Veden päälle kyhätty Ganvién kylä

19.6.2022

Taas oli koittanut sunnuntaiaamu, mutta en ollut paikallisten tavoin aikeissa mennä kirkkoon, vaan tutustumaan Ganvié-nimiseen kylään vähän matkaa Cotonousta pohjoiseen. Ouidahin ohella Ganvié kiehtoo (kaikkia) Beniniin tulevia matkailijoita, sillä kyseessä on keskelle järveä, paalujen varaan aikoinaan syntynyt kylä. Jotkut vääräleuat ovat kuvailleet Ganviéta jopa ”Afrikan Venetsiaksi”.

Kylän tarina alkoi noin 400 vuotta sitten, kun täkäläiset tofinu-heimon jäsenet etsivät suojaa voimakkaammalta fon-heimolta, joka metsästi ihmisiä orjiksi myytäväksi. Tuohon aikaan portugalilaiset olivat jo saavuttaneet nykyisen Beninin ja Ouidahissa kävi orjalaivoja. Tofinut totesivat, että on parempi muuttaa asumaan keskelle matalaa järveä, lyödä paalut järvenpohjaan ja rakentaa talot niiden varaan. Fonit olisivat tietenkin voineet hakea tofinuja myös järveltä, mutta täkäläinen uskonto kielsi hyökkäykset vedessä asuvien kimppuun. Siispä järvelle muuttaneet selviytyivät ja jopa kylän nykyinen nimi ”Ganvié” tarkoittaa suomeksi suunnilleen ”me selviydyimme”. Kylää asuttavat noiden aikoinaan sinne muuttaneiden jälkeläiset, eikä heillä ole aikomustakaan muuttaa kuivalle maalle siitäkään huolimatta, että orjanmetsästyskausi on päättynyt jo aika päiviä sitten näillä main. Lähteet: [1] & Lonely Planet: West Africa: 2017: 45

Cotonoun La Guesthouse Étoilen huonehintaan kuuluu aamupala, joka käsittää kahvin sekä korillisen patonkia, jonka kanssa saa voita ja hilloa. Esimerkiksi munakas voisi olla hyvä lisä nyt muuten niin köyhään aamupalaan. Aamupalan jälkeen kävelin läheiselle Place de l’Étoile -nimiselle aukiolle, jolta lähtee julkista liikennettä eri suuntiin, kuten Togon rajalle ja pohjoiseen, kuten Abomeyhin. Pohjoiseen oli minullakin suunta, mutta ei vielä tänään Abomeyhin asti, vaan nyt pelkkään Abomey-Calaviin, joka on Cotonouhun kiinni kasvanut yliopistokaupunki. Käytännössä kyseessä on Cotonoun pohjoinen lähiö. Matkaa sinne on vain noin 15 kilometriä eli puolisen tuntia.

Liikenne Abomey-Calaviin hoituu ikälopuilla pakettiautoilla, jotka lähtevät kun ovat suunnilleen täysiä. Loput matkalaiset nousevat kyytiin matkan varrelta, mistä tahansa. Täydessä autossa oli noin 25 matkustajaa. Abomey-Calavi tunnetaan paikallisten suussa pelkkänä Calavina, joka lausutaan ”käläviä”. Siispä, kun lähdimme matkaan, rahastajapoika huusi avoimesta liukuovesta kadulle koko matkan ”käläviä, käläviä”, pyrkien saamaan kyytiin Calaviin (ei Kälviälle) menossa olevia. Auto täyttyi vähitellen. Rahastaja rahasti matkustajat auton ollessa liikkeessä ja minä annoin pojalle vain tonnin (n. 1,5 euroa) setelin kyselemättä hintaa, kuin näyttäen, että tietäisin matkan hinnan. Matka Abomey-Calaviin maksoi 300 frangia (n. 0,45 euroa).

Seurasin matkaa Google Mapsista ja hyppäsin pois risteyksessä, josta lähti katu alas Nokouéjärven rantaan. Rannassa, 800 metrin päässä isolta tieltä, sijaitsee paikallinen venesatama, ”embarcadère d’Abomey-Calavi”. Olen lukenut, että aiemmin Ganviéssa vierailu vaati hyviä neuvottelutaitoja, sillä hinta venekyydistä ja opastuksesta tuli neuvotella omin päin, suoraan venekuskin tai oppaan kanssa. Paikallisten kanssa samaan veneisiin yovoilla, valkoisilla, ei ole mitään asiaa. Nyt Beninin valtio on ryhtynyt siistimään toimintaa ja toisaalta keräämään tuloja itselleenkin. Siispä venesatamassa on ”station touristique d’Abomey-Calavi”, joka hoitaa rahastuksen venekuskin ja oppaan puolesta. Olemassa on valmis hinnasto. Lipunmyyjätär nukkui tiskinsä takana, mutta heräsi, kun hieman ryin kurkkuani. Nainen oli ystävällinen ja auttavainen, vaikka olin tullut häiritsemään päiväunia. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko ottaa moottorivene Ganviéen tai sitten mennä ihan lihasvoimalla. Se, että venekuski meloisi ja sauvoisi veneen kylään asti, olisi halvempi versio ja tietenkin kestäisi pidempään. Aikaahan minulla oli, joten valitsin jälkimmäisen ja halvemman tavan käydä Ganviéssa. Se maksoi 5 400 frangia, minkä lisäksi valtiolle oli maksettava 650 frangin turistiliikennevero. Yhteensä Ganviéssa vierailu maksoi siis 6 050 frangia (n. 9,2 euroa). Sain viralliset kuitit kummastakin maksusta, joissa seisoo suurin kirjaimin, että maksamani matka sisältää kaikki palvelut eli kuljetuksen, opastuksen ja vierailumaksun. Samat kuitit toimivat pääsylippuna.

Oppaakseni sain miehen nimeltä Hermann-Bénoît, joka oli myös kirjattu kuittiini. Pelkkää Bénoît-nimeä käyttänyt mies oli tullut lipunoston aikana tiskille ja kaupitteli minulle ensialkuun leveää olkihattua, sellaista, mitä ganviélaisetkin käyttävät. Minulla ei ollut tarvetta hatulle, joten lähdimme yhdessä kohti venesatamassa odottavaa venettämme. Bénoît kulki kyynärsauvojen kanssa, sillä hänen kumpikin jalkansa oli epämuodostunut, eivätkä ne olisi kantaneet kävelyä. Onneksi Ganviéssa ei periaatteessa tarvitse jalkoja, sillä kaikkiallehan mennään veneellä. Laskeuduin veneeseen, jossa vastassa oli nuori mies nimeltä Michel. Hän sauvoisi ja meloisi veneen Ganviéen.

Olin lukenut etukäteen, että Ganviéssa ei pidetä turisteista, jotka käyvät nuuskimassa heidän nurkillaan. Kyläläiset eivät siis myöskään pidä kameroista ja siihen leveä olkihattu on tietenkin erinomainen lääke; hattu naamalle, jos turisti yrittää ottaa kuvia. Bénoît kertoi, että satamassa olisi hyvä olla ottamatta kuvia. Annoin kamerani siis olla vielä repussa. Samaan aikaan satamasta kohti Ganviéta lähti veneellinen kyläläisiä. He etenivät moottorin voimalla, kun taas minä olin ostanut moottorittoman siirtymisen kylään. Michel sauvoi ensimmäiset pari sataa metriä, minkä jälkeen käynnisti moottorin. Matka-aika kylään oli parisenkymmentä minuuttia.

Jo ensimetreillä oppaani Bénoît teki minulle selväksi, että minun tulisi maksaa hänelle sitten myös juomarahaa, 20 000 frangia (n. 30,5 euroa) olisi sopiva tippi, hän itse kertoi. Esittelin vain hetki sitten käsiin saamaani pääsylippua, jossa selvästi kerrottiin, että kaikki palvelut sisältyvät. Myös opastus. Opas ryhtyi hankalaksi ja kertoi, että opastuksesta kuuluisi maksaa erikseen. Hän vetosi siihen, että hän on ensinnäkin minun ystävä ja toiseksi hän on vammainen. Tätä ruinausta jatkuisi koko kahden tunnin vierailun ajan. Länsi-Afrikassa on tapana maksaa pieni juomaraha juurikin tällaisten retkien päätteeksi, jos asiakkaan ihonväri sattuu olemaan valkoinen. Ilomielin olen aina maksanut muutaman setelin tai lantin, kunhan palvelu on ollut vähintäänkin tyydyttävää, eikä palveluntarjoaja ole ruinannut lisää rahaa joka käänteessä. Esimerkiksi viikko sitten olin maksanut Togon korkeimmalla vuorella minua opastaneelle Selomille ruhtinaallisen tipin.

Bénoît totesi, ettei hän opastaisi lainkaan, jos ei saisi rahaa. Hän olisi vain hiljaa. Pyysin häntä palauttamaan minut takaisin venesatamaan. Niin ei tapahtunut, vaan vähitellen aloimme saapua itse Ganviéen, joka sijaitsee Nokouéjärven pohjoisosassa. Sen verran Bénoît oli nyt kuitenkin opastanut, että hän oli kertonut kylässä olevan 40 000 asukasta. Se ei suomalaisen korvaan kuulosta enää kylältä, vaan suurelta kaupungilta! Ganviéssa onkin kaikki ihmisen vaatimat palvelut, kuten ruokakauppoja, kirkko, ravintoloita ja jopa pari hotellia. Itse en tahtoisi Ganviéssa yötäni viettää, sillä tunnelma oli oppaani käytöksestä johtuen kireä. Myös kyläläisistä aisti, että en ollut tervetullut. Ganvié elää kalastuksen ohella matkailutuloilla, mutta paikalliset ovat saaneet turisteista tarpeekseen. Kunnioitin paikallisia, enkä laukonut kuvia lähellä ihmisiä. Näin matkalla toisenkin turistiveneen, jonka kyydissä oli aasialaisia maski kasvoillaan.

Venekuski vei minut aluksi kylän matkamuistomyymälään, jonka yhteydessä toimii myös toinen kylän hotelleista sekä ravintola. Tarjosin oppaalleni ja venekuskille Coca-Colat. Itse valitsin beniniläisen ananasmehun. Matkamuistoja en ostanut, koska Bénoît oli tehnyt parhaansa, etten jäisi muistelemaan hänen kotikyläänsä lämmöllä. Olisin halutessani voinut nauttia ravintolassa kala-aterian. Kala olisi kalastettu ympäröivästä järvestä, mutta kun olin ehtinyt nähdä pienen otoksen kylästä ja sen elämästä, en ollut kiinnostunut syömään täällä. Ihmiset, kaikki 40 000, uivat, pyykkäävät ja tekevät tarpeensa järveen. Paikalliset käymälät on nimittäin myös rakennettu paalujen varaan ja kakkakikkareet molskahtavat iloisesti siihen samaan veteen, joka on tarjonnut ganviélaisille edellytykset elämälle jo 400 vuoden ajan. En kysynyt, mitä kyläläiset juovat. Järvivettäköhän.

Palasimme veneeseen ja Michel lähti ajamaan venettämme pitkin kylän ”kanavia”, paalutalojen väleissä risteileviä vesiväyliä. Sunnuntaina ganviélaisetkin käyvät kirkossa ja sinne mennään tietenkin veneellä. Liikkeellä oli paljon kirkkoveneitä, joiden kyydissä istui ihmisiä puhtaan valkoisissa asuissa. Näky oli kaunis ja kaunis oli kyllä itse kyläkin. Vähän ajan päästä olimme päässeet Ganvién toiselle laidalle, jossa Bénoît ehdotti, että voisimme veneillä vielä seuraavaankin kylään, Sô-Avaan. Se sijaitsee Ganviésta pohjoiseen So-nimisen joen suulla. Siellä olisi santarmiasemakin, kertoi oppaani ja kuvitteli kai sillä saavan minun kiinnostuksen heräämään. Minulla on tältä matkalta niin huonoja kokemuksia santarmeista, joskaan ei Beninistä, joten kieltäydyin tarjouksesta. Tosin oikeampi syy kieltäytymiselle oli oppaani käytös. Ellei hän olisi ruinannut rahaa jokaisessa lauseessaan, jotka hän päästi ilmoille, olisin ehdottomasti neuvotellut käynnin myös Sô-Avassa. Totta kai se kiinnosti, mutta nyt tunnelma oli ollut pilalla heti alusta lähtien.

Lähdimme takaisin Abomey-Calaviin. Sen sijaan, että opas olisi kertonut esimerkiksi ympärillä verkoilla kalastavista kyläläisistä, kävi hän viimeiseen taistoon juomarahan saamiseksi. Lapset ovat nälkäisiä ja minä olen hänen paras ystävänsä. Annoin lopuksi tonnin (n. 1,5 euroa) setelit sekä venekuskille että oppaalleni. Venekuski-Michel oli kiitollinen, mutta Bénoît ei. Hänhän oli halunnut 20 000 frangia, vaikka itse lippu oli maksanut vain 6 050 frangia.

Palasin mototaksilla ison tien varteen, josta otin puskataksin takaisin Cotonouhun. Paluumatka puskataksilla maksoi 500 frangia (n. 0,76 euroa). Loppupäivän kulutin lähialueita tutkien. Cotonou oli hiljainen näin sunnuntai-iltapäivänä.