15.6.2022
Beninissäkin oli sadekausi; vettä oli tullut pitkin yötä ja ilmeisesti ukkosen kera. Aamulla wifi ei ollut päällä, koska afrikkalaiset toimivat samoin kuin suomalaiset eli ukkosen sattuessa ylle, sähkölaitteet pannaan kiinni. Lähdin tutustumaan Grand-Popon pääkadun tarjontaan aamutuimaan. Kävelin suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskus Villa Karon luokse. Se oli vielä kiinni, mutta vastapäätä sijaitseva R-kioski oli jo auki. Ostin vettä, limsaa ja keksejä. Valikoima oli surkea verrattuna lähes kaikkiin afrikkalaisiin puoteihin matkojeni aikana. Jugurttia olisi tulossa seuraavana päivänä, kioskinpitäjä kertoi.
Grand-Popon R-kioski perustettiin ilmeisesti alun perin ”ripulimatkalaisia” varten; vuosien 2017–2019 aikana kaikkiaan 729 suomalaista lennätettiin tänne omasta tahdostaan ottamaan osaa Helsingin yliopiston, Helsingin yliopistollisen sairaalan, Göteborgin yliopiston, Scandinavian Biopharman ja PATH-nimisen kansainvälisen tutkimuslaitoksen ripulirokotetutkimukseen. Tarkoituksena oli kehittää rokote ETEC-bakteeria (enterotoksigeeninen E. coli) vastaan, sillä se on yleisimpien ripulitaudin aiheuttajien joukossa ja tappaa yli puoli miljoonaa kehitysmaiden lasta vuosittain. Muistaakseni suomalaiset valittiin koekaniineiksi, sillä meidän suolistomme on neitseellisessä tilassa, joten olimme täydellinen kohderyhmä. Puolet osallistujista sai Etvax-merkkistä ripulirokotetta, puolet lumerokotteen. Grand-Popon kokemusten perusteella rokotteen suojatehoksi osoittautui 56 prosenttia. Lähde: [1]
Olin aikoinaan kovasti kiinnostunut lähtemään ripulimatkalle, mutta hinta oli ollut raju. Omatoimisesti vierailisin Beninissä paljon edullisemmin, minkä lisäksi en olisi sidottu pelkkään Grand-Popoon ja sen lähiympäristöön. Ymmärrettävästi rokotetutkimuksiin osallistujien tuli yöpyä Grand-Popossa, lähellä tutkimuskeskusta, jossa mahdolliset ripulinäytteet analysoitiin. Edellisyönä olin itsekin todennut Grand-Popon täydelliseksi kohteeksi ripulitutkimuksille, sillä illalla kylän kalleimmassa ravintolassa, valkealta pöytäliinalta, nauttimani kala-annos oli herännyt henkiin mahassani ja olin sen jälkeen viettänyt paljon aikaa vessanpöntöllä. Olin kolunnut Kongon ravintolatarjonnan ja selvinnyt ilman minkäänlaisia vatsanväänteitä jopa Keski-Afrikan Pissassa banaaninlehdiltä tarjotusta herkkuannoksesta, mutta nyt täällä Beninin Grand-Popossa pääsin vihdoin omatoimiselle ripulimatkalle. Kukaan ei tosin selvittäisi, oliko minullakin juuri ETEC-bakteeri, joten päätin napata Imodiumin ja toivoa parasta.
Kello oli nyt 9, tai ainakin niin luulin, kun aioin sitten suunnistaa hotellini ravintolaan aamupalalle, siitäkin huolimatta, että olin kalastanut sieltä edellispäivänä jo ripulin. Minulla oli tunti aikaa, sillä tunnin kuluttua oppaani saapuisi ja lähtisimme veneretkelle Monojoelle, mangroverämeelle ja läheiseen Hèvèn kylään vodun-uskontoon syventymään. Edellisiltana mies nimeltä Graci (en tiedä nimen oikeaa kirjoitusasua) oli nimittäin tullut reippaasti koputtamaan huoneeni ovelle ja tarjoamaan opaspalveluita. Olimme sopineet retkestä aamuyhdeksäksi, mutta ihmettelin, kun Graci tulikin jo nyt vastaan ja kysyi, olenko valmis. Oikeasti kello olikin jo 10! Togolainen puhelinliittymä toimi Grand-Popossa vain satunnaisesti ja näytti tietenkin Togon aikaa. Totta kai olin olettanut, että kaksi niin samankaltaista naapurusta, Togo ja Benin, ovat samalla aikavyöhykkeellä. Mutta ei, kello oli siirtynyt tunnilla eteenpäin siinä vaiheessa, kun togolainen rajavartija oli ojentanut passini edellispäivänä beniniläiselle kollegalleen Hilla-Condjin raja-asemalla.
Olinhan minä periaatteessa valmis lähtemään vaikka saman tien. Palasin huoneeseen, söin ne R-kioskilta ostamani keksit, kävin vessassa ja palasin pikaisesti Gracin luokse. Hän odotti mototaksin, joita täälläkin kutsutaan nimellä zem tai zemidjan, kanssa. Sitten lähdimme kohti itää. Noin kilometrin päässä Auberge de Grand-Poposta sijaitsee Gbècon-nimellä tunnettu Grand-Popon ”vanhakaupunki”. Gbècon toimi aikoinaan Grand-Popon keskustana, siellä toimi postitoimisto, siellä oli katedraali ja useita muita siirtomaa-aikaisia rakennuksia. Kuitenkin merenpinnan nousu 1930-luvulla ja siitä seurannut rannikkoeroosio tuhosi suuren osan Gbèconista, minkä vuoksi se autioitui suurelta osin. Osassa taloista kyllä edelleen asutaan ja ymmärtääkseni myös oppaani Graci asuu täällä Grand-Popon vanhassakaupungissa. Erään talon seinään oli maalattu teksti ”perkele”. Gracikin osasi muutamia suomenkielisiä sanoja ja jopa lauseita, kuten ”ei mitään hätää”, jonka hän äänsi erinomaisesti ääkkösineen kaikkineen. Mies oli innoissaan, kun pääsi juuri suomalaisen oppaaksi. Grand-Popo on Namibian Olukondan ohella Afrikan ainoa kolkka, jossa paikalliset ovat kuulleet maasta nimeltä Suomi. Grand-Popossa syynä on tietenkin Villa Karo.
Gbècon vaikutti viehättävältä kylältä hiekkaisine kujineen ja rähjäisine taloineen. Kylässä vesi on läsnä kaikkialla, ainakin näin sadekaudella. Vettä tuli taivaalta ja pieni Gbèconin pohjoispuolinen joenuoma, haarauma Monojoesta, oli ääriään myöten täynnä. Täynnä oli myös veneemme, jonka venekuski äyskäröi tyhjäksi hetkessä. Graci asettui veneen keulaan, minä jäin keskelle ja venekuski jäi pitämään perää. Vesi on riittävän matalaa, että siinä pystyy sauvomaan eteenpäin. Niin teki meidänkin kuski. Pian saavuimme varsinaiselle Monojoelle ja sen suistoon, joka on valittu Unescon biosfäärialueeksi. Mono saa alkunsa Togon keskivaiheilla ja virtaa aluksi pitkään pelkästään Togon puolella, mutta täällä etelässä joki muodostaa myös rajan Togon ja Beninin välille. Täällä vain muutaman kilometrin päässä ennen laskemistaan Atlanttiin, joki virtaa kokonaan Beninin puolella valtionrajan kurvattua yhtäkkiä vaakasuoraan länteen Grand-Popon pohjoispuolella.
Mono on merkittävä kalastuksen kannalta ja näin joella muutamia kalastajia, kuten myös pari omintakeista katiskaa. Vesisade oli taas vaihteeksi alkanut, mutta se ei haitannut; trooppinen vesisade on edelleen pelkästään lämmintä. Sitten sauvoimme lähelle mangrovekasvillisuutta, joka reunustaa Gbèconin pohjoispuolisia Monojoen rantoja. Olen käynyt mangroverämeillä aiemminkin ja varmasti tulen käymään vielä tämän kerrankin jälkeen. Ne ovat upeita paikkoja. Mangrove estää eroosiota ja tarjoaa suojapaikkoja lukuisille eläinlajeille. Kuitenkaan en missään nimessä tahtoisi kahlata tai uida mangroverämeellä! Krokotiilejäkin näissä Monojoen vesissä kuitenkin tavataan.
Vähitellen siirryimme sitten Monojoen itärannalle, jossa sijaitsee pieni Hèvèn kylä. Kylään on myös tieyhteys, mutta sitä kulkeakseen on ensin mentävä Togon rajalta Cotonouhun johtavan valtaväylän varteen. Esimerkiksi Grand-Popon Villa Karosta on tietä pitkin yhtäkkiä noin kymmenen kilometrin matka Hèvèen, vaikka linnuntietä matka ei ole kummoinen. Hèvè on vodun-nimisen uskonnon (myös nimellä voodoo) sydänmaita, mikä kävi selväksi, kun astuimme veneestä maihin. Kaikkialla on vodunin jumaluuksille omistettuja pieniä pyhäköitä, alttareita, temppeleitä tai miksi niitä ikinä kutsutaankaan. Vodun on, kuten todettua, kuin mikä tahansa uskonto, mutta siinä lukuisilla erilaisilla jumaluuksilla ja (esi-isien) hengillä on määräävä asema elollisessa elämässä. Jumaluudet ja henget siis päättävät, mitä yksittäisille ihmisille ja kokonaisille kyläyhteisöille tapahtuu. Vodunin harjoittajat pyrkivät vaikuttamaan henkiin ja jumaluuksiin suorittamalla erilaisia rituaaleja ja osallistumalla niihin. Rituaaleissa voidaan uhrata eläimiä tai hyödyntää esimerkiksi Loméssa Akodessewan fetissitorilla näkemiäni fetissejä, siis kuolleiden eläinten osasia. Myös puhtaasti rahalla voi pyrkiä vaikuttamaan henkimaailmaan.
Hèvè on täynnä lukuisia jumaluuksia, joista oppaani Graci kyllä kovin asiantuntevasti kertoili, mutta vodun on niin kaukana länsimaalaisesta elämästä, että enhän minä siitä juuri mitään ymmärtänyt saati, että jälkeenpäin muistaisin, mitä jumaluuksia ja niiden pyhäköitä lopulta näin. Yksi jumaluuksista on kuitenkin muita tärkeämpi ja siksi mainitsemisenarvoinen; viisas ja kujeileva Legba on ylijumalan poika ja toimii viestinviejänä elävien ihmisten ja tuonpuoleisen maailman välillä. Lisäksi Legba välittää viestit jumaluuksilta vodunpapeille. Jos taas olisin toivonut nyt ukkosen ja vesisateen loppumista, olisi minun luultavasti pitänyt maksaa ukkosenjumala Shangoa edustavalle vodunpapille ja toivoa parasta. Pappi olisi tietysti tehnyt parhaansa.
Graci kysyi Hèvèä kierrellessämme, kiinnostaisiko minua pistäytyä vodunpapin luona. Totta kai minua kiinnosti, mutta samalla olin hieman huolissani, osaisinko käyttäytyä oikein hänen luonaan. Toisaalta en varmastikaan ollut ensimmäinen Hèvèssä vieraileva turisti. Thierry ”Kissé” Amoussou on Hèvèn vodunpappien päällikkö ja hän toivotti meidät tervetulleeksi kotiinsa, kun olimme ilmestyneet koputtelemaan hänen ovelle. Amoussou oli perinyt pappeutensa isältään, kuten on tapana. Päällikköys ei näy juuri millään tavalla, vaan hän asuu perheineen samanlaisessa talossa kuin kaikki muutkin hèvèläiset.
Graci kertoi tohkeissaan, että meillä oli käsittämätöntä tuuria, sillä Thierry Amoussou oli juuri aloittelemassa vodunseremoniaa ja mekin olisimme tervetulleita seuraamaan ja osallistumaan. Toden totta, talon perällä olevassa huoneessa oli ihmisiä, joiden lanteille oli kietaistu kankaanpalanen. Myös minä sain omani. Thierry-papilla ja tämän velipojalla, Gogobaholla, oli ylävartalo paljaana. Myös Graci riisui paitansa. Kolme muuta miestä pitivät t-paitansa päällä, minä mukaan lukien. Seremoniaan osallistuvista naisista toinen oli niin ikään riisunut ylävartalonsa paljaaksi ja pukeutunut vain siihen lanteille kietaistuun värikkääseen kankaanpalaan. Kun länsiafrikkalainen nainen tulee riittävään ikään, voi hän aivan hyvin kuljeksia rinnat paljaana. Siis myös, vaikkei uskoisikaan vodunin jumaluuksiin. Näin hieman yleistäen.
Minä ja Graci istahdimme puupenkille huoneen nurkkaan. Oppaani kertoili, mitä missäkin kohdassa tapahtuisi ja oli haltioissaan hyvästä tuuristamme. Tämä ei olisi mikään meitä varten järjestetty seremonia, vaan olisi tapahtunut, vaikkemme olisi sattumalta osuneetkaan paikalle. Toisessa nurkassa oli alttari ja keskellä Wlimindji-nimistä jumaluutta esittävä korkea kasa jotain materiaalia, oksia ja vaatteenkappaleita. Jumaluudesta kasvoi puu ja juuri Wlimindjin kohdalla huoneen katossa oli reikä. En tiedä, miten Wlimindji oikeasti kirjoitetaan tai minkä asian jumaluus hän lopulta oli. Kaikki oli vain niin jännittävää. Thierry ja tämän velipoika Gogobaho, vodunpappi itsekin, kysyivät minulta haittaisiko minua kanojen uhraaminen. Alttarin edessä nimittäin makasi toisiinsa sidottu kanakolmikko, joka pääsisi hengestään jossain vaiheessa nyt alkavaa seremoniaa. Kerroin, että minua ei haittaisi. Tuskin kanat olisivat henkiin jääneet, vaikka olisi haitannutkin.
Muu tykötarpeistokin oli jo alttarin edessä; Fantaa, Spritea, kotipolttoista viinaa, vettä, sokeripaloja, keksejä, karkkeja, keitettyjä papuja ja suuressa kulhossa olevat puiset nuket, joille oli puettu vaatteet ylle. Nuket symboloivat tuonpuoleisessa eläviä esi-isiä, jotka tällä tavalla pääsivät osaksi seremoniaa. En voinut olla miettimättä Hollywoodin luomaa kuvaa vodunista, tai siis voodoosta, jossa nukkeihin pistellään piikkejä. Se ei ole oikeaa länsiafrikkalaista vodunia, ei Länsi-Afrikassa kukaan mitään piikkejä nukkeihin pistele. Kuitenkin vodun eroaa jopa Länsi-Afrikan sisällä, sillä kuulemma Beninissä käytetään eläviä eläinuhreja, kun taas Togon puolella kuolleita fetissejä. Näin minulle asiaa selvensi Gogobaho. Myöhemmin minun olisi tietysti pitänyt kysyä, miten elävän krokotiilin tai hevosen uhraaminen tapahtuu. Vai ovatko kaikki elävät eläinuhrit vain kanoja ja vuohia.
Seremonia alkoi rennoissa tunnelmissa. Ylipappi Thierry seisoi puoliksi kumartuneena alttarin suuntaan ja otti yhteyttä jumaluuksiin. Gogobaho ja seremoniaan osallistuva nainen olivat kumartuneena, päät painuksissa alttarin edessä. Muu seremoniaväki istui penkeissään. Seremoniassa oli lukuisia vaiheita ja välillä osallistujilta pääsi naurunremakoita. Minkä muun uskonnon rituaalimenoissa papit ja osallistujat vääntävät vitsejä kesken kaiken! Ja toisaalta minkä muun uskonnon menoihin naiset voivat osallistua rinnat paljaana. Kristinuskossa ja islamissa kun jumala tuntuu arvostavan yli kaiken vain (peittävää) pukeutumista.
Sitten koitti aika, kun kanoja ryhdyttiin uhraamaan. Aivan kuin kanat olisivat ymmärtäneet tulleensa matkansa päähän, kun ne yhtäkkiä aloittivat korviariipivän mekastuksen. Eräs seremoniaan osallistuvista miehistä nosti kanat maasta syliinsä ja pappi vuorollaan kaatoi kunkin kanan suuhun kulauksen kotipolttoista. Sen päätteeksi kanaa ravisteltiin hetkinen. Ehkä siten viina valahtaisi läpi koko kanan. Sitten kaksi kanaa palautettiin maahan odottamaan vuoroaan ja ensimmäisestä uhrattavasta vedettiin muutamia rintahöyheniä irti ja heiteltiin ne alttarille ennen kuin ylipappi Thierry ryhtyi nirhaamaan kanan kaulaa auki. Kana rääkyi, eikä kaulankatkaisusta meinannut tulla ensiksi yhtään mitään; veitsi oli aivan liian tylsä. Thierry teroitti veistä alttaria vasten ja nyt kana vihdoin pääsi kärsimyksistään. Kanan veret valutettiin kulhoon, minkä jälkeen kana pudotettiin maahan. Kanan refleksit toimivat vielä kaulankatkaisun jälkeen ja kana säntäili päättömästi ympäri huonetta, kunnes väsähti alttarin viereen. Minäkin olin saanut päälleni muutaman veripisaran. Sitten sama toimitus tehtiin kahdelle seuraavalle kanalle. Osa verestä kulhoon, osa suoraan Wlimindjin päälle.
Yhdestä kanasta irrotettiin myös jalat, joilla verta siveltiin seuraavaksi itse alttarille. Koko alttari oli hetkessä veressä. Vodunpappi Gogobaho viimeisteli alttarin murustamalla alttarille keksejä, pudottelemalla sokerinpaloja ja karkkeja sekä kaatamalla perään juomia. Myöhemmin liskot, hiiret, muurahaiset ja muut pieneläimet puhdistaisivat alttarin. Nautimme itsekin seuraavaksi kotipolttoista, virvoitusjuomia ja vettä. Gogobaho toivoi, että minä ojentaisin viinalasillisen hänelle. Se olisi kunniatehtäväni. Tein työtä käskettyä ja Graci otti tapahtumasta kuvan. Muutenkin kuvaukseen oli suhtauduttu jopa kannustavasti. Vodun ei ole mitään salattavaa, vaan lähes kaikkea saa kuvata.
Jossain vaiheessa poistuimme huoneesta. Seremoniaan osallistuneista osa ryhtyi syömään keitettyjä papuja, joiden sekaan oli sekoitettu jotain punertavaa, ehkä palmuöljyä. Minä maistoin vähäsen ja kieltäydyin kohteliaasti isommasta annoksesta, sillä olinhan edelleen ripulimatkalla. Kaikki muutkaan seremoniaan osallistuneet eivät syöneet, joten kieltäytyminen oli aivan hyväksyttävää. Lähetin Gogobaholle seremoniasta ottamani videot ja hän toivoi, että voisin jotenkin tehdä hänen veljestään, Thierry Amoussousta, kuuluisan. Taatusti Euroopassa ja Suomessakin olisi kiinnostusta vodunia kohtaan, mutta suomalaiset tuskin tahtoisivat nähdä kanojen uhraamista. Siitäkin huolimatta, että kanat kyllä syötäisiin myöhemmin. Ei niitä roskiin pantaisi. Gogobaho itse kertoi asuneensa jonkin aikaa Saksassa ja osasi hieman saksaa.
Koko seremonia oli kestänyt ehkä tunnin, ehkä puolentoista tunnin ajan. Nyt olimme olleet poissa Wlimindji-jumaluuden ja alttarin sisältävästä huoneesta ainakin puolen tunnin ajan, jonka jälkeen palaaminen huoneeseen tuli taas kyseeseen. Ensimmäinen lisko oli jo aloittanut alttarin puhdistuksen, kun astuimme takaisin. Edelleen paljain jaloin ja kangas lanteillamme. Thierry konsultoi jumaluutta, oliko seremonia ollut onnistunut. Hän sai myöntävän vastauksen. Samalla hän tahtoi tiedustella myös, olisiko minun loppumatkani onnistunut. Siihenkin hän sai positiivisen vastauksen. Raha näyttelee käsittääkseni merkittävää osaa vodunissa, minkä vuoksi alttarillakin oli erisuuruisia seteleitä. Minä annoin vodunpapille 2 000 frangin setelin (n. 3 euroa).
En ole tottunut näkemään eläinten uhraamista, mutta siitä huolimatta vodunseremonia oli ollut äärimmäisen mielenkiintoinen kokemus ja olin äärimmäisen otettu siitä, että olin päässyt mukaan seremoniaan. Muistaisin sen varmasti elämäni loppuun asti, vaikka en siitä juuri mitään ymmärtänytkään, eikä minusta tullut vodunin asiantuntijaa. En tiedä uskonnosta edelleenkään mitään ja olen saattanut kirjoittaa edellä täyttä huuhaata. Silti en voinut olla pohtimatta, joskaan en tosissani, että voisiko minustakin tulla vodunin harjoittaja, jos muuttaisin Grand-Popoon. Pystyisinkö omaksumaan kaikki nämä lukuiset jumaluudet ja heidän erityispiirteensä. Entä voisinko ryhtyä harjoittamaan vodunia muuttamatta Länsi-Afrikkaan. Suomessa asuu beniniläisiä, joista ainakin osa taatusti seuraa ja harjoittaa tätä muinaista uskontoa. Vertaistukea siis löytynee tarvittaessa.
Koko seremonian ajan ja pitkään vielä senkin jälkeen sade rummutti Thierry Amoussoun perheen kodin aaltopeltikattoa ja salamat löivät tiuhaan ympärillämme. Odottelimme oppaani Gracin kanssa sopivaa hetkeä poistua ylipapin kotoa. Kun sade ei vain ottanut laantuakseen, puin aiemmin Lomésta ostamani sadeviitan ja lähdimme Hèvèn venerantaan. Odottelimme siellä vielä hetkisen, sillä meitä ei kiinnostanut lähteä ylittämään Monojokea ukkosmyrskyn silmässä. Toisaalta, olihan ylipappi vain hetki sitten välittänyt jumaluuksilta saamansa viestin, että loppumatkani tulisi menemään hyvin! Iltapäivällä, noin kahden aikoihin, olimme sitten vihdoin takaisin joen vastarannalla ja Gbèconin kylässä. Alun perin meidän oli ollut tarkoitus mennä tutustumaan vielä Grand-Popon kilpikonnansuojeluprojektiin, mutta päätimme yhdessä, että nyt menemme syömään ja jätämme kilpikonnat välistä. Tarjosin Gracille kala-aterian gbèconilaisessa kansanravintolassa ja lopuksi maksoin hänelle enemmän kuin olimme retkestä sopineet, 15 000 frangia (n. 22,9 euroa). Olinhan saanut huikean elämyksen ihan vahingossa.
Graci jäi Gbèconiin, kun minä taas kävelin takaisin hotellilleni pitämään sadetta. Mutta sade ei vain tuntunut laantuvan, joten vedin taas sadeviittani ylle ja lähdin tutustumaan Grand-Popoon vesisateen rummuttaessa kylää. Seuraavana päivänä kuulisin, että päivä oli ollut sadekauden ensimmäinen päivä, kun sade ei oikeastaan tauonnut missään vaiheessa. Yleensähän sadekausi ei kuitenkaan tarkoita yhtäjaksoista sadetta, vaan myös aurinkoisia hetkiä. Tänään vain satoi ja satoi. Ryhdyin etsimään simkorttia, etten olisi hotellini heikon wifin varassa ja toisaalta tietäisin, mitä kello oli! Monen grandpopolaisen puodin edessä kerrottiin, että ”täällä myydään simkortteja”. Se ei pitänyt paikkansa, vaan minun kehotettiin kulkea Grand-Popon carrefouriin, tienristeykseen, saakka. Sieltä pitäisi löytyä simkortti. Kuljin sinne asti, mutta poistuin lopulta ilman simkorttia. Aiemmissa maissa simkortteja oli saanut mistä tahansa kadunkulmasta ja kiertokauppiaalta, mutta Benin vaikutti hankalalta maalta. Päätin jatkaa etsintöjä seuraavana päivänä.
Menin kävelemään Grand-Popon fantastiselle hiekkarannalle, joka jatkuu molempiin suuntiin kilometrikaupalla. Rannalla oli nyt vain nuotanvetäjiä. Nuotan vetämiseen merestä vaaditaan kymmenittäin kyläläisiä. Grand-Popo on juuriltaan kalastajakylä ja kalastus on edelleenkin merkittävä elinkeino. Nuotanvetäjät näyttivät saavan saalista.
Vetäydyin seuraavaksi hotellini Auberge de Grand-Popon edustalle ja istahdin aurinkotuoliin aurinkovarjon alle. Auringon sijaan taivaalta tuli vettä kaatamalla, mutta se ei haitannut. Nautin R-kioskilta ostamiani tunisialaisia keksejä ja katselin merelle. Atlantti löi voimalla Grand-Popon rantaan, kuten se oli lyönyt Loméssa ja Kongon Pointe-Noiressakin. Uiminen on liian vaarallista vuodenajasta riippumatta, sillä merivirta kulkee aivan rannassa ja joka vuosi ihmisiä hukkuu täällä. Ruumiit kulkeutuvat rantaan Ouidahissa, Grand-Poposta itään. Elleivät hait tee selvää ruumiista ennen sitä, kirjoittaa Villa Karon perustaja Juha Vakkuri teoksessa Voodoo – Afrikan arkea (2014). Mutta mielelläänhän merta vain katseleekin.
Kävin myös katselemassa hotellin uima-allasta ja ravintolaa, joka oli evakuoitu hotellin vastaanottorakennuksen sisään. Muussa tapauksessa valkeat pöytäliinat ja illallistaja olisivat läpimärkiä jo ennen kuin tarjoilija ehtisi ottamaan tilaustakaan. Minua ei kiinnostanut ruokailla Auberge de Grand-Popon ravintolassa edellisiltana sieltä saamani ripulin ansiosta. Ja koska sateella moni kylän muista ruokapaikoista näytti olevan suljettu, päätin pitää piknikin ihan vain omassa huoneessani. Olin nimittäin löytänyt rinkastani maissisäilykkeen, jonka muistelen ostaneeni jo Brazzavillestä. Sade jatkui läpi yön.
Täytyy todeta, että yllättävän vähän itsellänikin on ollut mitään ongelmia ruoan kanssa. Mieleen tulee menneenä vuonna yksi tapaus Meksikossa, kun selkeästi oli kyse ruokamyrkytyksestä, mutta muuten olen syönyt milloin missäkin, eikä mitään ongelmia ole ollut. Itselleni on käynyt kellon kanssa samalla tavalla (Bolivia–>Chile), mutta tuolloin oli hieman vakavammasta asiasta kyse, kun piti ehtiä lentokentälle ehtiä. Onneksi ehdittiin ja suurempaa vahinkoa ei tullut. Mutta Chilessä kello oli siis Boliviaa edellä. Varsin hurjalta kuulostava seremonia, mukava olisi kyllä itsekin moista päästä seuraamaan.
Sinulla se on ollut parempaa tuuria kehitysmaaruokailujen suhteen selvästi! Tämä Grand-Popon ripuli ei ollut onneksi ruokamyrkytys.
Ai Chilessä kello edellä! Sehän on ”erittäin” loogista, kun katsoo karttaa. 😀 Onneksi ehditte lennolle.
Vodunseremonia oli melkoinen kokemus kyllä.
omissa kokemuksissani ns. paremmat ravintolat ovat olleet niita vaaranpaikkoja vrt. kansankuppilat (mita vatsavaivoihin tulee).
Joo, itselläni on juuri toisinpäin. Tuuripeliä ihan täysin.
Aikamoinen kokemus, taatusti mieleenpainuva! Mä en varsinaisesti ole mikään eläinsuojelija, mutta en kyllä myöskään tykkää siitä, kun eläimiä rääkätään. Olisin ehkä silti halunnut nähdä tuon tapahtuman, koska se kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta. Oliko ne liskot siis villejä, että ne vaan haistoi veren ja tuli sitten herkuttelemaan, kun ihmiset lähti pois?
Jokimaisemat on komeat! Rantamaisemat samoin. Kai tossa rannalla voi kuitenkin tassutella vesirajassa ilman että aalto vie mukanaan. Oliko rannalla takiaisia, vai saiko kävellä rauhassa? Haluan nyt Togo–Benin-yhdistelmämatkalle.
Joo, vähän ristiriitaistahan tuollainen uhraustoiminta on. Eläinrääkkäystä, kyllä. Mutta toisaalta osa niiden uskontoa.
Liskot on villejä, niitä on kaikki paikat Afrikassa täynnä. Välillä niitä on hotellihuoneessakin. Lähelle eivät päästä, mutta putsaavat huoneet ötököistä. Eli tulivat itsekseen ruoan houkuttelemana.
Kyllä rannassa kävellä voi, vaikka roskaahan tuollakin tietysti on. Ja missäpä ei olisi. Kukaan ei häiritse Grand-Popossa, kai ovat tottuneet valkoisiin ja etenkin niihin satoihin suomalaisiin, joita tuolla ravaa.
Togo ja Benin on helppo yhdistää. Pääkaupungista toiseen pääsee muutamassa tunnissa ja rajanylityskin on helppoa, kun eurooppalaisilta ei uskalleta pyytää edes lahjuksia. Intialaisilta ja nigerialaisilta kyllä pyydettiin. 😀
Mikähän logiikka siinä on, että länsimaalaiset selviää ilman lahjuksia ja intialaiset ei? Aika jännä.
Hmm, intialaisilla se korruptio lienee verissä, eikä ne ihmettele ja paheksu sitä.