25.–26.4.2022
Kerran, vuosia sitten eräs musta eteläafrikkalainen kysyi minulta ja muilta seurassani olleilta, mitä meillä tulee ensimmäisenä mieleen hänen maastaan. Vastasimme, että ”Oscar Pistorius”. Eteläafrikkalainen ei tainnut pitää kuulemastaan. Minulla olisi tullut mieleen myös ainakin apartheid, raiskaukset, murhat ja aids. Jätimme ne sanomatta. Etelä-Afrikalla oli vahva negatiivinen leima mielessäni, eikä maa ollut kiinnostanut minua juuri lainkaan matkustusmielessä (toisin kuin kaikki muut Afrikan maat). Moni on siellä tosin käynyt ja palannut julistamaan, miten monipuolinen ja ihmeellinen maa on kyseessä. On norsuja, on kulttuuria, on maisemia. Luultavasti kukaan ei ampuisikaan minua hengiltä tai raiskaisi, vaan ennemminkin toivottaisi lämpimästi tervetulleeksi. Ainakin jos pysyisin poissa slummeista. Kieltämättä kyllä olin miettinyt, pitäisivätkö mustat eteläafrikkalaiset minua vastuullisena apartheidista. Tuntisinko oloni kiusaantuneeksi. Mistä he kiivastuessaan erottaisivat minun olevan Euroopasta, eikä Etelä-Afrikasta.
Kevättalvella 2022 yritin motivoida itseni lähtemään juuri Etelä-Afrikkaan. Keksin, että maassahan on edelleen valtava valkoinen väestö, joka onnistuneesti piti mustaa väestöä pinteessä vuosikymmenten ajan aina vuoteen 1994 saakka. Lähtisin etsimään valkoista Etelä-Afrikkaa, niitä seutuja, joilla valkoiset ovat valtaväestöä. Kuuntelemaan afrikaansinkielisiä radiokanavia, syömään raskaita liharuokia ja niin edelleen. Ei minua edelleenkään kiinnostanut norsun näkeminen riittävästi. Valkoinen heimo Afrikassa ja sen toimeenpanema julma apartheid sen sijaan kiinnosti. Aivan kuten kiinnostivat keskitysleirit, tohtori Mengelen piilopirtin etsiminen Paraguayssa ja muut ihmisen synkät aikaansaannokset. Lukemiseksi pakkasin Suomen parhaan Afrikka-tuntijan Juha Vakkurin kirjan Mustavalkoinen Afrikka: katsaus Etelä-Afrikan rotupolitiikkaan (1973). Tiesin kyllä, että tuskin ehtisin siihen Etelä-Afrikassa juurikaan koskea. Mutta ehkä myöhemmin matkallani, sillä aioin käydä samalla reissulla myös Namibiassa, Kongon tasavallassa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Tšadissa. En vielä tiennyt, että päätyisin lisäksi myös Togoon ja Beniniin.
Ostin kevättalvella 2022 Finnairilta lennon Kapkaupunkiin. Vielä tuolloin Etelä-Afrikassa jaksettiin huolestua koronaviruksesta ja kaikkien maahan saapuvien tuli käydä testauttamassa itsensä ennen matkaa. Huolimatta mahdollisista koronarokotuksista. Eteläisen Afrikan maista Namibia totesi ensimmäisenä, että poistamalla testivaatimus ja sallimalla kaikkien saapua maahan pelkällä rokotetodistuksella, saisivat he kaikki turistit itselleen. Etelä-Afrikassa alkoi kuhina ja hekin totesivat tahtovansa osan noista turisteista, joten sopivasti ennen matkaan lähtöä Etelä-Afrikkakin avasi ovensa pelkällä rokotetodistuksella saapuville. Etelä-Afrikalle kaksi koronarokotetta oli riittävästi. Nyttemmin maa on luopunut kaikista koronavirukseen liittyvistä maahantulorajoituksista.


Lähdin matkaan maanantaina 25. huhtikuuta, jolloin Finnair luopui maskipakosta lennoillaan. Liki kaikki olivatkin ilman maskia, enkä liene aiemmin nähnyt yhtä hyvällä tuulella olevaa matkustamohenkilökuntaa millään lennolla. Oli varmasti mukava hengittää vapaasti. Lontooseen asti pääsin ilman maskia, mutta viimeinen väli, British Airwaysin operoima lento Kapkaupunkiin tuli matkustaa maski kasvoilla, koska Etelä-Afrikan hallitus niin vaati. Koneeseennousun yhteydessä asiaa pahoiteltiin erikseen ja vielä uudelleen sisällä lentokoneessa. British Airwaysin lento BA59 Lontoosta Kapkaupunkiin laskeutui tunnin myöhässä puolenpäivän tienoissa aivan liian pitkän lennon jälkeen. Jo lennolla olin tehnyt huomion, että suuri laajarunkokone oli kahta matkustajaa lukuun ottamatta täynnä pelkkiä valkoisia. Etelä-Afrikan väestöstä vain noin yhdeksän prosenttia on valkoihoisia, mutta varallisuus näyttää kasautuneen heille. Mustat eivät pääse lomillaan Englantiin. Saman huomion oli tehnyt pari kuukautta aiemmin Pariisista Etelä-Afrikkaan lentänyt kaverini.
Olin vuokrannut itselleni auton, koska olin lukenut Etelä-Afrikan teiden olevan erinomaisessa kunnossa ja toisaalta en olisi jaksanut istua tuntikausia maski kasvoilla busseissa. Matkustusmukavuudesta oli nyt pakko maksaa. Ja saisin ainakin kulkea, kun huvittaa. Autonvuokraus 15 vuorokaudeksi Hertziltä maksoi 723,99 euroa ja alleni sain Toyota Agyan, maailman pienimmän Toyotan, kuten se Namibian rajalla myöhemmin ristittäisiin. Eteläinen Afrikka ajaa väärällä puolella tietä, mitä olin etukäteen jännittänyt. Olisin ehkä mieluusti aloittanut vääränpuoleisen liikenteen opettelun jossain pienessä afrikkalaisessa kylässä, kun liikennettä on vähän ja liikennesääntöjä niin ikään vähän. Kapkaupunki on Eurooppaa ja täällä on noudatettava sääntöjä. Vääränpuoleiseen liikenteeseen tottuu kuitenkin nähtävästi hyvin nopeasti ja pääsin tunnissa perille Simon’s Towniin, Kapin niemimaan itärannikolle.


Simon’s Townin olin valinnut eteläisen Afrikan kiertomatkani ensimmäiseksi etapiksi siksi, että se on sopivan pieni ja siellä on pingviinejä. Kapkaupunki saisi odottaa siihen asti, kunnes palauttaisin auton parin viikon päästä. Simon’s Town on kaunis, vuoren rinteille ja rannikolle rakentunut kaupunki, jonka halki johtaa yksi pohjois-eteläsuuntainen tie. Tämän tien varressa on ravintoloita, putiikkeja ja muuta matkailijoiden tarvitsemaa. Olin ajanut nyt vain ohitse ja suoraan majatalolle, joka sijaitsee kaupungin eteläpuolella. Paikka on nimeltään Froggy at the Pond, löytyy Booking.comista ja maksoi kahdelta yöltä 81,27 euroa. Isäntäpari Liz ja Tom ovat eläkkeellä olevia valkoisia eteläafrikkalaisia, jotka asuvat itsekin samassa talossa. Huoneessa oli odottamassa kukkia, suklaata ja hedelmiä. Juomavettäkään ei tarvitsisi ostaa itse. Vastaanotto oli sydämellinen ja opin ensimmäiset sanat afrikaansia, kieltä jota valkoisista suurin osa puhuu äidinkielenään ja joka näyttää ja kuulostaa hollannilta. Afrikaansin ja hollannin puhujat eivät kuitenkaan ymmärrä toisiaan. ”Paljon kiitoksia” kuuluu afrikaansiksi ”baie dankie”.
Iltapäivä oli jo pitkällä ja olisin voinut mennä saman tien myös nukkumaan, mutta päätin kuitenkin lähteä etsimään ne Simon’s Townin pingviinit käsiini. Boulders Beachillä, suurten graniittilohkareiden lomassa rannalla pesii noin 3 000 afrikanpingviinin yhdyskunta. Yhdyskunta sai alkunsa, kun kaksi pingviinipariskuntaa aloitti pesinnän tällä rannalla vuonna 1982. Erikoisen paikasta tekee se, että yleensä afrikanpingviini välttelee maalla pesimistä, mutta täällä lintu pesii maalla ja vieläpä keskellä kaupunkia. Afrikanpingviini on erittäin uhanalainen laji, minkä vuoksi on hyvä, että Boulders Beach on otettu osaksi Pöytävuoren kansallispuistoa, paikka on aidattu ja sinne on pääsymaksu. Joskus vielä ymmärsin eri hinnat ulkomaalaisille ja afrikkalaisille, nykyään se tuntuu lähinnä vastenmieliseltä ja tuo mieleen sen apartheidin. Miksi eteläafrikkalainen maksaa vain 2,5 euroa, kun taas toiselta puolelta maailmaa tullut joutuu maksamaan yli kympin! Nielin katkeruuteni ja maksoin sen 170 randin (10,38 euroa) pääsymaksun, koska halusin katsomaan niitä pingviinejä.



Afrikanpingviini on kaunis ja pitää hassua ääntä. Luin, että niitä on aasimaisen ääntelyn takia kutsuttu aikaisemmin myös aasipingviineiksi! Eläimet ovat uteliaita ja osa vaappuu ihan lähietäisyydellekin. Koskea niihin ei saa, eikä kannata. Ne voivat aiheuttaa pahoja vammoja nokallaan, vaikka yhtäkkiä vaikuttavatkin ystävällisiltä. Osa pingviineistä oli palaamasta mereltä kalastamasta, osa oli kaivamassa pesäkoloa ja osa vain pällisteli meitä turisteja. Ja me niitä. Muita matkailijoita oli paljon. Etelä-Afrikan taktiikka selvästi toimi ja maahan virtasi matkailijoita, kun kerran pelkillä rokotteillakin nyt pääsi.
Läheisessä ravintolassa sain muistutuksen, että olin todellakin Afrikassa. Astelin sisään ja kerroin tahtovani tilata jotain. Se kävisi, pöytään vain. Pian toinen rouva kiiruhtaa luokseni kertomaan, että ruokaa saisi vain mukaan, kun olisi sulkemisaika. Menin siis suoraan tiskille tilaamaan ja pyysin ruoat mukaan. Kassan takana olevan kolmannen rouvan mukaan ruokaa ei saisi enää lainkaan, kun olisi sulkemisaika. Neljäs täti oli sitä mieltä, että ruokaa kyllä saa ja voisin ihan rauhassa jäädä syömään paikankin päälle. Lopulta sain ruokaa, mutta otin sen mukaan majatalolleni.
Ai Kapkaupunki on Eurooppaa. Alkaa kuulostaa mielenkiintoiselta. Mä en ole jotenkin ollut ollenkaan kiinnostunut Etelä-Afrikasta, mutta saapi nyt nähdä, saatko vakuutettua mut lähtemään sinne vielä joku päivä, kun matkapäiväkirjasi etenee!
Lentoasemat on kyllä veikeitä paikkoja sikäli, että olipa ihan missä tahansa maailmaa vain, niin jos haluaa nähdä valkoisia ihmisiä, kannattaa hakeutua lentoasemalle. Sieltä löytyy, vaikkei mistään muualta löytyisi. Ja mitä kalliimpi lentolippu ja mitä korkeampi matkustusluokka, sitä suurempi on valkoisten osuus.
En kyllä ehkä saa vakuutettua, kun en tainnut itseänikään ihan vakuuttaa. 😀
Lentoasemilta löytyy joo, ihan kaikkialta. Ethiopian Airlinesin lennoilla Eurooppaan ja Euroopasta on kyllä hyvin ihan muitakin kuin valkoisia. Ei tule sellaista lomalentofiilistä, kuten nyt British Airwaysillä. Ehkä siksi Ethiopianista niin tykkäänkin.
Ja joo, Kapkaupungin (keskustan) voisi siirtää Eurooppaan. Kukaan ei huomaisi eroa.
Onhan Etelä-Afrikka tosiaan hyvin erilainen kuin moni muu Afrikan maa, mutta itse pidän maasta tästä huolimatta. Kannattaa joskus harkita lähteä katsomaan muuten myös niitä norsuja, on mukavaa puuhaa sekin!
Sinun postauksia osaksi syytänkin Etelä-Afrikan matkastani 😉
Norsuja katsomaan, kun saan jonkun reissuun mukaan…
Simon’s Town on kyllä todella nätti
Simon’s Town kieltämättä on oikein kaunis pikkukaupunki. Ei näytä hirveän ”afrikkalaiselta”. 😀
Luin juuri Andre Brinkin ’Tuokio tuulessa’. Jo vanha kirja Nobel – kirjailijalta. Sitä ennen Nadime Gordimerin ’Isäntä ja palvelija’. Ensimmäisessä fantastista luontokuvausta. Mutta rotuerottelu. Miten koette sen.tänä päivänä siellä käyneenä.
Kiitos kommentistasi ja kiitos kirjavinkeistä! Voihan rotuerottelu, ihan hirveä ajanjakso. En sano itseäni missään tapauksessa Etelä-Afrikka-asiantuntijaksi, mutta kyllähän se aika näkyy edelleen ja sen aistii mielestäni kaikesta. Se on sellaista kyräilyä puolin ja toisin. Ei luoteta, eikä olla tekemisissä. Poikkeuksia tietysti on; esim. jos musta mies on arvostetussa ammatissa, on hänellä mahdollisuuksia avioitua valkoisen naisenkin kanssa. Se on toki superharvinaista. Valkoinen afrikaaneri on keskimäärin paremmassa asemassa siinä yhteiskunnassa ja heidän elintaso on (etelä)eurooppalainen. Asutaan erillään mustista ja talojen ympärillä on sähköaita. Ja koira portilla räksyttämässä. Musta enemmistö asuu paikoin hökkeleissä, mutta tietysti mustaa keskiluokkaakin on jo. Maa on hyvin eriarvoinen. Asia ratkeaisi ehkä sillä, että valkoisille annettaisiin oma maa-alue ja julistettaisiin se itsenäiseksi. Kävin myös Orania-nimisessä pikkukaupungissa (https://www.rantapallo.fi/afrikkaanafrikkaan/2022/10/27/orania-on-etela-afrikan-valkoisin-kaupunki/), joka on vain valkoisille afrikaanereille tarkoitettu yhteisö ja käytännössä itsenäinen Etelä-Afrikan (mustasta) hallinnosta.
Juuri äsken tuli muuten Neloselta Arman ja viimeinen ristiretki, käsitteli näitä mustien kostoksi rotuerottelusta toteuttamia valkoisten maanviljelijöiden murhia. Löytynee Ruudusta, jos kiinnostaa. Kävivät Oraniassakin.
Mutta haluan nyt vielä alleviivata, että turistille Etelä-Afrikka on hyvin helppo ja mukava kohde. Niin mustat kuin valkoisetkin eteläafrikkalaiset ovat sydämellistä ja fantastista kansaa. Kyräily on vain heidän välillään, eikä kukaan valkoista turistia tule murhaamaan.
Ai Bouldersiin on nykyään pääsymaksu? Tuo ”kiinalaistyyppinen” locals / overseas people – pääsylippujaottelukin on jotakin uutta minulle. Ei noin ennen ollut.
Juu, pääsylippu vaaditaan ja ulkomaalaiset maksaa enemmän. Joskus vielä ymmärsin tämän logiikan, mutta nykyään pistää vihaksi lähinnä. Tällainen jaottelu oli nyt jopa Pohjois-Makedoniassa Ohridin museossa, missä totesin kassalla, että antaapa olla ja lähdin kävelemään museosta.
Niin kauan kun hintaero on kohtuullinen ja kohde jollain tapaa epäkaupallisen kansallinen, niin tuo on mun mielestä ihan OK. Siis, että kun vaikkapa Suomen kansallismuseo on meidän suomalaisten yhteistä omaisuutta, niin Suomen kansalainen pääsisi sisään maksutta ja muut maksavat. Mehän ollaan veroissa jo osuutemme maksettu.
Aika monessa maassa ei paikallisilla olisi muuten varaa käydä noissa ollenkaan, toisaalta en tiedä kävisivätkö afrikkalaiset museoissaan edes ilmaiseksi. Ei se taida siellä kuulua kenenkään mieliharrastuksiin.
Niin, sehän olisi juuri niin, että suomalaisille Suomen museot olisivat edullisempia, mutta voin vain kuvitella millainen huuto ”apartheidista” ja ”rasismista” siitä syntyisi, kun kiinalaiselta ja arabisheikiltä perittäisiin tuplahinta meihin verrattuna 😀
Ja kyllä, eipä museot tai luontokohteet yleensä kuulu afrikkalaisten mieliharrastuksiin. Toivottavasti sekin aika vielä koittaa. En oikein usko, että suomalaisetkaan sata vuotta sitten jaksoivat juuri metsissä ja soilla huvikseen tarpoa.