20.8.2015
Ouagadougoun aamu valkeni harmaana. Aamuyöllä oli alkanut sadella ja nyt kaupungin kuoppaiset kadut olivat täynnä lätäköitä. Päällystämättömät kadut olivatkin sitten mutalillinkiä. Söin edellisiltana ostamaani oikeaa leipää aamupalaksi. Patonkiin päätin olla enää koskematta ainakaan puoleen vuoteen!
Olin edellisiltana sopinut tapaavani Seni-nimisen nuorukaisen. Olin kysynyt häneltä muutamia päiviä sitten Banforan liepeillä Karfiguélan vesiputouksilla reittiohjeita Fabedougoun kalliomuodostumille ja samalla olimme vaihtaneet yhteystietoja, kuten niin monesti täällä päin tapana on. Toisinaan ne johtavat Facebook-kaveruuteen, mutta yleensä eivät yhtään mihinkään. Tällä kertaa se johti siihen, että olin saanut itselleni paikallisoppaan koko päiväksi ihan pyytämättäni. Seni tahtoi esitellä minulle kotikaupunkiaan, mutta ensin minun tuli saada itseni Ouagadougoun luoteisosassa sijaitsevaan Tampouyn kaupunginosaan.
Lähdin matkaan kävellen. Kävelin Avenue de la Libertén päähän saakka, minkä jälkeen lähdin suunnistamaan toista pääväylää, Avenue Yatengaa, pitkin kohti Tampouyta. Ouagadougoussa on varsin helppo suunnistaa, sillä kaupunki on helppo hahmottaa, katujen nimet on silloin tällöin merkitty, minkä lisäksi täällä on liikennevaloja ja varsin järkevät liikennemäärät. Malin Bamakoon Guinean Conakrysta puhumattakaan, tämä kaupunki vaikutti sivistykseltä! Toisaalta Ouagadougoussa kehitystä ei ole haitannut leveä joki tai valtameri. Ouagadougoun suunnilleen ainoat vesistöt ovat matkalla Tampouyiin: sinne päästäkseen tulee ylittää lyhyt silta yli Barrage N°2:n. Kyseessä on yksi kolmesta 1960-luvulla rakennetusta tekoaltaasta, joita käytetään juomaveden varastona. Nyttemmin altaat ovat saastuneet, mitä ei ainakaan paranna se, että nytkin ihmiset olivat pyykillä ja pesemässä mopedejaan Barrage N°1:n ja Barrage N°2:n välisen padon luona. Lähde: [1]
Nämä Ouagadougoun ”keuhkot” ylitettyäni, päätin hypätä taksiin. Matkaa Tampouyin Shellille oli vain edelleen liikaa. Ja Ouagadougou kun on muka pikkukaupunki paikallisten mielestä! Ei tämä ainakaan etäisyyksien puolesta sellainen ole! Joka tapauksessa: Ouagadougoun julkinen liikenne toimii monen muun alueen suurkaupungin tavoin kimppatakseilla. Eli auton ensimmäinen asiakas määrää auton suunnan. Mikäli katujen varsilla käsiään heiluttelee samaan suuntaan menossa oleva matkustaja, otetaan hänet kyytiin. Itse olin tällä kertaa se ensimmäinen asiakas ja pääsin kymmenessä minuutissa Tampouyin Shell-huoltoasemalle. Se voisi sijaita missä päin Eurooppaa tahansa. Ehkä lapsikerjäläiset aseman seinustallakin ovat jo tätä päivää myös meillä päin! Hetkisen odoteltuani Seni ilmestyi paikalle, kuten olimme sopineet.
Senin veli pitää pientä sekatavarakauppaa Shellin takana. Kauppa hyvin tyypillinen burkinafasolainen kauppa, josta saa kaikkea, mitä paikallinen ihminen tarvitsee: hyllyssä on esimerkiksi tässä helteessä säilyvää senegalilaista margariinia, malesialaista purkkimaitoa, intialaisia karkkeja, kiinalaista teetä, vaippoja, keksejä, hyönteismyrkkyä, makaronia ja taateleita. Tuoreet elintarvikkeet haetaan toreilta. Kaupan toinen seinusta on varattu mopedien varaosille, sillä Ouagadougoukin on Bamakon tavoin ehdottomasti mopedikaupunki. Kaupan edessä on pino sementtisäkkejä. Ne sentään ovat Burkina Fasossa valmistettuja.
Senin veli Ibrahim tuli esittäytymään: ensimmäinen kysymys koski uskontoani. Ibrahim, kuten koko perhe, on hartaita muslimeita. Ibrahim tahtoi tehdä minusta muslimin ja korosti islamin olevan rauhan uskonto. Kerroin olevani ihan mielelläni kristitty. Ibrahim oli käynyt pyhiinvaelluksella Mekassa ja oli mielestäni korostuneen islamilainen. Samoin paikalliset kristityt pyrkivät osoittamaan uskontoaan esimerkiksi suurehkoilla ristikaulakoruilla. Kaupalla pistäytynyt nuorukainen esitteli minulle kaulassa roikkuvaa ristiään ja sai minulta hyväksyvän yläpeukun. Tampouy ei olekaan kuulemma pelkästään muslimikaupunginosa, vaan alueella on myös paljon kristittyjä. Niin kuin Burkina Fasossa ylipäätäänkin. Toistaiseksi uskontojen välinen yhteiselo on kai sujunut maassa ihan hyvin.
Söimme kaupan naapurissa olevassa pienessä kansanravintolassa. Täällä sain syödä jälleen käsin, kuten tavallinen kansa Länsi-Afrikassa edelleen mielellään syö. Maassa maan tavalla. Sitten noudimme Senin thainkielisillä teippauksilla varustetun skootterin, tankkasimme sen ja lähdimme kohti Ouagadougoun keskustaa.
Ajoimme Ouagadougoun ytimeen suurmoskeijan edustalle. Seni jätti skootterinsa tuttavansa kännykkäliikkeen eteen. Kadulla oli myös paljon taatelikauppiaita. Täkäläiset taatelit ovat kuulemma ainakin naapurimaasta Nigeristä. Kävelimme suurmoskeijan pihamaalle ja otin kameran esiin, kun Seni sanoi sen olevan järkevää. Mielestäni moskeijoiden kuvaaminen on vain veren kaivamista nenästä ja sellaista se oli jälleen. Ei toki kirjaimellisesti. Mutta: jostain kömpi lihava mies rutisemaan valokuvauksestani ja kuulemma olisi pitänyt odottaa imaamia tai jotain suurta jehua paikalle. No, en tahtonut odottaa. Ihmettelin vain, että kieltääkö Allah todella kameratkin Koraanissaan! Sisään moskeijaan en ajatellut edes yrittää.
Kuljimme katuja ristiin rastiin. Ouagadougou on Bamakoa pienempi paikka, minkä vuoksi se on myös miellyttävämpi paikka kuljeskella. Paikallisen kanssa kulkeminen on lisäksi rauhallisempaa, sillä kukaan ei ole roikkumassa hihasta. Astelimme Ouagadougoun markkinapaikalle, joka on kahdessa kerroksessa oleva tori. Parkkitaloa muistuttava tori on suhteellinen moderni, sillä edellinen tori paloi 2000-luvun alussa. Alakerros on pääosin elintarvikkeita varten. Yläkerros on varattu vaatteille ja turisteja varten tehdyille matkamuistoille. Ja kyllä, Ouagadougousta voi löytää matkamuistomyymälöitä! Ne ovat kaikki siistissä rivissä torilla ja matkamuistoksi voi ostaa vaikkapa puisen norsun. En ostanut mitään, sillä olin ostanut Gaouasta kaksi puista fetissiä. Matkamuistokauppiaita lukuun ottamatta torilla voi kuljeskella rauhassa, mutta valokuvaamiseen suhtaudutaan vainoharhaisesti. Kuvia voi kuulemma ottaa, jos on aivan varma, että poliisi ei näe. En nähnyt poliiseja missään, minkä lisäksi oikeasti valokuvia saa nykyisin ottaa ilman mitään virallisia kuvauslupia.
Poistuimme torilta tyhjin käsin. Ajoimme seuraavaksi Ouagadougoun katolilaisen katedraalin pihamaalle. Katedraali on punaisista savitiilistä 1930-luvulla kyhätty rakennus, jonka erikoisuus on se, että sen kirkontornit ovat eripituiset. Se toi mieleeni sodat ja muut kahakat, joissa katedraali olisi saattanut vaurioitua. Tarkemmin ajateltuna Burkina Fasossa ei ole ollut mitään sellaisia kahinoita eli tornien rakennus on vain jäänyt kesken! Ystäväni ja oppaani Seni ei ollut muslimina milloinkaan käynyt katedraalissa, vaikka paikkakunnan omia poikia onkin. Hän oli jo opasta etsimässä, kun kerroin tietäväni, miten kirkossa toimitaan. Moskeijaan verrattuna kirkkoon on paljon helpompi mennä, eikä sisälläkään tarvitse pelätä, jos ottaa kuvia. Ja minähän otin, eikä kukaan valittanut. Kirkon portailla törmäsin valkoiseen ranskalaiseen naiseen, joka niin ikään oli paikallisten ystävien kanssa Ouagadougouun tutustumassa. Kaupungista matka jatkui kuulemma naapurimaahan Beniniin. Toisen valkoisen turistin näkeminen oli jälleen mahtavaa! Turisteja kun ei Ouagadougoun kaduilla juuri näe.
Pian jo ajoimme Avenue de l´Indépendancea pitkin halki kaupungin hallintokorttelin kohti Ouagadougoun yliopistoa. Leveän Avenue de l´Indépendancen varrella sijaitsee ministeriöitä, pääministerin virkahuoneisto, kansallinen televisioasema, pääpoliisiasema sekä kaupungin mielenkiintoisin nähtävyys, poltettu entinen parlamenttirakennus. Siitä lisää täällä. Itsenäisyydestä muistuttava katu vaihtui ennen yliopistoa Boulevard Charles de Gaulleksi. Se on vähintään yhtä mahtipontinen nimi, joka ei voisi sijaita missään muualla kuin ydinkeskustassa.
Ystäväni Seni opiskelee Ouagadougoun yliopistossa. Itse kampus tuntuu varsin suurelta, eikä aina niin kovin uudenaikaiselta saatika länsimaiselta. Kirjastorakennus oli uusi ja hieno, joskin kovin pieni. Sen sijaan esimerkiksi taloustieteiden ”tiedekunta” oli kovin ränsistynyt ja tenttituloksetkin ilmoitettiin seinissä nimen kanssa. Vaikka elokuussa opetusta ei ilmeisesti ollut, parveili kampuksella jonkin verran opiskelijoita. Jälleen kameran vetäminen esiin keskellä kampuksen ”pääaukiota” sai taas erään herran vetämään herneen nenäänsä. Burkinalaisilla on vaikea suhde valokuvaukseen!
Ouagadougoun keskustan eteläpuolella on Ouaga 2000 -nimeä kantava uusi asuinalue, joka on rikkaiden paikallisten ja ulkomaalaisten asuttama. Talot ovat paikoin hulppeita ja niitä ympäröivät korkeat aidat ja välillä jopa vartijat. Niitä saatetaan tarvita, sillä Burkina Faso on maailman köyhimpiä valtioita. Kaupunginosan kadut ovat leveät ja päällystekin on huippukunnossa. Liikenne on olematonta. Ouaga 2000:ssä toimii myös suurlähetystöjä ja Burkina Fason presidentinlinna. Elokuussa 2015 presidenttinä toimi Michel Kafondo. Väliaikaisesti.
Ouaga 2000:n maamerkki on Monument des Héros Nationaux, paikallinen eiffelintorni! Maan puolesta henkensä menettäneiden ”marttyyrien” muistoksi rakennettu korkea rakennus on varsin uusi ilmestys, mutta siitä huolimatta se on jo hyvää vauhtia rappeutumassa, kuten niin moni asia Afrikassa. Paikoista ei jakseta tai osata pitää huolta. Virallisesti monumentti ei ole auki vierailijoille, vaikka sen ehdottomasti kuuluisi olla. Maksoimme vahtimestarille 2 000 frangia (noin kolme euroa) ja tämä suostui päästämään meidät korkeuksiin. Ylös huipulle oli kiivettävä rappusia pitkin, sillä hissi oli rikki. Ensimmäiseltä tasanteeltakin jo näki maisemia, mutta parhaat maisemat ovat huipulta, jonne vahtimestarineiti kehotti meitä nousemaan. Sinne pääsi tikapuita pitkin pienestä luukusta! Näköalat ovat upeat: koko Ouagadougou silmien edessä! Kaupunki on hyvin matalasti rakennettu ja monumentti saattaa olla paikkakunnan korkein rakennus. Molempiin suuntiin monumentiltä lähtevä bulevardi kantaa Libyan entisen johtajan Muammar Qaddafin nimeä!
Lisää viittauksia Libyaan löytyy kaupunginosassa sijaitsevasta kauppakeskuksesta, joka puolestaan on nimeltään Centre commercial Libya Ouaga 2000! Kauppakeskuksella ei ole mitään tekemistä länsimaisten vastineidensa kanssa: kuvaaminen on kielletty, rynnäkkökiväärimiehiä pyörii nurkissa ja asiakkaat ovat poissa. Vessa sentään on ilmainen, kuten meilläkin! Ostari tarjoaa niille harvoille asiakkaille esimerkiksi mahdollisuuden ostaa Turkish Airlinesin lento tai maistella viinejä hienossa Chez Mister Wine -liikkeessä!
Ostoskeskuksen naapurissa on Libya-hotellina tunnettu Laico Ouaga 2000 -hotelli. Varmaan rahoitus tähänkin puljuun on tullut aikoinaan Gaddafilta. Seni tahtoi käydä hotellin pihamaalla ja valkoisen henkilön seurassa mustakin kulkee ilman epäilyksiä jopa viiden tähden hotellissa. Olihan siellä ainakin ihan hieno uima-allas. Huoneiden hinnat lähtevät näemmä reilusti sadan euron yläpuolelta yötä kohti, joten lähinnä kauhistelin paikkaa. Hotellin edustalta voi halutessaan ostaa kengät tai vaikka sen puisen norsuveistoksen, ellei jaksa lähteä keskustan hulinaan torille. Hotellin liepeiltä saa nähtävästi myös maksullisia naisia. Ja miksei saisi, hotellin asukkailla on dollareita taskut pullollaan.
Minä ja Seni ajoimme kuitenkin nyt Ouaga 2000:stä takaisin tavallisen kansan pariin kaupungin keskustaan. Ghanan ensimmäisen presidentin mukaan nimetty Avenue Kwame Nkrumah on Ouagadougoun pääkatuja ja sen varrella on kaikki, mitä länsimaalainen tai länsimaalaiseen elämään tottunut burkinalainen tarvitsee. Ajoimme kaupungin toiseksi tärkeimmälle moskeijalle. Se sijaitsee Nigerin konsulaatin naapurissa ja oli ainakin suurmoskeijaa upeampi pytinki.
Illalla palasimme Avenue Kwame Nkrumahille. Seni tahtoi näyttää minulle myös Ouagadougoun yöelämää. Paikallinen yökerho, Bar Banana, oli melkoinen paikka, jossa viivyimme peräti minuutin. Yökerhon liepeillä sijaitsee miellyttävämpi Taxi Brousse -niminen ulkoilmabaari. Terassi oli puolillaan, joten löysimme helposti pöydän ja saimme eteemme paikalliset Brakina-oluet. Ehkä kolmasosa asiakkaista oli valkoisia, joten paikka on otollinen kohde jihadisteille, jotka 15. tammikuuta 2016 hyökkäsivät baariin, vastapäiseen Splendid-hotelliin ja läheiseen Cappuccino-kahvilaan. Koko iskussa kuoli 30 ihmistä. Luodit ja veri siivottiin pois ja Taxi Brousse avautui uudelleen jo tammikuun aikana. Lähde: [2]
Meidän lämmin elokuinen iltamme oli mukava ja ilman mitään jihadismia. Vielä ennen hotellille menoa pääsin kokemaan sen, mitä burkinalaiset tekevät baarista lähdettyään. Emme menneet grillille, vaan leipomoon. Ostimme jogurtit ja paninit!