Boungoun keramiikkamummo ja eräs artesaanikultakaivos

8.5.2023

Tiébélén majapaikka Auberge Kunkolo tarjosi hyvät unet, joskin hieman kuumat sellaiset. Olisin mieluusti yöpynyt huoneeni kattoterassilla, mutta yöllä oli satanut ja ukkostanut, joten olisin luultavasti kömpinyt sisälle kuitenkin jossain vaiheessa. Aamu oli kostea ja harmaa ja yöllinen sade oli laskenut lämpötilan vain noin 25 asteeseen. Ennen aamupalaa lähdin opas-Saïdin ja kuljettaja-Alassanen kanssa kapuamaan ylös vieressä kohoavalle kukkulalle, jolla jo edellisiltana olimme käyneet. Nyt päivän valjettua ylhäältä olisi parempi näkymä yli koko Tiébélén. Kukkulan rinteellä aamupalaansa etsivät lukuisat vuohet, minkä lisäksi ihmisiä oli matkalla pelloilleen, joita oli myös ylhäällä kukkulan laella. Siellä myös asuttiin useissa taloissa.

Palasimme alas majatalolle maisemien ihailun jälkeen. Majatalon pitäjä Pierre kantoi eteeni vieraskirjan, jota hän samalla käytti asiakkaidensa rekisteröimisessä viranomaisten kanssa. Kirjoitin nimeni, kotimaani, vierailun ajankohdan sekä lyhyet kiitokset suomeksi. Edellinen vieras oli käynyt maaliskuun lopulla Uudesta-Seelannista saakka. Nautimme aamupalaksi mangoja, munakkaan ja leipää. Koko komeus huuhdeltiin alas teellä. Sitten paikalle saapui Abdou, jo Guelwongon rajakylässä ja myös täällä Tiébéléssä meitä paikasta toiseen johdattanut paikallisen kuninkaallisen perheen poika. Hän lähtisi kanssamme oppaaksi vielä kahteen mielenkiintoiseen kohteeseen, sillä Tiébélén seutu on varsinainen runsaudensarvi mitä tulee jännittäviin vierailukohteisiin.

Tiébélén ympäristössä on hieman alle 70 pikkukylää, joista yksi on Boungou (myös nimillä Boungo, Bongou, Bougou). Sitä ei löydy kartoilta, mutta se sijaitsee noin 20 minuutin päässä Tiébéléstä, siellä asuu joitain satoja asukkaita ja se on merkittävä keramiikkakylä; jopa niin merkittävä, että se tuottaa kaikki keramiikkakipot ja -kupit, mitä Tiébélé ja sen lähitienoo tarvitsee. Jos jo Tiébéléssä taloja koristavien symboleiden suunnittelu ja maalaaminen on naisten työtä, on myös keramiikkatyöt varattu pelkästään naisille ja taito periytyy äidiltä tyttärelle. Erilaisten ja erikokoisten kulhojen, kaatimien ja patojen valmistus on tärkeää, sillä tässä osassa maailmaa kiinalaiset muoviastiat eivät ole vielä täysin syrjäyttäneet ikiaikaista keramiikkaperinnettä, ja niitä tarvitaan runsaasti. Erilaisten keramiikkaesineiden määrä itse asiassa kertoo naisen vauraudesta: mitä enemmän kippoja ja kuppeja on kotinurkissa, sitä rikkaampi nainen. Naisen kuollessa tämän keramiikkaesineet kuljetetaan haudalle ja rikotaan, jotta vainaja saisi ne mukaansa tuonpuoleiseen. Sama kohtalo on koristelluilla kalebassin kuorilla, joita käytetään niin ikään ruoan valmistuksessa, säilytyksessä ja tarjoilussa.

Boungoussa on edelleen muutamia keramiikkamestareita, mutta moni nainen on pannut pillit pussiin, koska menekki on vähentynyt vuosien varrella ja etenkin viimeisten seitsemän-kahdeksan vuoden aikana, koska turistien määrä on romahtanut. Osa kuitenkin jatkaa edelleen, kuten eräs yli 90-vuotias rouva, jonka pihapiiriin astelimme Abdoun johdolla. Rouva oli kotona ja niin oli tämän aikuinen poika ja lapsenlapsetkin. Lapsenlapsista nuorimmainen näki valkoisen ihmisen, nasaran, nyt ensikertaa ja alkoi parkumaan. Rouva on muovannut saviastioita koko elämänsä ja palo niiden tekemiseen on edelleen olemassa, sillä hän ilomielin kantoi pienen ruukun valmistuksessa tarvittavat tavarat ja tuotteet ulos, samoin muovituolin minua varten. Siinä voisin istua ja ihailla burkinalaista käsityöperinnettä. Kuviakin saisin ottaa aivan vapaasti.

Rouva istahti maahan erilaiset tarvekalut ja -aineet ympärillään. Sopivaa savea saadaan vain Boungoun kylän liepeiltä, mikä saattaa olla syynä sille, että juuri tämä kylä on valikoitunut keramiikan valmistajaksi. Nopeasti, vain noin parissakymmenessä minuutissa rouvan edessä oli valmis saviruukku, joka menisi myöhemmin uuniin. Kaikki tapahtui ilman dreijaa tai muita apukeinoja. Rouvan mukaan tällaisten pienten esineiden valmistus on vaikeampaa kuin valtavien, jopa metristen saviruukkujen valmistus. Niitä olikin pitkin pihapiiriä useita, joten tulkitsin rouvan varsin varakkaaksi.

Lopuksi nainen toi pihamaalle muutamia valmistamiaan kulhoja, joita voisin halutessani ostaa. Olin menossa kyläilemään ystäväni luokse Ouagadougouhun, joten ostin korean kannellisen kulhon hänelle tuliaisiksi, samoin ostin itselleni kolme pienempää ruukkua, joihin voisin kotona istuttaa vaikka kukkia tai säilyttää muuta tavaraa. Hintataso oli perin burkinalainen, joten en lähtenyt edes tinkimään. Neljä keramiikkaesinettä lähti mukaani 5 500 frangilla (n. 8,4 euroa). Ostin lähes koko varaston ja sain vanhan rouvan herkistymään. Hän kiitteli sydämensä pohjasta, kun teimme lähtöä.

Burkina Fason maaperässä on muutakin kuin keramiikassa tarvittavaa savea; maa tunnetaan erityisesti kullastaan, joka muodostaa maan vientituloista jopa 85 prosenttia. Maan lukuisia kultakaivoksia operoivat brittiläinen Endeavour Mining, australialainen West African Resources, kanadalainen Iamgold, kanadalainen Fortuna Silver Mines, kanadalainen Avesoro Resources sekä paikallinen Néré Mining. Onneksi myös Burkina Fason valtio omistaa kaivoksia yhdessä edellämainittujen yritysten kanssa. Venäläinen Nord Gold menetti hiljattain kaivoslupansa maassa. Suurten kansainvälisten kaivosfirmojen lisäksi kultaa kaivetaan eri puolilla maata pienimuotoisesti käsin. Näitä kaivoksia on satoja. Osa näistä artesaanikaivoksista eli käsiteollisista kaivoksista on huonosti valvottuja tai jopa laittomia. Osa hyödyntää lapsityövoimaa. Varmaa on vain se, että kaivajien olot eivät ole kummoiset, vaan ne saattavat olla jopa hengenvaaralliset. Suuret kansainväliset toimijat ja kaivokset ovat melko uusi ilmiö maassa, kun taas kullankaivuu käsin alkoi jo 1980-luvulla, kun kuivuus ja nälänhätä ajoi perheitä sen pariin.

Jo matkalla Boungouhun, olin havainnut tällaisia artesaanikultakaivoksia ja nyt menisimme tutustumaan yhteen sellaiseen ja sen ympärille muodostuneeseen hökkelikylään. En tiedä sen nimeä, jos sellaista edes on. Kaivos ja kylä sitä myöten on joitain vuosia sitten vaihtanut paikkaa edellisen paikan ehdyttyä. Vanhalla paikalla on edelleen muutamia hökkeleitä ja kauppa, mutta muuten paikka vaikuttaa melko hylätyltä. Abdou kertoi, että vanhassa kylässä asuminen on edullisempaa kuin uudessa kaivoskylässä. Noin 20 vuoden kuluttua vanhasta kylästä ei ole jäljellä enää mitään.

Uudessa kylässä sen sijaan käy pöhinä ja kylä kasvaa hallitsemattomasti ilman vesijohtoverkkoa tai muutakaan kunnallisinfrastruktuuria. Sähköä kännyköiden lataamiseen saadaan dieselgeneraattoreilla, joiden jyskytys on kylässä läsnä kaikkialla. Näiden koneiden pääasiallinen tarkoitus on jauhaa kaivoksista tuotua kiviainesta hienonnettavaksi. Saimme mukaamme kaivosalueelle paikan johtajan, burkinalaisen miehen, joka ilmeisesti ostaa kullan ja myy sen eteenpäin. Tätä kaivoskaupunkia ei johdeta Kanadasta tai muualtakaan, vaan kukin täällä töitä paiskiva on oman onnensa seppä.

Jyskyttävien kiviaineksen hienonnuskoneiden käyttäjät ovat miehiä, osa selvästi myös lapsia, jotka olivat uteliaita nähtyään valkoisen miehen heidän kaivoksellaan. Joku saattoi pohtia jopa, että minä olin tullut ostamaan kultaa. Hienonnuksen jälkeen kiviainesta leviteltiin pressuille maahan. Osa kiviaineksesta hakattiin pienemmäksi käsipelillä ja se oli niin miesten kuin naistenkin työtä. Alueella oli myös vesikouruja ja niiden päässä miehiä vaskoolien kanssa. Kävimme toteamassa omin silmin kaksi löytynyttä kultahippua.

Kuulin kaivoskylän johtajalta tarinoita siitä, miten joillain on käynyt tajuton mäihä ja löytyneillä kultahipuilla on päässyt vaurastumaan. Aluksi on tietenkin muutettu pois kylästä, minkä jälkeen ostettu kalliita autoja, asunto ja paljon alkoholia. Pian kaikki rahat ovat kadonneet ja kaivos on kutsunut jälleen. Eräs harvahampainen mies oli hyvä esimerkki tällaisesta. Hän oli ollut pois kaivoskylästä muutamia vuosia, mutta joutunut palaamaan levittelemään hienonnettua kiviainesta pressuille rahojen huvettua. Viisaasti käyttämällä rahat olisivat riittäneet hyvään elämään loppuelämän ajaksi.

Kaivoskylässä on ruoka- ja vaatekauppoja, mutta hintataso on kuulemma huomattavasti kovempi kuin Burkina Fasossa tavallisesti. Kullan läsnäolo nostaa hintoja. Ajoimme pois päin kylästä muutaman kilometrin verran ja saavuimme hieman pienemmälle artesaanikultakaivokselle. Täällä oli selkeä työnjako: naiset paiskivat töitä maan pinnalla ja miehet sen alla. Pääsin näkemään aidon kaivoskuilun suuaukon, jonka koko oli noin metrin kanttiinsa. Syvyyttä kuilulla oli kuulemma ainakin 50 metriä. Kaivoskuilu oli malliesimerkki sellaisesta, joista media tapaa kirjoittaa niiden romahdettua. Tälläkin kaivosalueella kuiluja on romahtanut ja ilmeisesti kaivosmiehiä menehtynyt sitä myöten. Ei tarvitse olla kummoinen harrastelijageologi, kun näkee, että puunoksilla tuettu kaivoskuilu ei välttämättä kestä maan vettymistä sadekauden aikana ja saattaa romahtaa. Esimerkiksi helmikuussa 2023 kaivoskuilu romahti läntisessä Tuyn maakunnassa surmaten yhdeksän burkinalaista kullankaivajaa.

Emme tietenkään menneet kuiluun, vaan toivotimme ainoastaan onnea kaivosmiehille, jotka olivat käymässä maanpinnalla. Palasimme autolla takaisin Tiébéléen, jossa kuninkaallisen perheen vesa Abdou jäi kyydistä ja me jatkoimme kohti Pôta. Ajoimme sinne samaa reittiä kuin olimme Tiébéléen tulleetkin. Eli Kampalan kautta! Nautimme lounaan Pôssa, minkä jälkeen teimme lyhyen kaupunkikierroksen jalkaisin. Sen aikana seuraavan vierailukohteen, Nazingan luonnonpuiston, opas, norsukuiskaaja Timothée saapui Pôn keskustaan, josta poimimme hänet mukaan ja lähdimme huristelemaan kohti norsuja kuhisevaa Nazingaa.