Paluu Loméen

25.–27.6.2022

Uusi aamu koitti ja päätin, että se sai olla viimeinen Beninissä. Vointi ei ollut vieläkään hyvä, mutta otin herättyäni kaksi Imodium-tablettia, söin omenan ja lähdin etsimään kyytiä kohti Cotonouta. Sinne olisi tasan 200 kilometriä ja siellä vaihtaisin Togoon menevään autoon. Olin jo pohtinut, kannattaisiko minun satsata tänään yksityiskyytiin. Eli olisin ostanut koko puskataksin pelkästään itselleni, minkä jälkeen olisin voinut päättää, milloin pysähdymme esimerkiksi vessatauolle. Tietenkin vessataukoa voi pyytää, vaikka auto olisi miten täynnä, mutta suomalaisena en oikein kehtaisi. Minun näkökulmastani tarpeettomat ostospysähdykset jäisivät niin ikään pois, jos olisin ostanut auton kaikki paikat. Päätin tehdä lopullisen päätöksen Dassa-Zoumén puskataksiasemalla, joka sijaitsee keskustan eteläpuolella, Cotonouhun johtavan valtatien varressa. Kilometrin tai parin päässä Auberge de Dassasta.

Puskataksiasemalla yksi Cotonouhun lähdössä oleva auto odotteli vielä yhtä matkustajaa. Autoon oli jätetty etupenkki vapaaksi, kun taas kaksi takana olevaa penkkiriviä olivat jo tupaten täynnä. Ilmeisesti etupenkkipaikka oli kalliimpi, koska se ei ollut kelvannut kenellekään. Minulle se kelpasi enemmän kuin hyvin tässä tilanteessa. En edes ryhtynyt kysymään omaa autoa, vaan levittäydyin etupenkille muiden matkustajien kyyristellessä ahtaasti takanani. Autossa oli yhteensä kahdeksan matkustajaa sekä kuljettaja. En muista paljonko maksoin kyydistäni, mutta lähdimme liikkeelle vähän ennen kahdeksaa.

Saavuimme pian Bohiconiin, jossa matkustajat ryhtyivät tekemään ostoksia. Sain erään rouvan käsilaukun vahdittavakseni, sillä itse en lähtenyt kiertämään markkinoita. Pysähdys kesti puolisen tuntia, minkä jälkeen matka jatkui. Kello oli nyt 10. Matkustajia jäi kyydistä matkan varrella, mutta uusia nousi kyytiin tasaiseen tahtiin. Minä jäin kyydistä Cotonoun Place de l’Étoile -aukiolla ja vaihdoin suoraan Togon pääkaupunkiin menevään puskataksiin. Autona oli vanha kunnon Toyota Carina 1990-luvulta, samanlainen kuin autoni Kongon Makouasta Ouéssoon kuukautta aiemmin. Carinan takapenkillä istui jo kolme matkustajaa ja minusta tuli neljäs matkustaja. Sain etupenkin, joka oli säästetty aivan kuin minua ajatellen. Maksoin matkasta Cotonousta Loméen 10 000 frangia (n. 15,2 euroa), mikä on liikaa, mutta etupenkkipaikka maksaa! Minun kokemukseni mukaan auto täyttyy siinä järjestyksessä kuin matkustajat saapuvat asemalle; ensimmäisenä tullut pääsee parhaalle paikalle eli etupenkille, mutta tämä ei vaikuttanut pätevän tänä päivänä täällä Beninissä. Olinhan tullut päivän kumpaankin autoon viimeisenä ja silti päässyt parhaalle paikalle. Tänään tällainen järjestely sopi täydellisesti ja maksoin mielelläni ”liikaa”. Olin tainnut maksaa neljännen takapenkkipaikankin, sillä sinne ei lopulta tullut ketään.

Lähdimme matkaan välittömästi, karistimme Cotonoun pölyt taaksemme, ohitimme Ouidahin ja sitten jossain maaseudulla Comèn ja Grand-Popon välillä autosta räjähti rengas. Kello oli 14.10. Mietin, että jo oli aikakin; en nimittäin ole tainnut kokea rengasrikkoa aiemmin tällä mantereella! Toisaalta olin alkanut taas voida pahoin ja nyt matka viivästyisi, kun vararengastakaan ei ollut. Kuljettaja lähti seuraavaan kylään moottoripyörän kyydissä ja palasi mukanaan uusi rengas. Lopulta renkaanvaihtopysähdys kesti vain puolisen tuntia. Afrikkalaiset puskataksikuskit ovat rautaisia ammattilaisia, eikä heillä mene sormi suuhun missään tilanteessa. Pääsimme samaiselle Hilla-Condjin rajanylityspaikalle, jossa beniniläiset ja togolaiset rajaukot istuvat vierekkäin samassa toimistossa. Minut leimattiin ulos Beninistä ja sisään Togoon. Ostin 10 000 frangin (n. 15,2 euroa) viisumin rajalta ja sillä saisin oleskella maassa taas seitsemän vuorokautta. Se riittäisi, sillä olin pian jatkamassa matkaani Tšadiin.

Rajanylitys Togon suuntaan oli monimutkaisempi prosessi kuin toiseen suuntaan, mutta nyt oli paljon enemmän rajanylittäjiäkin. Muu autokunta ylitti rajan ohituskaistaa pitkin, eivätkä käyneet esittelemässä matkustusasiakirjojaan samoilla tiskeillä kuin itse kävin. Puolen tunnin kuluttua kuljettaja tuli etsimään minua, kun ylitys vain venyi. Minulta tivattiin autoni rekisterinumeroa ja niin edelleen. Enhän minä sellaista ollut hoksannut painaa mieleeni. Kuljettaja pelasti pinteestä ja näin olin taas Togossa. Lahjuksia ei kysytty. Rajalta on vain reilu tunti Loméen, minne saapuminen tuntui kuin olisin palannut pitkältä erämaavaellukselta. Olin syönyt matkan aikana vain maapähkinöitä ja kaksi omenaa sekä juonut vettä. Otin mototaksin tuttuun Hotel Le Galioniin keskustan laitamilla. Hain hotellin ravintolasta pizzan ja menin ajoissa nukkumaan. Kelloa oli taas pitänyt siirtää tunnilla taaksepäin.

Seuraavana aamuna, 26. kesäkuuta, söin loput pizzasta aamupalaksi, kävin libanonilaisten pitämässä lähikaupassa ja muuten päätin pitää vapaapäivän. En tehnyt mitään järkevää. Nyt oli vain kerättävä voimia, että olisin hyvissä voimissa lähtemässä kahden viikon röykytysmatkalle Tšadin Saharan dyyneille ja keitaille. Sinne en tahtoisi lähteä vatsavaivaisena.

Vointi oli hyvä 27. kesäkuuta, eikä tullut tarpeelliseksi hakeutua lääkärin pakeille. Ruokamyrkytys oli ollut poikkeuksellisen pitkä, mutta loppui kun pääsin Togoon. Normaaliin maahan. Olin jättänyt tälle päivälle vielä yhden ”merkittävän” nähtävyyden, nimittäin Länsi-Afrikan talousyhteisön investointi- ja kehityspankin, katsastuksen. Olin ajanut siitä ohitse monet kerrat ja nyt aioin käydä ottamassa kuvan, vaikka pankit ovat muka strategisia kohteita, joiden kuvaaminen on pankkien itsensä mielestä ehdottomasti kielletty. Kun pääsin rakennuksen eteen ja otin muina miehinä kuvan pytingistä, alkoi investointipankin aidan takaa huuto ja vimmattu sormen heristely. Pankista on Googlen kuvahaussa kuvia mielin määrin, mutta silti sitä ei saisi kuvata.

Kiertelin keskustaa ja vahingossa satuin Togon kansallismuseon luokse. Ensimmäisenä päivänäni Loméssa olin etsinyt museota Palais des Congrès -nimisestä rakennuksesta. Vartija ei ollut tietoinen kansallismuseosta, mutta nyt parin viikon jälkeen löysin museon samaisen rakennuksen toiselta reunalta. Ehkä Palais des Congrèsin vartija ei osannut lukea, sillä museon sisäänkäynnin yläpuolella lukee suurin kirjaimin ”musee”, museo. Pääsymaksu Togon kansallismuseoon on 1 000 frangia (n. 1,5 euroa). Museo on pieni, mutta oikein laadukas läpileikkaus Togon alueen historiasta aina siirtomaakauden loppuun saakka. Mitään ei saanut kuvata, mutta museon alakerrassa voi halutessaan salakuvata, sillä henkilökunnan katse ei yllä sinne asti.

Seuraavana päivänä jätin Länsi-Afrikan taakseni ja palasin lentäen keskiseen Afrikkaan; oli aika aktivoida Keski-Afrikan tasavallan Banguissa korruptiolla hankkimani viisumi. Tšad ja sen Sahara jo odottivat.