Takaisin Etelä-Afrikkaan ja kohti Kimberleytä

7.–8.5.2022

Viimeinen aamuni Namibian puolella Ariamsvlein rajakylässä valkeni pilvisenä ja jopa vähän viileänä. Oltiin menossa hyvää vauhtia kohti talvea. Laitoin silti shortsit jalkaan ja lähdin palauttamaan mökkini avainta. Joliens Rest Camp oli aivan autio, kaikki ovet olivat lukossa ja puhelimeenkaan ei vielä aamuseitsemältä vastattu. Jätin siis avaimeni sisään mökkiin ja lähdin tankkaamaan Ariamsvlein huoltoasemalle. Täällä kannattaa tankata täyteen, sillä polttoaine on edullisempaa kuin rajan takana Etelä-Afrikassa. Jätin viimeiset Namibian dollarit tippinä tankkaajalle.

Namibian puoleinen raja-asema kantaa nimeä Ariamsvlei ja sijaitsee heti Joliens Rest Campin vieressä. Majatalon ravintolan terassilla voikin kuunnella käynnissä olevia rekkoja ja niiden kylmäkoneiden jylyä. Namibian puolella rajamuodollisuudet sujuivat nopeasti, kunhan ensin etsin jostain käsiini oikean henkilön työpisteelleen passintarkastuskoppiin. Namibia jäi nyt taakse, mutta ainakin Caprivin kaistalle pohjoiseen Namibiaan haluaisin joskus vielä matkustaa. Namibia on hyvä ja turvallinen matkailumaa, mutta ehkä hieman tylsä makuuni. Toisin sanoen Namibia muistuttaa liikaa Eurooppaa.

Ariamsvlein raja-asemalta on noin 18 kilometrin matka Etelä-Afrikan raja-asemalle, joka kantaa nimeä Nakop. Siellä oli taas asetettava maski kasvoille, koska Etelä-Afrikassa maskipakko vain jatkui. Ensimmäisenä vuorossa oli koronakaavakkeen täyttö, jossa valehdellaan, että oireita ei ole, minkä jälkeen mennään vuorollaan terveyssedän juttusille. Muut rajanylittäjät olivat rekkakuskeja ja sellaiseksi rekkakuskit minuakin epäilivät. Naurahdin ja osoitin pikkuruisen Toyotani suuntaan. Terveyssetä oli ystävällinen ja nähtyään EU:n koronarokotetodistukseni, pyysi hän minulta palvelusta; voisinko etsiä hänen puhelimensa sovelluskaupasta sovelluksen, jolla varmistaa EU:n rokotetodistusten aitous. En ollut aivan varma oikeasta sovelluksesta, sillä en ole koskaan Suomessa esittänyt koronapassiani kenellekään Helsinki-Vantaan terveystätejä lukuun ottamatta saati että olisin itse tarkistanut niitä. Löysin ”koronatodistuksen lukijasovelluksen” ja Nakopin terveyssetä oli kiitollinen. Oma koronatodistukseni paljastui aidoksi ja olin näin tervetullut Etelä-Afrikkaan. Etelä-Afrikan koronatoimet kyllä tosin karahtivat karille jo siinä vaiheessa, kun aloin näppäillä paljain käsin virkailijan kännykkää.

Muutenkin rajanylitys Nakopissa osoittautui sekavaksi kokemukseksi. Ensin menin esittelemään passiani immigration-tiskille, josta minut ohjattiin poliisin luokse. Poliisilla on oma koppinsa, jonne jonottivat sekä Etelä-Afrikkaan saapuvat että sieltä poistuvat ilman mitään kummempaa järjestystä. Minua ja muuan rekkakuskia seisotettiin ulkona, kun samaan aikaan muita rekkakuskeja lappasi sisään toimistoon. He eivät saaneet samoja ohjeita odottaa ulkona omaa vuoroa. Odotin aikani ja marssin sitten sisään muina miehinä. Sain ohjeet täyttää auton tiedot tiskillä olevaan vihkoon. Moottorin numerosta minulla ei ollut mitään käsitystä, joten kirjoitin sen sijaan moottorin tilavuuden. Afrikassa ei yleensä ole niin tarkkaa, mitä tietoja kirjoihin ja kansiin antaa. Poliisi suutahti minulle, että moottorin numero pitäisi tietää ja se pitäisi kirjoittaa vihkoon niin ikään. Poliisi oli kärttyinen ja lopulta luetteli tietokoneeltaan autoni moottorin numeron, kun en vain ymmärtänyt, mistä kummasta löytäisin mokoman tiedon. Hän oli nähnyt sen tietokannastaan rekisterinumeroni perusteella koko ajan, mutta ei ollut tahtonut kertoa sitä minulle.

Seuraavaksi palasin immigraatioon, jossa minun käskettiin palata poliisin luo. Palasin tarkistamaan, oliko poliisilla toinenkin koppi, jossa olisi pistäydyttävä. En löytänyt sellaista ja palasin immigration-tiskille, jossa sain vihdoin maahantuloleiman ja olin vapaa ajamaan tulliin. Tullimies kysyi, mitä jalkapalloseuraa kannatan. Kerroin seuraavani lähinnä jääkiekkoa. Tällä vastauksella saa yleensä aikaan joko hämmennyksen tai hyvän keskustelun. Nyt tullimies taisi hämmentyä. Tullitarkastus kesti noin 10 sekuntia ja käsitti peräkontin avauksen sekä nopean kurkistuksen takapenkille. Sitten olin vapaa jatkamaan matkaani kohti Kimberleyn kaupunkia, josta olin varannut majapaikan yhdeksi yöksi.

Edessä oli reilun viiden tunnin ja reilun 500 kilometrin ajo kohti Pohjois-Kapin provinssin pääkaupunkia. Ensimmäinen isompi kaupunki matkallani oli Upington, noin 130 kilometrin päässä rajalta. Ajoin kaupungin keskustan halki, eikä se hassummalta autonikkunasta näyttänyt. Olisin voinut helposti viettää päivän sielläkin, mutta matka jatkui. Upingtonin jälkeen tie mutkitteli Oranjejoen mukaisesti ja tien varrella oli jatkuvasti kylttejä viinitiloille. Groblershoopin jälkeen tiellä oli varoitus, jonka mukaan edessä olisi pitkä, yli 130 kilometrin tieosuus vailla huoltoasemia. Minulla oli tankissa riittävästi polttoainetta, joten lähdin erämaataipaleelle ilman tankkausta Groblershoopissa. Seuraava huoltoasema olisi Griekwastadin pikkukaupungissa, jossa ajattelin myös syödä. Griekwastadin Proviand-ravintola sijaitsee pääkadun, Main Roadin, varrella kauniisti entisöidyssä rakennuksessa, jossa on myös kaunis puutarha.

Iltapäivällä saavuin lopulta Kimberleyhin, joka on olemassa timanttibisneksen ansiosta. Kimberley oli lähes asumatonta seutua vuoteen 1865 saakka, jolloin nuorukainen nimeltä Erasmus Jacobs löysi maasta kiiltävän ja kiinnostavan kivenmurikan. Kivi kulkeutui Erasmus Jacobsin naapurin Schalk van Niekerkin ansiosta tutkittavaksi ja paljastui sittemmin timantiksi. Tämän jälkeen paikallinen paimen saapui van Niekerkin luo vielä suuremman kiven kanssa. Van Niekerk antoi lähes koko omaisuutensa paimenelle vaihdossa timantiksi paljastuneeseen murikkaan, joka tunnetaan nykyään ”Dudleyn timanttina”. Tämä sai aikaan timanttiryntäyksen; tuhansia timantinetsijöitä saapui Kimberleyhin hankkimaan valtauksia ja kaivamaan maan uumenista esiin kallisarvoisia kiviä. Syntyi timanttiyrityksiä, joita ostamaan vuonna 1880 saapui muuan Cecil Rhodes. Hän tahtoi ostaa yrityksistä jokaisen, sillä paikalle oli saatava monopoli. Brittiläisen maailmanvallan rakentaminen kun edellytti sitä. Sellainen syntyi lopulta vuonna 1889, kun Rhodesin johtama De Beers osti viimeisenkin kilpailijansa. Edelleen toiminnassa oleva De Beers on luonut maailmanlaajuisen kartellin timanttialalle ja se kaivaa timantteja Etelä-Afrikan ohella ainakin Botswanassa. Kimberley  syntyi timanttien ansiosta ja tunnettiin alun perin nimellä New Rush. Vuodesta 1873 lähtien kaupunki on ollut nykyisellä nimellään, eikä Etelä-Afrikan hallitus ole apartheidin jälkeen kajonnut nimeen samaan tapaan kuin vaikkapa Pietersburgista on tullut Polokwane. Syy lienee se, että paikalla ei aiemmin ollut afrikkalaista asutusta. Kimberley sai timanttiryntäyksen aikaan sähköiset katuvalot toisena kaupunkina maailmassa ja paikkakunnalle perustettiin Etelä-Afrikan ensimmäinen pörssi.

Vähän Oulua isommassa Kimberleyssä on edelleen huomattava valkoinen vähemmistö, jonka asuinalueelle majoituin yöksi Affieplaas Selfsorg -nimiseen majataloon. Yhden yön majoitus maksoi 522,50 randia (31,72 euroa) ja auton saa turvallisesti porttien sisään yöksi. Televisiossa oli mielenkiintoisia kanavia, kuten Lesothon televisio, joka tuntui lähettävän maailmalle perinteistä lesotholaista tanssia. Russia Today oli estetty, mutta Kiinan kanavat näkyivät. En tietenkään ollut tullut Kimberleyhin katsomaan Lesothon televisiota, vaan lähdin kävellen Kimberleyn keskustaan. Majataloni emäntä oli kovin ystävällinen, mutta nyrpisti naamaansa kotikaupungilleen. Kaupunki ei olisi kuulemma kovin mukava, eikä keskustaan kannattaisi mennä. Keskustan määritelmäkin oli vähän epämääräinen, eikä hän osannut kertoa, missä keskusta alkaisi. Emäntä suositteli minulle kauppakeskusta. Siellä olisi turvallistakin. Kimberleyn (ja Etelä-Afrikan) valkoiset ottavat turvallisuutensa tosissaan, sillä mustalla väestöllä on apartheid-ajan kauheuksien johdosta kaunoja heitä kohtaan. Valkoiset ovat kerääntyneet samoille asuinalueille, joissa kaikilla perheillä tuntuu olevan koira ja talon ympärillä sähköistetty aita. Nekään eivät aina riitä, vaan jokainen valkoinen kuulemma tuntee jonkun joka on murhattu tai raiskattu ihonvärinsä takia. Tällainen pistää miettimään, että minkä ihmeen takia valkoiset eteläafrikkalaiset, afrikaanerit, edelleen ovat Etelä-Afrikassa. Tällaista pohtii vain typerä eurooppalainen, sillä valkoiset eteläafrikkalaisethan ovat asuneet sukupolvien ajan tässä maassa, eikä heillä todellakaan ole sukua tai asuntoa Euroopassa. Afrikaanerit ovat yhtä afrikkalaisia kuin zulut, sothot ja xhosatkin, mutta elämäntyyli on kyllä kovin eurooppalainen. Jos minut olisi pudotettu tähän Kimberleyn lähiöön sokkona, olisin veikannut olevani Alankomaissa, Saksassa tai jossain muussa keskieurooppalaisessa maassa.

En tietenkään lähtenyt kauppakeskukseen, vaan lähdin suunnistamaan kohti Kimberleyn keskustaa, vaikken ollutkaan varma, missä moinen olisi. Valkoisten lähiö oli siisti, mutta heti sen ulkopuolella maisema oli roskainen. Olin ainoa valkoinen, joka käveli täällä. Muut valkoiset kulkevat autoilla. Kuljin vilkkaan kadun vartta eteenpäin parin kilometrin verran, enkä todellakaan tuntenut olevani vaarassa. Kimberley vaikutti hyvin mielenkiintoiselta, joskin kaunis se ei todellakaan ole. Harmittavasti ainuttakaan kuvaa ei ole tallessa. Keskustassa seisoo Cecil Rhodesin patsas, minkä ohella siellä on pankkeja, linja-autoasema ja joitain ravintoloita. Kerjäläisiäkin siellä on. Kimberleyn keskusta tuli kierretyksi sopivasti ennen pimeää ja palasin kävellen takaisin majatalolleni. Pimeällä en välttämättä Kimberleyn keskustassa tahtoisi kulkea. Päiväsaikaan se on ehdottomasti turvallista.

Sunnuntai 8. toukokuuta oli äitienpäivä Etelä-Afrikassakin, minkä epäilin pitävän paikat kiinni. Kimberleyn tärkein nähtävyys, Big Hole, oli kuitenkin onneksi auki myös kyseisenä juhlapäivänä. Kyseessä on entinen timanttikaivos, jonka kerrotaan olevan maailman suurin ihmisen käsin tekemä reikä. Kaivos oli toiminnassa vuosina 1871–1914, jona aikana tuhannet kaivostyöläiset kaivoivat sieltä hakuin ja lapioin satoja kiloja timantteja. Big Hole on noin 240 metriä syvä, josta osa on veden peitossa. Leveyttä kaivannolla on 463 metriä.

Kaivantoon ja sen ääressä oleviin maanalaisiin kaivoskäytäviin sekä museoon pääsee tutustumaan opastetulla kierroksella useita kertoja päivässä. Tasatunnein alkavat kierrokset sisältävät lyhyen elokuvan Kimberleyn timanttiryntäyksen alusta ja kaupungin kehittymisestä timanttiteollisuuden ympärille. Sen jälkeen opas johdattaa tasanteelle, jolta avautuu näkymä itse reikään ja Kimberleyn kaupungin tornitaloihin. Kierros maksoi sata randia (n. 6,1 euroa) ja on mielestäni sen väärti. Ilmaiseksi pääsee vierailukeskuksen yhteydessä oleviin timanttimyymälöihin, joista huhujen mukaan saa edullisesti timantteja, niin aitoja kuin teollisesti valmistettuja. Kyseessä ovat timantit ovat todellisia lähitimantteja, sillä Kimberleyn kupeessa on edelleen toiminnassa olevia timanttikaivoksia. Big Holen vieressä on myös Kimberleyn timanttikaupunkia esittävä vanhakaupunki, lavaste, jossa on niin ikään mahdollista kulkea ilmaiseksi ja aistia sitä tunnelmaa, joka täällä vallitsi 1800-luvun lopulla. Minä olin nähnyt Kimberleyn vähän ennen puoltapäivää ja aioin lähteä parkkipaikalta, kun pysäköintialueen vartija tuli juttusilleni. Etelä-Afrikassa (ja Namibiassa) on tapana, että näille vartijoille annetaan muutama hilu lähtiessä, mutta tällä kertaa en tahtonut antaa miehelle lantin lanttia. Hän ei nimittäin ollut ollut paikalla ennen aamuyhdeksää, jolloin olin saapunut paikalle. Olin joutunut jättämään autoni tarjottimelle Kimberleyn rikollisia varten. Vartijamies kertoi tulleensa tänä aamuna töihin myöhässä.