16.6.2022
Tänä aamuna söin aamupalan hotellini, Auberge de Grand-Popon, ravintolassa leppeän merituulen puhaltaessa Atlantilta. Hotellin aamupala maksoi 3 800 frangia (n. 5,8 euroa). Tälle päivälle oli kaksi tehtävää; vierailla Villa Karossa ja hankkia puhelimeen vihdoin se pahuksen beniniläinen simkortti, vaikka väkisin. Hotellin wifi ei nimittäin ollut taaskaan päällä, sillä koko yön oli salamoinut ja satanut. Heti aamupalan jälkeen kävelin muutaman sadan metrin päähän Villa Karoon, joka on siis suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus ja taiteilijaresidenssi. Olin kyllä kulkenut paikan ohitse jo lukuisat kerrat, mutta nyt oli vihdoin aika pistäytyä myös sisään.
Kulttuurikeskuksen tarina taisi saada alkunsa, kun kirjailija, lehtimies ja Afrikka-tuntija Juha Vakkuri (1946–2019) vieraili syksyllä 1998 ensimmäistä kertaa elämässään Beninissä ja raportoi täkäläisestä vodun-uskonnosta Helsingin Sanomille. Vakkuri vieraili Cotonoussa ja Ouidahissa ennen kuin saapui pieneen Grand-Popon kalastajakylään, missä hän koki tulleensa kotiin. Hän tiesi omien sanojensa mukaan heti tulevansa viettämään suuren osan loppuelämästään juuri tässä beniniläiskylässä. Jo samana päivänä hän löysi kylästä kolme rauniota, jotka olivat peräisin Ranskan siirtomaakaudelta. Niihin hän haaveili perustavansa ”jonkinlaisen tukikohdan suomalaisille kirjailijoille”. Vähällä kuitenkin oli, ettei kirjailijaresidenssi noussut Togon puolelle Anéhon kylään, jonne Vakkuri matkusti seuraavaksi. Aného kuitenkin kuopattiin maassa vallassa olleen diktaattori Gnassingbé Eyadéman ansiosta. Suomi ei ikinä voisi tukea kulttuurikeskuksen perustamista sellaiseen maahan. Benin oli toista maata, siellä oli edes jonkinlainen demokratia.
Vakkuri palasi Beniniin ja Grand-Popoon seuraavana vuonna ja sopi kunnanisien kanssa vuokraavansa nuo kolme rakennusta ja tekevänsä niistä kulttuurikeskuksen. Grand-Popon kunta suhtautui hankkeeseen myönteisesti ja Vakkurin onnistui saada rahoitus hankkeelleen Suomesta, missä etenkin opetusministeriö päätti lähteä mukaan. Villa Karon päärakennukseksi oli tarkoitus muuttaa entinen Dahomeyn sairaala ja työt alkoivat loppuvuonna 1999. Valmis Villa Karo oli toukokuussa 2000 ja ensimmäiset suomalaiset stipendiaatit saapuivat saman vuoden syyskuussa. Nimensä kulttuurikeskus sai Juha Vakkurin vain 15-vuotiaana kuolleelta Karo-pojalta.
Villa Karosta ei tullut pelkkää kirjailijoiden residenssiä, vaan siellä on yli kahdenkymmenen toimintavuoden aikana käynyt stipendiaatteina yli 600 suomalaista ja Suomessa vaikuttavaa taiteilijaa, tutkijaa sekä muita kulttuurin ja yhteiskunnallisilla aloilla työskentelevää. Villa Karon ansiosta suomalaisten Afrikka-tietoisuus karttuu, mutta tietenkin myös afrikkalaiset oppivat suomalaisilta. Grandpopolaiset taas hyötyvät kulttuurikeskuksesta sen ilmaisten kulttuuripalveluiden, kuten elokuva- ja tanssiesitysten sekä konserttien ansiosta. Jopa Radion sinfoniaorkesteri on vieraillut Villa Karossa aikoinaan. Villa Karo on mielestäni parhaita asioita, mitä suomalaiset ovat saaneet maailmalla aikaan. Lähteet: Vakkuri, Juha; Olkilinna – Elämää kolmella mantereella: 2016: 471–510 & [1]
Itse olin siinä käsityksessä, että Villa Karon stipendiaatit ovat residenssissä joko kevät- tai syyskauden, enkä siis uskonut tapaavani paikalla ketään suomalaista, kun sinne aamupalan jälkeen astelin. Villa Karon alakerran aulassa on suuri Afrikan kartta ja puisia ihmisten ja yritysten nimiä esitteleviä kylttejä. Ilmeisesti seinään oli pantu kulttuurikeskuksen kannatusjäsenten ja sponsoreiden nimiä. Joukossa oli itse herra Vakkuri ja vaikkapa entinen kulttuuriministeri Tanja Karpela. Alakerrassa on myös laadukas kirjasto täynnä mielenkiintoista kirjallisuutta. Olisin voinut viettää siellä vaikka kokonaisen päivän lueskelemalla esimerkiksi erilaista suomenkielistä Afrikka-kirjallisuutta.
Talon toisessa päässä olevassa huoneessa on pitkä pöytä ja hetken kuluttua huoneesta asteli ulos kaksi valkoista naista, jotka näyttivät suomalaisilta. Tervehdin naisia suomeksi ja kysyin, onko paikalla suomalaisia. Veikkaukseni osui oikeaan, suomalaisiahan naiset toki olivat. Kirjailijat Kati Hiekkapelto ja Susanna Purra olivat stipendiaattikautensa lopulla ja lähdössä Suomeen lähiaikoina. Villa Karon residenssissä oli tällä hetkellä kolmaskin suomalainen, lääkäri Lotta Kemppinen, joka oli tällä hetkellä muualla, enkä tavannut häntä. Kaikkiaan kevätkaudella 2022 stipendiaatteja oli ollut 19. Hiekkapelto ehdotti, että lähtisimme syömään iltapäivällä. Hän ottaisi paikallisen ystävänsä mukaan. Naiset eivät olleet nähneet ketään muuta suomalaista turistia residenssiaikanaan.
Jo puolen päivän aikoihin palasin Villa Karoon ja vetäydyin jälleen selailemaan kirjaston kirjoja. Olisin halunnut vierailla Villa Karon pienoismuseossa, mutta se ei ollut mahdollista pilvisen ja kostean sään takia; museo on auki vain kuivalla ja aurinkoisella kelillä. Esillä on nimittäin puuveistoksia, jotka vaativat juuri oikeanlaiset olosuhteet. Myöskään vastapäätä sijaitsevassa Musée Karossa ei ollut juuri mitään nähtävää, sillä edellinen näyttely oli päättynyt ja seuraava, nigerialaisen taiteilija Francis Agemon näyttely avattaisiin vasta kahden päivän kuluttua, 18. kesäkuuta. Olihan minulla museorakennuksista, kuten myös Villa Karon tutkimuskeskuksesta valokuvia, mutta nekin katosivat myöhemmin Tšadin N’Djamenassa rosvotun läppärin mukana.
En ollut voinut googlata kirjailija Kati Hiekkapellon tuotantoa, tai millaista tekstiä hän ylipäätään tuotti, sillä wifi oli ollut edelleen poissa päältä hotellillani. Kuitenkin nimi kuulosti jotenkin tutulta ja kun sitten pääsimme pöydän ääreen Grand-Popon carrefourissa sijaitsevassa ravintolassa, kertoi nainen asuvansa Oulussa, vain noin kahden kilometrin päässä minusta ja olevansa rikoskirjailija. Oli erittäin mielenkiintoista kuunnella elämästä Grand-Poposta ja toisaalta hauskaa puhua suomea kasvokkain ensikertaa sitten huhtikuun. Kahden hengen kala-annokset ja kolme La Béninoise -olutta maksoivat vähän alle 5 000 frangia (n. 7,6 euroa). Hiekkapellon ystävä ajoi minut lopuksi Moov Africa -nimisen puhelinoperaattorin toimistolle. Jos en saisi sieltä beniniläistä simkorttia, niin sitten luovuttaisin.
Moov Africa oli kuitenkin suljettu tauon vuoksi, mutta sen oli tarkoitus avautua taas noin kymmenen minuutin kuluttua. Paikalla kävi paikan työntekijän isä ihmettelemässä ja päivittelemässä tilannetta, kun putiikki vain pysyi suljettuna määräajan jälkeenkin. Sitten 20 minuutin kuluttua työntekijä napsautti oven auki ja astuin sisään. Työntekijä oli ollut nukkumassa ja teki kyllä hyvin selväksi, etten olisi juuri nyt tervetullut asioimaan. Siitä huolimatta esitin asiani ja mies ryhtyi korostuneen hitaasti valmistelemaan simkorttia minulle. Silmät puoliksi vielä ummessa. Passini nähtyään osoitteekseni merkittiin automaattisesti Villa Karo. En esittänyt vastalauseita. Kun simkorttia valmisteltiin, poikkesi eilinen oppaani Graci tällä samaisella Moov African toimistolla etsimässä uutta puhelinta itselleen. Miehen puhelimen näyttö oli ollut jo eilen siinä mallissa, ettei siitä meinannut saada mitään selkoa. Hän poistui tyhjin käsin.
Minä sen sijaan poistuin toimiva simkortti puhelimessani. Mietin, että ihan hyvin sitä vielä vuonna 2015 tuli Afrikassa toimeen ilman nettiä puhelimessa. Joka tapauksessa, illalla ennen pimeää kävin uimassa Auberge de Grand-Popon uima-altaassa. Lisäksi kävin nauttimassa paikallisen pizzan pääkadun varressa olevassa pienessä olkimajassa, jossa on siniset seinät ja jouluvalot. Pizza oli hyvää ja maksoi viitisen euroa. Seuraavana aamuna aioin jättää hyvästit Grand-Popolle ja jatkaa matkaa Ouidahiin.
Pitkän reissun aikana on kyllä aina hauska päästä puhumaan Suomea, sitä tapahtuu todella harvoin. Varmaan kiinnostavaa päästä puhumaan rikoskirjailijan kanssa muutenkin, sellaisesta minulla ei olekaan kokemusta. Muistelisin muuten, että en ole myöskään syönyt pizzaa missään Afrikan maassa, pitääkin tehdä siihen seuraavalla matkalla muutos.
Kyllä, ainakaan Afrikassa suomalaisiin ei törmää.
Joo, tämä rikoskirjailija on vieläpä tunnettukin, kun kirjoja käännetty useille eri kielille. Jännittävää!
Itselläni afrikkalainen ruoka on niitä harvoja asioita Afrikassa, joka toisinaan vähän tökkii. Annokset ovat pieniä ja mauttomia/liian maustettuja. Siispä pizzaa, kun sitä kerran tarjotaan.
Tuo Villa Karo on kyllä upea ja mainio keksintö myös – minkälaisia elokuvia ja tanssiesityksiä siellä näytetään? Käykö siellä paljonkin paikallisia? Luulisi että paikalliset eivät hirveästi Suomesta tiedä. Olen joskus tavannut ihmisiä reissussa jotka eivät ole koskaan edes suomesta kuulukkaan, jopa Kosovossa…
Pääseekö tuonne Villa Karoon ihan vapaasti menemään? Tosi mielenkiintoista että sielläpäin maailmaa on suomalaisen kulttuurin keskus. Benin ja Togo ovat kuitenkin suomalaisille melko mysteerisiä maita.
Enpä kyllä sen kummemmin tiedä, että minkälaisia esityksiä tuolla näytetään, mutta jos tanssista tai laulusta on kyse, niin luultavasti jonkun residenssissä olevan henkilön/henkilöiden esityksiä. En ole varma. Elokuvista ei ole mitään käsitystä.
Grandpopolaiset tietävät Suomen olemassaolon ja varmaan sitten henkilön omasta kiinnostuksesta riippuu, tietääkö jotain enemmänkin. Niin, eipä tosiaan Euroopassakaan kaikkialla Suomesta tiedetä. Puolassakin eräässä majapaikassa passistani etsittiin viisumia. Kerroin, että olemme EU:ssa, joten emme tarvitse viisumia Puolaan.
Jos sinne residenssijaksolle aikoo, niin pitää laittaa hakemusta vireille hyvissä ajoin. Mutta jos turistina käy, niin sen kun kävelee sisään vaan. Museoissa sama homma.
Mielestäni juurikin täydellinen sijainti suomalaiselle kulttuurikeskukselle. Ei aina pelkkää englanninkielistä Afrikkaa, jossa Suomi lähinnä tekee kehitysyhteistyötä (koska englannilla pärjää!).
Mäkin niitä ripulimatkoja joskus katselin, mutta olisi pitänyt asua aika alkeellisissa oloissa, eikä olisi saanut oikein lähteä mihinkään, niin en sitten alkanut vakavammin harkita. Mutta silloin kuulin, että on tuollainen Villa Karo olemassa. Kyllähän tuolla pitäisi pistäytyä, jos tie Beniniin vielä vie. Sepä vielä olisi mainiota, jos tuolla voisi tavata jonkun itselle tutun kirjailijan!
Ripulitutkimus huhujen mukaan jatkuu tuolla tulevaisuudessa, että sitten tullee vielä mahdollisuus muuttaa mieltään 🙂
Kyllä, kylänraitilla voi tavata kirjailijan, muusikon tai muun kuuluisuuden!
Onpa taas mielenkiintoista kerrontaa, joka saattaisi kiinnostaa lukijoita myös kirjana. Juha Vakkurin kirjan Afrikan ympäri taisin lukea silloin kun kävimme opastetulla Gambian kiertomatkalla ja Senegalissa. Villa Karo ja ripulitutkimukseen osallistuminen kiinnostivat myös aikoinaan, mutta valitsimme sitten jonkin muun kohteen. Tästä jutusta löytyi minullekin uusi kirjailijatuttavuus Kati Hiekkapelto. Kuuntelin jo Kolibri-kirjan ja taidan jatkaa hänen seuraavilla kirjoillaan.
Kiitos, kiitos! Sinulle saattaa vielä tulla mahdollisuus osallistua ripulitutkimukseen, jos Villa Karossa kuulemani huhut tutkimuksen jatkumisesta pitävät paikkansa.
Ai sinä ehdit jo Kolibrin kuunnella, hienoa! 😀 Itselläni on myös kirjapino, joka on edennyt kesän jälkeen heikosti. Äänikirjanahan sitä tietysti Kolibrinkin joskus kuuntelisi, kun pidempää matkaa ajelee.
Kaikkialle ne suomalaiset päätyykin ja kaikkialla sitä tapaakin lähes naapureita! Muistan kun itse aikoinani luin näistä ripulimatkoista. En muistanutkaan, että olivat juuri tänne Beniniin ja sitä, että täällä oli kokonainen kulttuurikeskus.
No niinpä, oululaiset maailmalla 😀
Beniniinpä hyvinkin ne ripulimatkat suuntautuivat. Kulttuurikeskus on kyllä niin yllättävässä maassa, ettei monikaan taida tietää siitä. Suomalaiset kun aina vaikuttaneet vain joko Namibiassa tai Itä-Afrikassa.
Villa Karossa olimme vaimon kanssa jonkun yön.matkalla Togon, Beninin ja Bourkina Fason kautta Ghanaan. Karo vaikutti pärjäävän hyvin suomalaisten verovaroilla, vieraatkin taisivat elää muiden pussista. Olen reissannut 33Afrikan maassa, Benin on suomalaisille yhtä vaivaton kuin Tansania.
Sinullahan on reilusti yli puolet Afrikan maista sitten koluttuna, upea suoritus! Ja kyllä, Benin sopii vasta-alkajillekin. Helppoa matkailua ja turisti-infraa olemassa jonkun verran.
Itse olen ryhtynyt karsastamaan Afrikkaan annettavaa rahallista apua mitä enemmän Afrikkaa koluan. Sehän vain passivoi ja toisaalta katoaa isojen päälliköiden taskuihin. Villa Karon tukemista kyllä pidän hyvänä asiana. Se on melkoisen inspiroiva ympäristö kulttuurialan ihmisille.