähiöön, joka oli kuin Turkista.
Mäkin menin funikulaarilla ja tallustelin sitten sieltä kukkulalta alas, matkalla pistäydyin parturissa, joka maksoi muistaakseni pari euroa. Tykkään käydä erikoisissa maissa ajelemassa hiukset, se ei useinkaan maksa juuri mitään ja hyvällä tuurilla saa keskustella hetken sellaisen paikallisen ihmisen kanssa, joka ei yritä myydä mitään tai muuten hyötyä, kun ne kaupat on parturoinnin osalta jo tehty. Bakun parturi suositteli lämpimästi Tbilisiä matkakohteeksi, mutta siinä hän meni kyllä mielestäni vähän metsään.
Georgia näkyy olevan listallasi seuraavana, joten kohta saan kuulla sun mielipiteesi ehkä Tbilisistäkin. Mulle se jäi mieleen liian ränsistyneenä ja aggressiivisten mustalaislasten valtaamana (tosin nämä partioivat vain yhdessä paikassa) eikä oikein osannut tarjota mitään kovin mieleenpainuvaa, vaikka ruoka olikin hyvää.
Kyllä, kävelykeskustassa tuli käytyä kahteen tai kolmeen otteeseen. Tosi paljon oli väkeä liikkeellä etenkin iltaisin, kun aurinko alkoi laskea. Hmm, en tosiaan tainnut kirjoittaa siitä mitään. Pariin kertaan taisi olla niin, että kameran jätin hotellille, kun sinne lähdettiin syömään. Turvallista, kyllä. Metroa oli tarkoitus kokeilla, mutta se nyt jäi seuraavaan kertaan, kun taksit olivat niin halpoja ja helppoja. Ja matkalaisia 4 kappaletta.
Onko sulla aina kuva valmiina, millaisen lopputuloksen haluat parturilta? Tuskin ne kieliä kovin usein puhuu. Itse en ole parturissa ulkomailla käynyt, vaikka esim. Banguissa mua sellaiseen houkuteltiin kovasti. Oli ihan siisti salonki sillä tyypillä, kun tahtoi esitellä sen.
Tbilisiä tosiaan käytettiin liikkumisessa Azerbaidžanista Armenian puolelle. Ränsistynyt joo, eikä asiaa EU:hun vielä vuosikymmeniin. Ruoka kuitenkin oli hyvää.
En tarvitse kuvaa, kun malli on että koneella kaikki pois vaan. Sitten on aina fleda mintis 🙂 Yhteistä kieltä ei tarvita, mutta kiva se olisi kyllä.
No se selittää sitten! 😀 Sulla on siis sama parturi kuin mullakin. Ei näinä aikoina olisikaan varaa ostaa shampoota!
bakun silhuetti on kovin kaunis, kuten lahden aarelle rakennetuissa kaupungeissa usein on.
ehka ”blndeilla on aina hauskempaa” tulisi muuttaa muotoon ”kaljuilla on aina hauskempaa”?
p.s. mun mielesta hyvia (kuten tama) matkablogeja (kielesta riippumatta) on taas tosi hankala loytaa, kun nykyaan pursuavalta markkinoinnilta on vaikea valttya.
Kyllä, merenrantakaupungit harvemmin ovat rumia, vaikka Baku onkin järven rannalla.
Vaikea sanoa, onko blondeilla hauskempaa. Mutta toisaalta en minäkään sentään ihan kaljuksi tapaa (jaksa) vetää, sänki saa jäädä. 😀
Kiitos, kiitos! Olen huomannut, että vuosien saatossa saamissani kommenteissa ihmisiä tuntuu närästävän juurikin tuo joissain matkablogeissa toistuva mainostus eli kaupalliset yhteistyöt. Ehkä niistä sitten yritykset hyötyvät, kun niitä niin paljon näkee…