Dahomeyn kuninkaiden jäljillä Abomeyssa

20.–21.6.2022

Kun Cotonou on nähty, on aika siirtyä pohjoiseen. Beninin pääkaupungin Porto-Novon jätin suosiolla väliin aivan, kuten olin Namibiassakin jättänyt käymättä pääkaupungissa. Ennen lähtöäni La Guesthouse Étoilesta ongelmaksi muodostui se, että kukaan ei ollut lupauksista huolimatta paikalla valmistamassa minulle aamupalaa. Odottelin puoli tuntia, kunnes majatalon yleismies saapui ja ryhtyi kahvinkeittoon. Majatalon pohjakerroksessa eleli kaksi suurta koiraa, joista toinen keskittyi lepäilyyn ja aktivoitui vain, kun ruokaa oli tarjolla. Kuten nyt. Toinen, saksanpaimenkoira, taas oli seurallisempi ja tuli aina luokse, kun laskeuduin alakertaan. Koiraa ei selvästi oltu rapsutettu vuosikausiin, mutta asia on nyt kunnossa. Ymmärsin, että koirat olivat majatalon isäntäparin, ranskalais-beniniläisen pariskunnan, lemmikkejä. Itse pariskuntaa en nähnyt koko oleskeluni aikana.

Aioin siis matkustaa tänään kaupunkiin nimeltä Abomey. Se sijaitsee noin 130 kilometrin päässä Cotonousta pohjoiseen ja aikaa matkaan kuluisi noin 2,5 tuntia. Läheinen Place de l’Étoile, ”tähtiaukio”, toimii ainakin yhtenä lähtöpaikkana pohjoiseen suuntaaville puskatakseille. Kävelin siis samaan paikkaan, kuten edellisaamuna matkallani Ganvién paalukylään. Place de l’Étoilella kuskit tietenkin ryhtyivät kilpailemaan minusta, vaikkeivat edes tienneet, minne olin matkalla. Kerroin olevani matkalla Abomeyhin, joten rinkkani kannettiin puolestani sinne lähtevän ikälopun Nissanin peräkonttiin. Hinnaksi kerrottiin 3 500 frangia (n. 5,3 euroa) ja lähtö koittaisi heti. Lähtö ei tietenkään ikinä tapahdu heti, sillä auto on saatava täyteen. Vasta sitten lähdetään, ilman mitään aikatauluja. Voi kulua kymmenen minuuttia, tunti tai kahdeksan tuntia. Näin toimii julkinen liikenne Länsi- ja Keski-Afrikassa. Varhainen aamu on paras aika kalastaa kyytejä, sillä afrikkalaiset heräävät varhain ja lähtevät liikkeelle niin ikään varhain. Olin menettänyt majatalon aamupalan odotteluun kallisarvoista aikaa, joten olin valmistautunut pitkäänkin odotteluun.

Olin auton ensimmäinen matkustaja, joten pääsin etupenkille. Vielä piti saada takapenkki täyteen matkustajia, kokonaiset neljä kappaletta. Istuin autossa ja katselin ympäröivää elämää. Kaupustelijoita kävi luonani useaan otteeseen; milloin olisin voinut ostaa kätevän matkakaiuttimen, milloin leipää, milloin mitäkin. Eräs mies osti kaupustelijalta lautasellisen ruokaa ja koska miehen kädet olivat jo valmiiksi täynnä tavaraa, kaivoi hän oikean setelin nivaskastaan suulla. Minulla oli mennyt maha taas edellispäivänä vähän sekaisin jo pelkästä kadulta ostetusta patongista, eikä siihen vaadittu edes sopivan setelin etsimistä hampailla. Siispä en mielelläni odottaisi auton täyttymistä koko päivää. Puolentoista tunnin kuluttua meitä matkustajia oli nyt kolme ja kahta vielä odoteltiin. Kävin ilmoittamassa kuljettajalleni, että ostaisin takapenkin puuttuvat kaksi paikkaa ja lähtisimme saman tien. Matka Abomeyhin maksaisi nyt 9 500 frangia (n. 14,5 euroa). Kuljettaja oli hyvillään, kun pääsimme lähtemään ”etuajassa”. Samoin olivat takapenkin tytöt, joilla oli yhtäkkiä ruhtinaallisesti tilaa levittäytyä.

Alkumatkasta kävimme tankkaamassa. Beninin huoltoasemat ovat mallia puukehikko tai -pöytä tien sivussa, jonka päällä on suuria lasipulloja täynnä polttoainetta. Lasipullot ovat kauniita ja kuka tahansa ostaisi sellaisen kotinsa sisustuselementiksi Suomessa. Litra bensiiniä maksoi kesäkuussa 2022 huimat 0,75 euroa. Benin ei myöskään poikkea muista Saharan eteläpuolisen Afrikan maista siinä, että aina auton pysähdyttyä, kaupustelijat piirittävät ja yrittävät myydä autokunnalle mahdollisimman paljon. Vaikkapa munkkeja, tomaatteja, keitettyjä kananmunia tai vaikka vain pyykkipoikia. Meidän autokunta oli tavallista huonompi beniniläisen tienvarsikaupustelijan näkökulmasta, sillä kyydissä oli tavallista vähemmän matkustajia. Siitä huolimatta takapenkin tytöt tekivät ostoksia matkan varrella. Minä keskityin vain havainnoimaan; Benin on ihan yhtä köyhää ja toisaalta kaunista Afrikkaa, kuten muutkin käymäni maat. Sen sijaan Beninissä tuntui olevan tavallista enemmän vanhaa suomalaista ajokalustoa liikkeellä; eräässä kuorma-autossa luki Pro-Huolto Ky ja toisessa vähän myöhemmin ohittamassamme ajokissa Lemminkäinen. Tämä ei varmaan ole kuitenkaan maassa toimivan suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskus Villa Karon ansiota.

Takapenkin tytöistä ensimmäinen jäi kyydistä Zogbodomeyssa, toisen jäädessä Bohiconissa. Bohicon on tärkeä tienristeys ja kauppakaupunki, josta on enää noin kahdeksan kilometriä Abomeyhin. Käytännössä kaupungit ovat kasvaneet yhteen ja kanssakäyminen on vilkasta. Kun aloimme saapua Zoun departementin pääkaupunkiin Abomeyhin, kysyi kuljettajani, tarvitsisinko paluukyytiä Cotonouhun myöhemmin tänään. Kerroin, että aioin yöpyä Abomeyssa, sillä olin tullut katsomaan kaupungin kuninkaallisia palatseja.

Abomeyn puskataksiasema on pieni, eikä itse kaupunkikaan suurkaupunki ole, vaikka siellä onkin asukkaita yli 120 000. Olin aikeissa mennä kysymään huonetta Auberge d’Abomey -nimisestä majatalosta. On tyhmää antaa majatalolle nimeksi ”auberge” eli majatalo, eikä kukaan mototaksikuskeista ollutkaan sitten tietoinen kyseisestä paikasta. He kysyivät toistuvasti majatalon nimeä ja minä toistin heille haluavani ”Abomeyn majataloon”. Sitten keksin pyytää kyytiä Abomeyn kaupungintalolle, joka sijaitsee majatalon naapurissa. Niinpä pian löysin itseni Auberge d’Abomeyn edestä. Majatalon omistaa samainen ranskalaismies, Guy Catherine, joka pitää myös Auberge de Grand-Popoa. Olin yöpynyt siellä kolme yötä Beniniin saavuttuani ja pitänyt paikan tunnelmasta kovasti, joten tahdoin kokeilla myös Abomeyn vastinetta. Tietenkin toivoin, että täältä en saisi ripulia, jollaisen olin hankkinut Grand-Popossa. Taisin olla Auberge d’Abomeyn ainoa asukas, joten tilaa oli, tervetuloa vain! Vastaanotto ainakin oli mitä lämpimin. Aivan kuten Grand-Popossakin, myös täällä sain huoneen numero kolme. Siellä oli ilmastointi, oma kylpyhuone sekä parisänky ja moskiittoverkko sen yllä. Huonehinta oli 19 000 frangia (n. 29 euroa), mikä tosin on jo vähän liikaa omalla budjetillani.

Päätin lähteä saman tien tutustumaan Abomeyn kuninkaallisiin palatseihin, joiden vuoksi olin kaupunkiin tullutkin. Syödä ehtisi sitten myöhemmin. Pyysin mototaksikuskia ajamaan minut palatsien luokse ja kuski teki työtä käskettyä. Perillä mies vaati minua ottamaan hänen yhteystietonsa, jos tarvitsisin kuskia myöhemminkin. Nimekseen mies kertoi Parfait, ”täydellinen”. Miehen toisen käden sormissa oli tekokynnet. Kerta ei ollut ensimmäinen, kun näin afrikkalaisen miehen asennuttaneen tekokynnet sormiinsa.

Kuninkaalliset palatsit muistuttavat ajasta, jolloin Abomey toimi Dahomeyn kuningaskunnan pääkaupunkina. Dahomey oli eräs läntisen Afrikan voimakkaimmista kuningaskunnista ja käsitti nykyisen Beninin eteläosan. Dahomeyn johdossa ehti olla vuosina 1625–1900 kaikkiaan 12 kuningasta. Sitten Ranska alisti Dahomeyn kuningaskunnan ja riisui kuninkaalta poliittisen vallan. Siitä lähtien, myös itsenäisen Beninin aikana, Abomeyssa on istunut seremoniallinen kuningas. Kuninkailla oli kuningaskunnan aikana tapana rakennuttaa oma palatsi noustuaan valtaan. Sen vuoksi Abomeyssa on 47 hehtaarin alueella kaikkiaan kymmenen palatsia, joista osa on rakennettu vieri viereen, kun taas jotkut on rakennettu entisten päälle. Palatsit on rakennettu punertavasta lateriittimaasta, siitä samasta kovasta maaperästä, jonka päälle Abomeykin on syntynyt. Lisäksi palatseissa on käytetty rakennusmateriaalina puuta. Katot ovat joko (ruostunutta) peltiä tai olkea. Palatsit ovat kuuluneet Unescon maailmanperintöluetteloon vuodesta 1985. Lähde: [1]

Parfait oli jättänyt minut kuninkaallisen palatsialueen matkamuistomyymälän luokse, enkä tiennyt, mistä palatsialueen kiertäminen pitäisi aloittaa. Pääsylippukin varmaan pitäisi jostain hankkia. Ajattelin, että kyllä joku minut kohta äkkäisi ja ohjaisi oikeaan paikkaan. Ehdin jo astua palatsialueen muurien sisään, kun sitten viimein joku huomasi minut ja tuli ohjaamaan lipunmyyntitiskille. Ostin 3 000 frangia (n. 4,6 euroa) maksaneen lipun, minkä jälkeen minua lähdettiin opastamaan kahden henkilön voimin. Se tietysti tarkoittaisi kahta juomarahaa, mutta se ei haittaisi; oppaat vaikuttivat huipputyypeiltä, jotka tuntisivat nämä palatsit ja niiden historian kuin omat taskunsa. Syy kahdelle oppaalle oli se, että kun satuin palatsialueelle, olisi ollut ranskankielisen oppaan vuoro lähteä esittelemään palatseja ja niissä sijaitsevaa Abomeyn historiallista museota. Minä olin erehtynyt kysymään englanninkielistä opasta ja kun sellainenkin oli päivystämässä, lähti tämä kääntämään ranskankielisen oppaan puheet. Tietenkään ei tullut kysymykseen, että miehet olisivat vaihtaneet vuoroja keskenään. Englanninkielinen oppaani puhui niin hyvällä amerikkalaisaksentilla, että en voinut olla kysymättä, oliko hän joskus ollut Yhdysvalloissa. Sain kieltävän vastauksen.

Oppaani kertoivat, että tulisimme nyt vierailemaan kuningas Ghézon ja kuningas Glélén palatseissa, joissa nykyisin siis toimii Abomeyn historiallinen museo. Ghézo hallitsi Dahomeyta vuosina 1818–1858, minkä jälkeen tämän poika Glélé johti kuningaskuntaa vuoteen 1889 saakka. Palatsien seinät ovat jyhkeät, jopa puolimetriset, minkä ansiosta sisällä oli jopa näin keskellä sadekautta miellyttävän viileää. Ulkoseiniä koristavat korkokuvat, joissa on kuvattuna erilaisia eläimiä ja kasveja. Esimerkiksi kuningas Glélén symboli oli leijona. Palatsialueella ei saanut kuvata missään vaiheessa, mikä on harmi, sillä palatseissa oli esillä mielenkiintoisia tavaroita ihmisenkalloista, aseista ja vaatetuksesta lähtien aina kuningas Ghézon valtaistuimeen, jota koristaa neljä ihmisen pääkalloa. Vihollisten ruumiista irrotettuja.

Abomeyn kuninkaiden palatsit saattavat ulkomuodoltaan olla hämyisiä ”savimajoja”, mutta niistä pidetään hyvää huolta jatkuvien entisöintitöiden ansiosta. Nytkin tuore maali kuivui useammassakin kohdassa palatsialuetta. Lisäksi palatsit ovat edelleen satunnaisessa käytössä, vaikkei niissä kukaan enää asukaan. Sen sijaan niissä järjestetään perinteisiä seremonioita. Osat palatseista ovat lisäksi pyhiä, joihin ei ole satunnaisella turistilla mitään asiaa. Lisäksi viikonpäivä saattaa vaikuttaa; nyt oli maanantai, siis markkinapäivä, jolloin tiettyyn osaan aluetta ei saanut astua jalallaan. Olin nyt nähnyt Abomeyn kymmenestä palatsista kaksi, minkä jälkeen kurkistin vielä kuningas Agonglon palatsiin, joka seisoo edellisten vieressä. Sitten päätin lähteä hotellille sulattelemaan kokemustani.

Palasin hotellille mototaksilla, mutta vielä ennen ruokailua tahdoin käydä hankkimassa itselleni rahaa, vaikkei minulla kovin akuuttia tarvetta edes ollut. Ilmeisesti kaupungissa ei ole Ecobankin automaattia, joten ainoa tapa saada rahaa oli Western Union. Se myös säästää pitkän pennin pankkikuluissa, joita tulee hirmuisesti, jos suomalaisella kortilla haluaa Afrikassa nostaa rahaa. Olen käyttänyt Western Unionia lukuisat kerrat ja jokaisella kerralla olen lähettänyt rahaa itselleni. Nyt kuitenkin Western Union jäädytti rahansiirtoni, sillä se epäili rahanpesua tai muuta rikollista toimintaa. Jouduin soittamaan Western Unionin asiakaspalveluun Belgiaan ja samalla sain heittää hyvästit edulliselle rahansiirrolle. Mannertenväliset puhelut ovat kalliita. Itäeurooppalaisella aksentilla puhunut asiakaspalvelija haastatteli minua rahojen alkuperästä, käyttötarkoituksesta, kysyi kotiosoitettani ja teki muita turvakysymyksiä. Sitten minulta loppui puheaika. Puhelu oli maksanut 7,6 euroa ja nyt pitäisi lähteä hankkimaan lisää puheaikaa, minkä jälkeen soittaa uudelleen Belgiaan. Kävin ostamassa 5 000 frangilla (n. 7,6 eurolla) puheaikaa ja palasin nopeasti takaisin hotellihuoneeseen. Western Union oli tällä välin vapauttanut varani, kaikki 381,12 euroa, vaikka haastattelu oli loppunut ennenaikaisesti. Vastaisuudessa on mietittävä tarkkaan kannattaako Western Unionia enää käyttää.

Myös Western Unionin toimipisteiden sijainti oli mysteeri hotellin edustalla päivystäneille mototaksikuskeille. Niitä piti olla useita ympäri Abomeyta. Paikalle porhalsi kuninkaallisille palatseille minut aiemmin ajanut Parfait, joka kertoi tietävänsä erään toimipisteen sijainnin. Muut kuskit olivat vihaisia, kun Parfait vei keikan heidän nenänsä edestä. Oikeasti Parfaitkaan ei tiennyt, mutta hän ajoi keskustaan, jossa kyselemällä hän paikallisti yhden konttorin. Se oli sulkeutumassa kymmenen minuutin kuluttua, joten minun käskettiin palata seuraavana päivänä. Ajoimme seuraavaan toimipisteeseen, joka toimii Afrikan kehityspankin Abomeyn-konttorin yhteydessä. Periaatteessa kaiken piti olla selvää, mutta kahteen otteeseen minun piti selvittää, missä maassa Suomi sijaitsee. Kassaneiti epäili sen olevan Kanadassa. En kysynyt tarkemmin, miksi hän epäili Finlanden sijaitsevan juuri siellä. Yritin selvittää, että se on itsenäinen valtio Euroopassa. Lopulta poistuin Afrikan kehityspankista mukanani 250 000 frangia. Ostin itselleni ja Parfaitille limsapullot viereisestä putiikista, missä minun olisi pitänyt ostaa limsaa myös kauppa-apulaiselle itselleen. Tästä en pidä Beninissä; liian usein kaupan työntekijä vaatii, että myös hänelle olisi ostettava jotain! Tai kommentoidaan tuhahtaen, että ostokset ovat jotenkin vääriä. Ethän nyt voi ostaa pelkkää jugurttia ja vettä, pitää ostaa muutakin! Keksejä ainakin pitää ostaa! Palasimme takaisin Auberge d’Abomeyhin, jossa kävin suihkussa ja lopulta pääsin lounastamaan, kun aurinko jo laski.

Kaikesta huolimatta olin ehkä vähän tykästymässä Abomeyhin, joten päätin, että olisin kaupungissa toisenkin yön ja kävisin katsomassa myös joitain muitakin kuninkaallisia palatseja. Aamulla, 21. kesäkuuta, Auberge d’Abomeyn henkilökunta melkein hihkaisi riemusta, kun kerroin, että olisin vielä toisenkin yön. Kai se vaikuttaisi heidänkin tilipussiinsa, jos majatalossa olisi edes yksi asiakas. Voisin olla vaikka kuukauden, jos vain haluaisin, minulle kerrottiin. Olinkohan tipannut henkilökuntaa edellisiltana vähän liikaa!

Kävelin aamupalan jälkeen ensitöikseni kuningas Houégbadjan palatsille. Hän hallitsi Dahomeyta vuosina 1645–1685. Edellisiltana olin vähän ehtinyt ihastua Abomeyhin, mutta mieli muuttui kävelyn aikana. Ei niinkään kaikkialta kantautuneiden yovolaulujen tai yovoksi, valkoiseksi, huutelun takia, vaan siksi, että aistin olevani ei-toivottu henkilö. Mitään ei saanut kuvata, vaan aina jostain joko huudettiin vihaisesti tai heristettiin sormea. Usein jo pelkkä jonkin rakennuksen ohi käveleminen kamera repussa sai aikaan vihaista huitomista. Edes kuninkaallisten palatsien muureja ei olisi saanut kuvata. Benin pyrkii houkuttelemaan matkailijoita maahan, jossa juuri Abomey on syystäkin eräs tärkeimmistä houkuttimista. Turistit tuovat rahaa, joilla pystytään pitämään palatseja kunnossa. Ehkä abomeylaisetkin ovat vain saaneet turisteista tarpeekseen tai ehkä minun olisi pitänyt liikkua kaupungilla oppaan kanssa. Minä kuitenkin julistin beniniläiset mielessäni äärimmäisen rasittaviksi ihmisiksi. Grand-Popon ihmisiä en laske tähän joukkoon, he ovat sydämellisiä ja ystävällisiä, vaikka niin ikään ovat tottuneet länsimaalaisiin kylänsä raitilla. Samalla mietin, että miten vaikkapa naapurimaa Togo voikin olla niin toista maata suhtautumisessaan länsimaalaisiin. Benin nousee nyt ikävimpien maiden luettelossa sijalle kaksi. Sijaa yksi pitää Senegal, jonka vieraanvaraisuus on pelkkä myytti. Muilla sijoilla ei ole maita.

Kävin Abomeyn postissa lähettämässä muutaman postikortin. Yksi postimerkki Eurooppaan maksoi tuhat frangia (n. 1,5 euroa). Puolet korteista ei ikinä saapunut perille eli niistä oli luultavasti irrotettu postimerkit ja myyty uudelleen. Dahomeyn kuningaskunnan ”pääuskonto” oli vodun (myös nimellä voodoo), minkä ansiosta vodunilla on edelleen merkittävä asema kaupungissa. Kuitenkin paikkakunnalla on myös suuri katolilainen kirkko, Pyhän Pietarin ja Paavalin katedraali (ransk. Cathédrale Saints Pierre et Paul d’Abomey). Kävin katsomassa kirkkoa, minkä jälkeen pistäydyin vielä Abomeyn torilla. Ostin ananaksen, patonkia, tomaattia, kurkkua ja sardiineja. Lounaaksi nauttisin edullisen, itsetäyttämäni patongin. Palasin hotellille syömään sen.

Iltapäivällä palasin vielä lyhyesti Abomeyn keskustaan. En jäisi kaipaamaan Abomeyta, vaikka kuninkaalliset palatsit ovatkin erinomainen nähtävyys. Illansuussa Auberge d’Abomey sai toisen asiakkaan, kun pihaan kurvasi ruskea Toyota Avensis, jonka kyydistä asteli nuori valkoinen mies. Kuljettajana oli miehen henkilökohtainen opas. Istuskelin samaan aikaan hotellin terassilla ja odottelin ruokaa. Mies tervehti minua espanjaksi, koska niin kuuluu tehdä ranskankielisessä maassa. Espanjalainen oli ilmeisesti turistina maassa ja oli jotenkin onnistunut löytämään espanjaa puhuvan beniniläisen oppaakseen. Espanjalainen kertoi ensitöikseen hotellin henkilökunnalle, että hän tahtoisi ostaa matkamuistoja. Asia luvattiin järjestää. Seuraavaksi parivaljakko poistui takaisin kaupungille, sillä Auberge d’Abomeyn kasvisruokatarjonta oli ilmeisesti turhan vaatimaton.

Sain ruokani, söin sen ja kun olin maksamassa laskua, alettiin pöydälleni latoa matkamuistoja. En ollut kiinnittänyt lähellä istuskelevaan mieheen mitään huomiota, mutta hän oli nyt se espanjalaisen tilaama matkamuistomyyjä, joka kai kuvitteli minun olevan asiakas. Herra espanjalainen oli edelleen kaupungilla syömässä. Minunko piikkiini tämä nyt menisi! Kerroin, etten ollut kiinnostunut matkamuistoista, enkä ostaisi mitään. En halunnut matkamuistoa Abomeysta tai Beninistä ja toisaalta matkaa oli vielä jäljellä aivan liikaa. Sinne Tšadiinkin matka vielä veisi. En siis haluaisi lisää painoa matkalaukkuuni. Puheet menivät kuuroille korvilla ja pian pöytä oli aivan täynnä helyjä, puumaskeja ja metallisia veistoksia. Myyjä ja ilmeisesti myös ravintolan henkilökunta pahoitti mielensä, kun poistuin ostamatta mitään. Siltikin, vaikka olin vähän aiemmin suostunut vaihtamaan heidän juomarahana saamansa eurokolikot frangeiksi. Eurokolikkoja ei Länsi-Afrikassa vaihda kukaan rahanvaihtaja, paitsi minä.