Kapkaupungista Namibiaan päivässä

28.4.2022

Autonvuokraus Etelä-Afrikassa on yksinkertaista, mutta jos auton tahtoo viedä pois maasta, voi tilanteesta tulla monimutkainen ja jopa absurdi näytelmä, kuten tapauksessani. Tässä siis aluksi pari sanaa siitä, miksi Kapkaupungin Hertziltä ei ehkä sittenkään kannata vuokrata autoa.

Olin varannut auton hyvissä ajoin ennen matkaani ja lukenut ehdot ja pienet präntit sopimuksestani. Vuokrausehdoissa kerrottiin, että jos tahtoisin ajaa vuokra-autollani naapurimaihin, tulisi minun vähintään 48 tuntia ennen vuokrauksen alkua pyytää vuokraamolta lupaa ylittää valtionraja. He valmistelisivat paperisodan rajaa varten. Olin liikkeellä kahta viikkoa ennen vuokrauksen alkua, kun lähdin anomaan omaa ”cross border letteriäni”. Tahdoin ylittää rajan sekä Namibiaan että Lesothoon. Ensimmäiseen sähköpostiini vastasi Riccardo, joka ohjasi viestin Kgomotsolle. Viikkoon en kuullut mitään ja päätin muistuttaa vuokraamoa asiastani. Seuraavien päivien aikana asiaani hoitivat Meggan, Lucky, Claude, Adam, Thando ja Kgomotso. Kukaan ei tuntunut tietävän, miten edetä. Kukaan ei myöskään tuntunut kommunikoivan keskenään asiasta.

Lopulta, passintarkastusjonossa Kapkaupungin lentoasemalla, olin saanut Kgomotsolta viestin, että dokumentit olisivat valmiina, kun noutaisin autoni lentoasemalta maahan saapuessani. Tiskillä ollut työntekijä ei tiennyt asiasta mitään, mutta sai esimieheltään neuvon antaa minulle Gianfrancon sähköpostin. Gianfranco on Kapkaupungin Hertzin ”night manager” ja hän lähettäisi rajanylitysluvan minulle myöhemmin samana päivänä. Näin ei tietenkään tapahtunut, eikä Gianfranco edes vastannut minulle. Koitti 28. huhtikuuta, päivä jona ylittäisin rajan Namibiaan. Olin edelleenkin vailla rajanylityslupaa ja Kgomotso oli lomalla. Hän toivoi automaattiviestissään minun käyttävän maskia ja pysyvän turvassa. Kapkaupungin Hertzillä työskentelevä Daylin neuvoi minua ottamaan yhteyttä Hertzin toimipisteeseen Kapkaupungissa. Siellä he osaisivat varmaan auttaa. Tässä vaiheessa tilanne oli jo niin järjenvastainen, etten jaksanut enää olla kohtelias, vaan kirjoitin epäileväni olevani Hertzin historian ensimmäinen asiakas, joka tahtoo viedä vuokra-auton ulkomaille. Se tepsi ja Xolani lähetti minulle salamannopeasti tarvittavat lupalaput, kuten auton rekisteriotteen. Olin vapaa ylittämään rajan Namibiaan, en Lesothoon. Olin päättänyt jättää Lesothon suosiolla käymättä, kun jo luvan irtoaminen Namibiaankin oli liki mahdoton tehtävä. Lesotho joka tapauksessa vaatii useamman päivän, eikä sinne vain kahdeksi päiväksi ole järkeä mennä. Vielä seuraavanakin päivänä Kapkaupungin Hertziltä tuli sähköposteja, joissa työntekijät kyselivät toisiltaan rajanylityspyyntöni tilannetta. Hertzillä on runsaasti työntekijöitä, mutta keskinäinen viestintä ontuu rankasti, eikä kukaan osaa tehdä töitään. Paitsi ehkä se Xolani.

Olin päättänyt suunnata päivän aikana lähelle Namibian rajaa tai jopa Namibian puolelle. Tekisin päätöksen myöhemmin nähtyäni paikallista liikennekulttuuria ja tiestöä. Namibian vastaiselle raja-asemalle Vioolsdrifiin on Kapkaupungin takaa Simon’s Townista noin 700 kilometrin matka. Google Mapsin mukaan matkaan menisi reilu seitsemän tuntia. Starttasin pikkuruisen Toyota Agyani Simon’s Townin laitamilta vähän ennen kahdeksaa aamulla ja lähdin suunnistamaan kohti Kapkaupungin aamuruuhkaa. Selviydyin reilussa tunnissa ruuhkaisen kaupungin ohitse ja valtatielle 7, joka johtaisi suoraan Namibian rajalle. Nyt saattoi vähän hengähtää. Pahin oli ohitse ja liikenne rauhoittui.

Kuuntelin radiota, jonka englanninkielisillä kanavilla ja niiden uutisissa päivän polttava puheenaihe oli näyttelijä Johnny Depp, tämän puoliso Amber Heard ja heidän väliset sotkunsa. Ukrainan sotaa ei mainittu sivulauseessakaan. Eurooppalaiset sodat eivät kiinnosta Afrikassa, aivan kuten Afrikan sodat eivät ylitä uutiskynnystä Euroopassa. Etelä-Afrikan hallitus esittää olevansa neutraali, mutta itse asiassa taitaa olla kallellaan Venäjän suuntaan, sillä Venäjä nähdään Neuvostoliiton perillisenä ja Neuvostoliitto tuki Afrikan maiden itsenäistymispyrkimyksiä ja vastusti Etelä-Afrikan apartheidia. Etelä-Afrikan hallitseva ANC-puolue on tainnut unohtaa, että heidän vihollisensa Ukraina oli myös joskus osa tuota ihanaa Neuvostoliittoa. Hallitus ei ole tuominnut sotaa ja ANC:n nuorisojärjestö on julkisesti kannattanut Venäjän järjestämiä kansanäänestyksiä Ukrainassa. Valkoisten eteläafrikkalaisten kuuntelemilla afrikaansinkielisillä kanavilla Euroopan asiatkin olivat esillä. Myöhemmin niissä kerrottiin jopa venäläisen ydinvoimalaitostoimittaja Rosatomin hankkeen kaatumisesta Suomessa.

Vähän Kapkaupungin pohjoispuolella, Malmesburyn kupeessa, poliisi oli pitämässä ratsiaa. Ajokorttini ja auton paperit tarkistanut poliisi oli hyvin asiallinen ja toivotti turvallista matkaa. Ei ”sakkoja”, ei lahjuksia.

Toyota Agyan tankki on valitettavan pieni, mitä en ollut tullut ottaneeksi huomioon autoa varatessani. Tankillisella ajoi vain noin 450 kilometriä, sitten oli tankattava. Aioin hankkia Namibian puolelta kanisterin, sillä en tahtonut pysähtyä alvariinsa. Ensimmäisen kerran tankkasin Piketbergissä aamukymmenen jälkeen. Etelä-Afrikassa ei tarvitse liata käsiään, vaan tankkauksen saa palveluna. Toki tankkaajalle pitää internetin mukaan jättää noin viiden randin (n. 0,3 euroa) juomaraha, mistä jokaikinen tankkaaja oli kiitollinen. Niin Piketbergissäkin, jossa tankkaajat olivat kovin uteliaita suomalaisesta turistista ja tiedustelivat, mitä tuumasin heidän maastaan. Niin valkoiset kuin mustatkin eteläafrikkalaiset olivat osoittautuneet ystävälliseksi sakiksi, lisäksi maa oli kaunis. Ei minulla ollut mitään syytä olla tykkäämättä Etelä-Afrikasta. Huhtikuun lopulla 2022 litra bensaa maksoi 1,26 euroa. Hinta oli lähtenyt täälläkin käsistä ”Ukrainan ansiosta”, kuten paikalliset asian ilmaisivat. En kysynyt, mitä polttoaine oli ennen Ukrainan sotaa maksanut, sillä nykyhinta kelpasi minulle oikein mainiosti. Näillä hinnoilla suomalainen ajelee huvikseenkin. Olin lisäksi lukenut, että Namibian puolella hinta laskisi entisestään.

Maisemat paranivat pohjoiseen päin mentäessä. Samalla ne kuivahtivat ja maisema alkoi muistuttaa taas Välimeren alueen maita. Tien varrella oli laajoja appelsiinitarhoja, joista varmaan tulee hedelmiä Suomeenkin. Kello yhdentoista aikoihin ohitin Citrusdalin kaupungin, jonka tienoo on nimensä veroinen. Sitruksia riittää. Ilmasto lienee sitrusten viljelyyn ihanteellinen, sillä sadetta ei tule paljoa ja aurinko lämmittää myös näin loppusyksystä. Itse asiassa ilmasto lämpeni pohjoiseen mentäessä, mikä on luonnollista: olinhan eteläisellä pallonpuoliskolla, jossa vuodenajatkin ovat päinvastaiset Suomeen verrattuna.

Noin viiden tunnin matkanteon jälkeen olin jo kaukana pohjoisessa. Olin jättänyt taakseni Länsi-Kapin provinssin ja siirtynyt Etelä-Afrikan suurimpaan ja samalla vähäväkisimpään provinssiin, Pohjois-Kapiin. Provinssin asukkaista noin 70 prosenttia puhuu afrikaansia äidinkielenään. Päätin kurvata Garies-nimiseen pikkukaupunkiin, joka osoittautui uneliaaksi, mutta hyvin miellyttäväksi paikkakunnaksi. Tankkasin autoni täällä ja tein huomion, että tankkaaja oli ihonväriltään vaaleanruskea. Olin saapunut Namaqualandiin, alueelle, jota asuttaa nama-niminen etninen ryhmä. Namat kuuluvat laajempaan khoi-kansaan ja heitä asuu Etelä-Afrikan ohella Namibiassa ja Botswanassa. Namat ovat kokemukseni mukaan vaaleanruskeita, kun kävelin edestakaisin Gariesin kylänraitilla. Tässä reilun 2 000 asukkaan kaupungissa on kauppa, posti, kaksi hotellia, kaksi huoltoasemaa ja ravintola, jonne astuin sisään. Olin saanut vihiä, että siellä myytäisiin maatunnustarroja autoon kiinnitettäväksi. Olin poistumassa maasta ja tarvitsin oman ZA-tarran Toyotani takalasiin. Tarra löytyi ja samalla tilasin hampurilaisaterian. Die Koperketel -nimistä ravintolaa pyörittää valkoinen perhe, sillä Garies on namojen ohella myös melkoisen valkoinen kaupunki. Hampurilainen oli herkullinen ja sillä jaksaisin Namibian puolelle, jonne päätin ajaa saman päivän aikana.

Gariesista on rajalle enää reilun kahden tunnin ajo. Pohjois-Kapin kaupungit ovat pieniä ja sellainen on myös viimeinen ”suurkaupunki” ennen Namibiaa, reilun 12 000 asukkaan Springbok. Etelä-Afrikan ja Namibian välinen raja kulkee Oranjejoessa ja olin ymmärtänyt rajanylityksen olevan sujuva tapahtuma. Mitään turhaa säätöä ei olisi odotettavissa. Etelä-Afrikan rajamuodollisuudet hoituivat viidessä minuutissa, minkä jälkeen sain ajaa yli Oranjen Namibian puolelle. Etelä-Afrikan raja-asema kantaa nimeä Vioolsdrif, kun taas Namibian puolella leimassa lukee Noordoewer.

Noordoewerin asemalla en tiennyt, minne olisi mentävä ensimmäisenä. Asema oli aivan autio, olin ainoa rajanylittäjä. Jostain paikalle saapui virkailija, joka ohjasi minut terveyssedän luokse. Vielä huhtikuussa Namibia oli kiinnostunut maahantulijoiden koronavirusrokotteista tai testitodistuksista. Nykyisin Namibia on luopunut siitä kokonaan. Olin jo tehnyt huomion, että eteläafrikkalaisten puhumasta englannista on todella vaikea saada selvää. Namibian terveyssetä vei asian uudelle tasolle, enkä ollut varma puhuiko hän edes englantia minulle. Koronarokotustodistus piti esittää herralle pitelemällä sitä pleksilevyn edessä. Kaksi koronarokotetta oli riittävästi ja pääsin seuraavaan koppiin. Minun tuli täyttää maahantulokaavake, jossa kerroin esimerkiksi osoitteeni Namibiassa sekä sen, miten paljon rahaa aioin käyttää maassa. Se kohta erityisesti tuli täyttää, sillä Namibian valtiota kiinnostaa turistien rahankäyttö, valisti kopissa istunut virkailija. Ilmoitin aikovani käyttää maassa kokonaiset tuhat euroa, vaikka oikeasti minulla ei ollut mitään arviota asiasta. En edes tiennyt, miten pitkään maassa viihtyisin. Seuraavaksi minun tuli ostaa ”cross border charge permit”. Se maksoi 337 Namibian dollaria (20,75 euroa) ja sen saattoi maksaa kortilla tai käteisellä. Etelä-Afrikan randilla ja Namibian dollarilla on sama kurssi ja randeja otetaan vastaan Namibiassakin. Namibian dollareita sen sijaan ei huolita Etelä-Afrikassa. Yhdellä eurolla sai huhtikuun 2022 lopulla noin 16,3 randia tai dollaria.

Olin aikonut pyrkiä yöksi Grünaun pikkukaupunkiin, jonne on rajalta vielä 144 kilometriä. Aurinko alkoi jo laskea, mutta Namibian hyväkuntoisilla ja pitkillä suorilla saattaa ajaa 130 km/h. Liikennettä ei ole nimeksikään, eikä ympärillä juuri mitään kasvillisuutta. Namibian eteläosa on melkoisen karua maastoa, jossa siellä täällä on matalia kukkuloita. Ihastuin Namibiaan välittömästi, maahan on maailman kauneimpia maita! Ainakin jos tykkää hiekasta.

Saavutin Grünaun ja Namgate Guesthousen, joka sijaitsee noin viisi kilometriä ennen keskustaa tien länsipuolella, keskellä savannia. En ollut varannut majoitusta etukäteen, mutta tilaa oli tietenkin. Huhtikuu ei ole sesonkia. Sain yhden hengen huoneen hintaan 450 dollaria (n. 27,6 euroa). Yhden hengen huoneessani oli itse asiassa kolmea sänkyä, joista yksi oli leveä parivuode. Myös oma kylpyhuone kuului hintaan. Namibia ei ole sitä Afrikkaa, mihin olen tottunut. Kaikki oli jälleen ajateltu kovin eurooppalaisesti ja kaikki toimi. Namgate Guesthousea pyörittää valkoinen namibialaisperhe, jonka äiti oli nuoruudessaan kolunnut maailmaa reppu selässä. En muistanut kysyä, millaista on matkustaa Euroopassa valkoisena, mutta Namibian passilla. Nautin buffetillallisen ravintolassa, jossa ruokailemassa oli myös Etelä-Afrikan Pretoriasta kotoisin oleva valkoinen eteläafrikkalaispariskunta. He olivat kiertäneet Namibiaa viikkojen ajan ja nyt matkalla takaisin kohti kotia.

Päivän ajomatkani oli ollut 848 kilometriä. Kuin Helsingistä Rovaniemelle.