Takaisin Loméen ja kohti Beniniä

13.–14.6.2022

Olisin mielelläni jäänyt Kpaliméen vielä ainakin yhdeksi yöksi, mutta saapuessani maahan minulle myönnetty seitsemän vuorokauden viisumini umpeutuisi pian, enkä ollut kiinnostunut pidentämään sitä. Se olisi luultavasti tarkoittanut tuntikausien odottelua ja pompottelua erilaisissa virastoissa ja suurta määrää tulostettuja dokumentteja. Siispä aioin Beninin puolelle, sillä siellä saisin viipyä viisumillani kokonaisen kuukauden. Niin halutessani siis. Benin taas vaati vielä kesäkuun alkupuolella negatiivista koronatestitodistusta maahan saavuttaessa. Maa ei tunnustanut koronarokotteita, vaan testi olisi oltava. Siispä palasin aamuvarhaisella puskataksilla Kpalimésta takaisin Togon pääkaupunkiin Loméen.

Saavutin Lomén reilussa kahdessa tunnissa ja jo ennen kymmentä olin takaisin tutussa Hotel Le Galionissa, jossa sain saman huoneen kuin pari päivää aiemmin. Viipyisin Loméssa yön tai kaksi, riippuen koronatestituloksen saamisen aikataulusta. Lähdin saman tien kohti testauspaikkaa, jonne minut lupasi viedä herra nimeltä Chris. Hän oli aloittelemassa työpäiväänsä mototaksikuskina. Sovimme hinnaksi Institut National d’Hygiène du Togoon 300 frangia (n. 0,45 euroa). Togon kansallinen hygieniainstituutti sijaitsee osoitteessa 26 Rue Nangbéto ja toimii maan terveyden ja kansallisen hygienian ministeriön alaisuudessa hoitaen koronatestaukset. Minulla ei ollut riittävästi kolikoita, joten maksoin 500 frangin setelillä kyytiäni. Chrisillä ei tietenkään ollut vaihtorahaa, koska kenelläpä taksikuskilla koskaan olisikaan. Hän tarjoutui tulemaan avustamaan minua koronatestauksen kanssa, sillä hän sattui puhumaan englantia. Olisin taatusti suoriutunut jälleen yhdestä turhanpäiväisestä ranskankielisestä koronatestauksesta, mutta annoin herran liittyä seuraan.

Kansallinen hygieniainstituutti on harvoja paikkoja, joissa edellytetään maskin käyttöä. Teoriassa maskia pitäisi tietenkin käyttää kaikissa sisätiloissa, mutta näin ei käytännössä tapahdu missään. Siispä puin maskin kasvoilleni ja Chris lähti ostamaan vastapäisestä kioskista itselleen oman, kun häntä ei päästetty sisään ilman. Paikalla hääri mies, ilmeisesti sairaanhoitaja, joka ohjaili ihmisiä oikeisiin paikkoihin. Miehen maski oli siinä kunnossa ja ruskea, että se oli ollut kasvoilla pandemian alusta asti. Chris ja sairaanhoitaja keskustelivat omalla äidinkielellään. Minä odottelin ovensuussa, vähän kauempana. Sitten Chris tuli luokseni ja kertoi, että positiivisia tapauksia tulee päivittäin too many. Sitten hän pyysi minulta kymppitonnin seteliä (n. 15,2 euroa), jolla hän lähtisi ostamaan vastapäisestä kioskista jotain. En ymmärtänyt yhtään, että mitä. En antanut seteliä, mutta Chris lähti silti kioskille ja palasi sieltä tällä kertaa mukanaan kourallinen karkkeja. Minun pitäisi nyt syödä niitä, että saisin negatiivisen tuloksen. Hän söi karkkeja itsekin, ettei saisi koronavirusta. Karkit olivat oikein hyviä, maistuivat karkeilta ja karkkeja olivatkin. Eivät tietenkään mitään lääkettä.

Sitten Chris meni jälleen sairaanhoitajan luokse, istahti passini ja rahojen kanssa odotustilaan jonottamaan vuoroaan ilmoittautumisluukulle. Itse testi maksoi 25 000 frangia (n. 38,1 euroa). Kun ilmoittautuminen oli hetken kuluttua valmis, viittoi hän minut luokseen ja menimme yhdessä testaushuoneeseen. Testinottaja oli asiallinen ja ymmärsin hänen kysymyksensä. En olisi tarvinnut tulkkia lainkaan. Testaaja muun muassa kysyi, olenko rokotettu koronavirusta vastaan. Kerroin, että minulla on kaksi Pfizerin rokotetta. Sitten hän runnoi tikun sieraimeeni. Sain kuitin testauksesta ja valmiin tuloksen voisin tulla noutamaan seuraavana päivänä kello 16. Siis noin 29 tunnin kuluttua.

Kun asia oli hoidossa, seurasi outo näytelmä. Chris ja sairaanhoitajamies olivat punoneet juonen pääni menoksi. Noin tunnin kuluttua minun pitäisi palata kansalliseen hygieniainstituuttiin maksamaan palkkio sairaanhoitajamiehelle, joka oli Chrisin mukaan auttanut minua. Mielestäni olimme muiden potilaiden tavoin odottaneet vuoroamme ensin ilmoittautumisluukulle ja sitten testauskoppiin. Emme olleet esimerkiksi kiilanneet kenenkään edelle. Näytin saamaani kuittia ja kerroin, että minä olen testini jo maksanut, enkä tulisi maksamaan enää yhtään mitään. Olin luvannut vaihtorahaksi saamani 5 000 frangin (n. 7,6 euroa) setelin Chrisille maksuksi avusta sekä menopaluukyydeistä hotellille ja takaisin. Nyt se ei riittänytkään, vaan ainakin kymppitonni olisi pitänyt saada. Samoin moottoripyörän tankki täyteen polttoainetta. Chris kertoi nälkäisistä lapsistaan ja vetosi minuun, että hänhän oli sentään asettanut henkensä vaaraan tulemalla koronatestaukseen kanssani. Hän on musta ja afrikkalainen, minä taas valkoinen ja eurooppalainen, Chris puhua pulputti. Propaganda on purrut hyvin ja koronavirusta pidetään valkoisten syynä. En jaksanut kertoa, että olen ollut Afrikassa jo 1,5 kuukautta, enkä siis olisi tuonut mahdollista virusta Euroopasta saakka. Suutuin ja lähdin matkoihini kävellen.

Harmittelin, kun olin ehtinyt antaa puhelinnumeroni Chrisille ja lisäksi hän tietäisi, missä hotellissa asun. Siispä tunnin kuluttua hän soitti minulle, kuten oli uhannut. Silloin olisi pitänyt palata maksamaan sairaanhoitajan ”palkka”. En vastannut puheluun. Kiersin pidempää reittiä takaisin hotellilleni, mutta mies oli päivystämässä hotellini lähistöllä ja äkkäsi minut. Hän tuli luokseni ja soitti sairaanhoitajalle. Minun pitäisi maksaa lisää, koska positiivisia tapauksia ilmenee päivittäin niin paljon. Tarkistin myöhemmin, että Togossa ilmeni noin kymmenen uutta tautitapausta päivittäin. Se ei kuulostanut paljolta. Minua ei kiinnostanut keskustella sairaanhoitajan kanssa, vaan kerroin, että minä olin testini maksanut, enkä maksaisi yhtään enempää. Rahalla kuulemma varmistaisin negatiivisen tuloksen ja sen, että tulos olis valmis seuraavana päivänä, eikä vasta kahden vuorokauden kuluttua. Hätistin Chrisin pois luotani.

Perillä hotellilla ryhdyin selvittämään mahdollista toista koronatestauspaikkaa, sillä olin huolestunut mahdollisesta kostopositiivisesta tuloksesta. Mitään oireita minulla ei tietenkään ollut. Hotel Le Galionin valkoinen omistajanainen rauhoitteli minua ja kertoi, että kokemani vedätysyritys ei ole ainutlaatuista, vaan sitä on tapahtunut muillekin. Kuitenkaan yksittäinen vastaanotossa häärivä sairaanhoitaja ei voisi vaikuttaa tulokseen. Nainen myös kertoi, että Togon kansallinen hygieniainstituutti on pääkaupungin ainoa koronatestauspaikka. Edes lentoasemalla en voisi testauttaa itseäni. Omistajan puheet rauhoittivat minut, enkä enää stressannut niin paljon. Chris ei soittanut enää myöhemmin samana päivänä.

Kävin iltapäivällä Lomén keskustassa vaihtamassa rahaa ja tutustumassa aidanraosta Palais de Lomé -nimiseen palatsiin, joka seisoo merenrannalla, vain nelikaistaisen rantabulevardin erottaessa sen rantahiekasta. Palais de Lomé rakennettiin vuosina 1898–1905, kun Togo oli Saksan siirtomaa. Aluksi palatsissa pitivät majaansa saksalaiset kuvernöörit, mutta Togon päädyttyä Ranskan siirtomaaksi ensimmäisen maailmansodan aikana, tuli palatsista ranskalaisten kuvernöörien residenssi. Togo itsenäistyi Ranskan alaisuudesta vuonna 1960, minkä jälkeen Palais de Lomé toimi maan presidentinlinnana vuoteen 1970 saakka. Vuosina 1976–1991 palatsia käytettiin valtion virallisten vieraiden majoittamiseen. Togon pääministeri käytti palatsia vielä syyskuussa 1991, mutta sen jälkeen linna hylättiin kahdeksi vuosikymmeneksi. Nyttemmin Palais de Lomé on kunnostettu entiseen loistoonsa ja on avoinna vierailijoita varten lauantaisin ja sunnuntaisin. Paitsi tietenkin nyt, kun palatsi on edelleen kiinni ”koronaviruksen takia”. Siispä aidanraosta tirkistely on ainoa mahdollisuus tutustua linnaan, jonka tornissa liehuu värikäs Togon lippu. Lähde: [1]

Kävin tutustumassa myös lähellä sijaitsevaan Hotel Palm Beachiin, ihan ulkoa päin vain. Hotelli sijaitsee rantabulevardin ja Rue Kouromen kulmauksessa, siis aivan Lomén ydinkeskustassa. Palm Beach on parhaat päivänsä nähnyt ja nykyisin ”suljettu”. Hotelli on suljettu tavallisilta asiakkailta, mutta rakennusta käytetään positiivisen koronatestituloksen saaneiden karanteenihotellina. Jos saisin positiivisen tuloksen, tulisi minun viettää Hotel Palm Beachissä kokonaiset 14 vuorokautta omaan laskuuni. Näkymät toki varmaan ovat upeat, onhan hotelli aivan rannan tuntumassa. Hotel Palm Beachistä tuli toistaiseksi ainoa rakennus Loméssa, jonka valokuvauksesta pahoitettiin mieli.

Koitti tiistai 14. kesäkuuta, jolloin saisin koronatestitulokseni. Eilinen mototaksikuskini Chris oli yrittänyt soittaa noin kymmenen kertaa aamukahdeksalta, mutta olin estänyt hänet. Päätin kirjautua ulos hotellistani aamulla, jättää tavarat hotellille säilöön ja karistaa Togon pölyt välittömästi, kun negatiivinen paperi olisi kourassani. Lähdin aamupalan jälkeen etsimään Beniniin suuntaavien puskataksien lähtöpaikkaa. Se sijaitsee niin ikään rantabulevardin varrella ja kulkee nimellä Gare routière Hollando. Kuskit yrittivät houkutella kyytiin, mutta en ollut vielä valmis lähtemään. Samalla suunnalla, samaisen rantabulevardin varresta bongasin ehdan suomalaisen muuttoauton; viininpunaisen pakettiauton kyljessä luki selvällä suomella ”Tilaa muutot” ja alla puhelinnumero. Puhelinnumero on edelleen käytössä ja kuuluu Oulun Muuttoniksi -nimiselle muuttofirmalle. Kukaan ei ollut tilannut oululaisfirmasta muuttoa Togoon, vaan auto on todennäköisesti myyty Suomessa ja laivattu Afrikkaan, mikä on monen eurooppalaisen auton kohtalo. Auto oli jo toinen suomalaisauto tällä matkalla; Kongon Brazzavillessä löysin pellolaisen Kuljetus M. Kovalainen Oy:n entisen kuorma-auton.

Iltapäivällä kävin tulostamassa Beninin e-viisumin, minkä jälkeen kävelin Togon kansallinen hygieniainstituuttiin vajaata tuntia etuajassa. Testitulos oli valmiina ja onnekseni negatiivinen. Otin mototaksin hotellilleni, mistä edelleen Gare routière Hollandoon. Asemalta kulkee jatkuvalla syötöllä autoja niin rajalle kuin Beninin suurimpaan kaupunkiin Cotonouhunkin ja kaikkialle ennen sitä. Minä olin menossa ensimmäiseen beniniläiskylään rajan jälkeen, siis Grand-Popoon. Hinnaksi kerrottiin 8 000 frangia (n. 12,2 euroa), mikä on aivan liikaa. Päätin ottaa puskataksin pelkästään rajalle saakka. Se maksoi 1 500 frangia (n. 2,3 euroa). Pääsin neljänneksi takapenkille, mutta onneksi takapenkin naiset olivat hoikkia. Apukuskin paikalle nousi vain yksi matkustaja. Kaikkiaan kyydissä oli siis vain kuusi ihmistä, mikä vain kertoo taas, että Togo on normaali maa. Keski-Afrikan tasavallassa samassa autossa olisi ollut vähintään 20 matkustajaa. Kun lähdimme matkaan, näin että Chris oli jälleen pommittanut minua puheluilla. Laskin, että yrityksiä oli seitsemän kappaletta. Nythän kello oli 16 ja meidän oli alun perin ollut tarkoitus mennä yhdessä hakemaan tulokseni.

Lomésta on noin 50 kilometrin matka Togon ja Beninin rajalle. Tiellä on paljon tietöitä, mutta pääosin tie on hyvässä kunnossa. Matka-aika rajalle oli noin tunti. Viimeinen kylä Togon puolella kantaa nimeä Aného ja näytti kauniilta kaupungilta. Olisin voinut jäädä jo sinne, mutta aioin silti Beninin puolelle, jos raja olisi vielä avoinna. Puskataksin pääteasema oli suuri puskataksiasema vain 300 metrin päästä rajalta. Olisin voinut ylittää rajan kävellenkin ja hankkia jatkokyydin Beninin puolelta beniniläisestä autosta, mutta päätin palkata itselleni togolaisen mototaksikuskin, joka lupautui ajamaan minut Beninin Grand-Popoon 2 000 frangilla (n. 3 euroa).

Togon puoleinen rajanylityspaikka kantaa nimeä Sanvee-Condji, kun taas Beninin puolella vastaava on Hilla-Condji. Se taas tuli yllätyksenä, että raja-asemia on vain yksi ja täällä togolainen ja beniniläinen rajaviranomainen työskentelevät samassa toimistossa vierekkäin istuen. Togolainen leimasi minut ulos maasta ja antoi passin beniniläiselle virkaveljelleen, joka leimasi minut sisään ja tarkasti viisumini. Kuten liki kaikki Afrikan valtiot, myös Benin vaatii suomalaiselta viisumia, mutta sen saaminen on tehty äärimmäisen helpoksi. Benin nimittäin on lanseerannut e-viisumin, joka anotaan netistä ja maksetaan netissä. Rahaa ei siis ole tarpeen liikutella enää raja-asemilla. Täytin helpon e-viisumihakemuksen Beninin valtion virallisilla sivuilla, minkä jälkeen hakemukseni hyväksyttiin välittömästi ja sain tulostaa sähköpostista paperisen viisumini. Viisumin hinta oli 51,55 euroa ja sen pystyi maksamaan luottokortilla. Beninissä selvästi ymmärretään, että maahantulo kannattaa tehdä helpoksi, että turisteja virtaisi maahan. Myös raja-aseman toimintaa hämmästelen; kenen idea on ollut panna Togon ja Beninin rajaukot samaan rakennukseen. Tämähän on jo lähes yhtä helppoa kuin Suomen ja Ruotsin rajalla. Koronatestitodistusta ei lopulta tahtonut vilkaista kukaan, ne taitavat olla vain lentoasemia varten. Maarajoillahan covid-19 ei leviä, ei vaikka ihmisiä sulloutuu suuri määrä autojen takapenkeille tuntikausiksi. Vain pari päivää rajanylityksestäni Benin luopui koko koronatestivaatimuksesta myös virallisesti.

Rajalta on vielä noin 20 kilometrin matka Grand-Popon keskustaan. Aurinko oli laskemassa hiljakseen, kun togolainen kuljettajani kaasutteli kohti määränpäätäni. Hänen ei ollut tarvinnut esittää minkäänlaisia matkustusasiakirjoja rajanylityksensä aikana. Kuljettaja ryhtyi tivaamaan lisää rahaa matkamme aikana. Polttoaine on kallista ja niin edelleen. Vastasin hänelle, että sovimme hinnaksi 2 000 frangia ja pitäisin siitä kiinni. Togolainen kuskini ei tiennyt Grand-Popon majataloani, joten vaihdoin kylän keskustassa, carrefourissa, kuljettajaa. Opin myöhemmin, että oikeasti mototaksimatka 3,5 kilometrin päähän Auberge de Grand-Popoon maksaisi noin 300 frangia (n. 0,45 euroa), mutta nyt suostuin tinkauksen jälkeen 600 frangin (n. 0,9 euroa) pyyntöön. Grand-Popossa on totuttu ulkomaalaisiin ja etenkin suomalaisiin, joilta on hyvä nyhtää ylihintaa. Pian kaasuttelimme Juha Vakkurin (1946–2019) perustaman suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskus Villa Karon ohitse, jossa vierailisin myöhemmin.

Olin tullut Grand-Popoon lähinnä sen Suomi-kytköksien takia. Täällä, tarkemmin Villa Karossa, on vuodesta 2000 lähtien käynyt lukematon määrä suomalaisia, lähinnä kulttuurialan ihmisiä stipendiaatteina. Halusin nähdä, miten suomalainen kylä lopulta on. Auberge de Grand-Popon olin valinnut majapaikakseni pelkästään sen vuoksi, että Juha Vakkuri mainitsee paikan ja sen ranskalaisen isännän, Guy Catherinen, moneen otteeseen loistavassa Afrikka-trilogiassaan eli teoksissaan Afrikan poikki (2009), Afrikan ympäri (2012) & Afrikan sydämeen (2014). Olin tainnut tulla jonkinlaiselle pyhiinvaellukselle. Vakkurin kirjoja syytän ehkä eniten siitä, että löydän itseni yhä uudelleen ja uudelleen tältä mantereelta.

Auberge de Grand-Popo on pitäjän paras hotelli ja sijaitsee kylän itälaidalla merenrannassa. Näin sadekaudella yksi yö maksoi ainoastaan 16 500 frangia (n. 25,1 euroa). Tykkäsin Auberge de Grand-Popon tunnelmasta ja tykkäsin myös huoneestani, joka sijaitsee erillisessä rakennuksessa melko kaukana päärakennuksesta. Minulla oli oma kylpyhuone, parivuode ja ilmastointi. Wifi toimi hieman onnettomasti huoneessani, eikä minulla ollut vielä paikallista simkorttiakaan. Auberge de Grand-Popon ravintola on pramea ja siellä syödään valkoisilta pöytäliinoilta lämpimän merituulen puhaltaessa mereltä. Ellei aurinko olisi ehtinyt jo laskea, olisin voinut samalla ihailla Atlantin aaltoja. Nyt vastassa oli pelkkä pimeys. Tilasin kalaa ja se maksoi noin 11 euroa. Hintataso on kova, mutta en vain jaksanut lähteä enää etsimään edullisempaa ruokapaikkaa. Muut illallistajat olivat ranskankielisiä pariskuntia tai perheitä, joissa nainen oli aina valkoinen ja mies ilmeisesti täkäläinen. Kukaan ei näyttänyt suomalaiselta, enkä kuullut suomea, vaikka miten yritin höristää korviani.