18.8.2015
Olin saapunut edellisenä iltana Banforasta Gaouaan (lausutaan ’Gawa’), enkä ollut nähnyt paikkakunnasta kuin pari pimeää katua. Vesisade oli jatkunut ilmeisesti läpi yön. Aamukahdeksalta olin ulkona hotellistani ja lähdin kävellen kohti kaupungin keskustaa. Sinne on Hotel Halasta kilometrin tai parin matka. Ihmisten määrä kasvoi mitä lähemmäksi keskustaa pääsin. Menin tahallani vähän ohi keskustasta ja löysin suuren joukon naisia pitämässä kokousta ennen töihin lähtöä. Peltotöitä tai rikkaruohojen kitkentää ilmeisesti. Ryhmällä oli miespomo, joka toivotti minut tervetulleeksi Gaouaan ja kertoi tulevansa töiden jälkeen tapaamaan minua hotelliini!
Kuljin halki Gaouan liikekeskustan ja onnistuin löytämään kaupungin postitoimiston. Ostin postimerkit Sindousta ostamiini kortteihin ja jätin ne Burkina Fason postin huomaan. Korteilla kesti noin kuukausi saapua Suomeen. Postivierailun jälkeen suunnistin ylöspäin. Noin 30 000 asukkaan Gaoua on rakennettu vehreiden kukkuloiden lomaan ja osaksi niiden rinteille. Korkeuserot ovat paikoin suuria. Saavuin erään kukkulan laelle ja samalla jonkinlaiseen hallintokortteliin, jonka laidalta on hyvät näkymät Gaouan keskustaan ja kaikkiin muihinkin suuntiin. Otin kuvia ja nautin näkymistä. En ollut missään vaiheessa suunnitellut Gaouaan tuloa, mutta yhtäkkiä paikkakunta alkoi tuntua ehkäpä parhaimmalta paikalta tällä Länsi-Afrikan kiertomatkallani. Kukaan ei ollut huudellut valkoiseksi, kukaan ei ollut valittanut valokuvauksesta ja sääkin oli ihan kiva. Aurinko tosin oli toistaiseksi pilvessä. Ehkä niitä ”le blanc” –huutoja ei kuulu, sillä Gaoua on kaikkea muuta kuin länsimaalaisten turistien reitin varrella. En nähnyt kaupungilla kuljeskellessani ainuttakaan toista valkoihoista.
Joka tapauksessa, tämän samaisen kukkulan laella on myös kaupungin ehkä tärkein nähtävyys: Musée de Poni. Se ei ole mikään hevosnäyttely, vaan Ponin provinssin ihmisten elämää esittelevä laadukas etnologinen museo. Sen vuoksi eilen tapaamani ranskalaispariskuntakin oli Gaouaan matkustanut. Museoon on 2 000 frangin (noin kolme euroa) pääsymaksu, mutta sen maksamista sain hetkisen odotella. Oppaat olivat kadoksissa ja opastus kuuluu täälläkin lipun hintaan.
Pyysin ja sain englantia taitavan oppaan eli hyvä tuurini jatkui. Miehen nimi oli Dramane. Huumorimiehenä hän heti kättelyssä pyysi ottamaan itsensä matkalaukussani mukaan Suomeen. Kaiken lisäksi Dramane oli kuullut maasta nimeltä Suomi ja osasi sen vieläpä sijoittaa samaan läjään Ruotsin ja Norjan kanssa! Hän oli ensimmäinen ja viimeinen afrikkalainen tällä matkalla, joka Suomen tiesi. Kap Verden Boa Vistan paikallisia en nyt laske mukaan!
Musée de Ponin näyttely on pääasiassa täkäläisen valtaheimon, lobien, kulttuurin esittelyä. Museon pihamaalla on aidossa koossa jäljennös lobitalosta. Lobit asuvat maaseudulla yhä suorakaiteenmuotoisissa mudasta rakennetuissa taloissaan, joissa on esimerkiksi huoneet kotieläimille ja vaimoille. Siis oma huone kullekin vaimolle! Sitten löytyy keittiö, jossa on suuria saviastioita täynnä ruokaa ja juomaa. Ikkunoita ei juuri ole ja jos on, ne ovat vain pikkuisia reikiä seinässä. Siispä talo on todella pimeä. Lobit ovat edelleen isoksi osaksi animisteja, joten fetissit kuuluvat arkeen ja talojen ulkopuolella onkin ”alttari” esi-isiä varten. Dramanen mukaan esi-isiltä kysytään neuvoja asiaan kuin asiaan ja heitä kiitetään esimerkiksi uhraamalla.
Toisin kuin ulkona, sisällä museossa ei saa valokuvata, joten sain keskittyä täysin opastukseen. Museossa on esillä laajasti alueen asukkaille tyypillisiä artefakteja, kuten aseita ja soittimia, sekä historiallisia valokuvia. Nyt museo oli muuttamassa väliaikaisiin tiloihin, sillä rakennuksen katto oli niin surkeassa kunnossa. Romahtaisi vielä! Osa museon esineistöstä oli jo ehditty pakata, mutta lähes kaiken pääsin vielä näkemään. Museon äidin, ilmeisesti ranskalaisen, Madeleine Pèrenkin kuva oli jo otettu pois seinältä! Remontin kestosta ei ollut oikein tietoa, mutta eiköhän paikka viimeistään vuoden 2016 aikana aukea uudelleen.
Dramane näki innostukseni lobikulttuuria kohtaan ja lähtiessäni ehdotti retkeä läheiseen lobikylään. Itseäni kiinnosti Loropénin kaupungin liepeillä sijaitseva Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva raunioalue. Olin lukenut siitä itseasiassa vasta tänä aamuna ja päättänyt käydä siellä! Sovimme, että Dramane saapuisi kello kahdelta iltapäivällä hotellilleni ja sitten lähtisimme hänen skootterillaan ensin Loropénin raunioille, minkä jälkeen jonnekin Kamptin pikkukaupungin laitamille aitoon lobikylään ja -perheeseen! Hinnaksi sovimme 12 000 frangia (noin 18,2 euroa) sisältäen polttoaineen skootteriin. Taksi pelkille Loropénin raunioille ja takaisin maksaa hotellini vastaanoton arvion perusteella noin 50 000 frangia (noin 76,2 euroa), mikä taitaa olla kyllä yläkanttiin arvioitu!
Lähtiessäni vielä ihastelin museon pihamaalla olevaa vanhaa ruostunutta autonrähjää. Se on ensimmäinen auto näillä main! Ranskalainen siirtomaaupseeri ajeli sillä Dramanen mukaan 1910-lähtien seudun kylissä. Ehkä täällä sitten teitä oli kuitenkin! Autoa kuvatessani kitkentähommissa olleet naiset halusivat tulla kuvatuiksi. Otin parit kaverikuvat!
Sitten laskeuduin alas kukkulalta ja menin ostamaan onnistuneesti väärennetyllä 500 frangin (noin 0,75 euroa) kolikolla vesipullon. Miten kukaan jaksaakaan väärentää kolikoita! Näin, että myyjä pani kolikon välittömästi uudelleen kiertoon vaihtorahana. Kioskia vastapäätä toimi sopivasti Gaouan vankila! Kulkeuduin joidenkin mutkien kautta kaupungin torille, jossa sunnuntai on tärkein markkinapäivä. Nyt ei ollut sunnuntai, eikä asiakkaita liiemmin. Täältäkin saa toukkia, jos sellaisia tykkää mutustaa!
Kävelin kaupungin puskataksiasemalle tiedustelemaan jatkoyhteyksiä Ouagadougouun. Sain selville, että aamuseitsemän ja kahdeksan tienoissa lähtee pikkubussi kohti pääkaupunkia. Hinnaksi pojat kertoivat 8 000 frangia (noin 12,2 euroa), mihin hintaan pääsee jo ihan oikealla ilmastoidulla linja-autollakin! Luultavasti linja-auto on myös nopeampi, sillä se ei pysähdy jokaisessa pikkukylässä.
Puskataksiasemalla harvahampainen äreänoloinen vanhempi herra pyrki matkaoppaakseni. Olisi tahtonut esitellä kaupunkia siitäkin huolimatta, että kerroin jo kierrelleeni. Mies ei osannut englantia, mutta palaveri sai joukon nuoria miehiä kerääntymään ympärillemme. Eräs heistä osasi jonkin verran englantia ja tämäkös ei miellyttänyt vanhaa setää sitten yhtään! Hän kuvitteli nuorukaisen vievän hänen asiakkaansa. Ja minä kun en halunnut ketään oppaakseni. Jatkoin matkaani.
Kuljeskelin ympäri kaupunkia ja iltapäivällä palasin takaisin Hotel Halaan. Odottamaan Dramanea skoottereineen. Maaseutukierroksesta lisää seuraavassa kertomuksessa.