Matka Gambiasta Senegalin Joal-Fadiouthiin

22.5.2014

Edellisiltana olin sopinut Bakaun pyörävuokraaja-Jimmyn kanssa, että pitäisin vuokrapyöräni vielä yön yli. Hintaa moiselle tuli 50 dalasia eli alle euro. Aamulla olin luovuttamassa huonettani Fajara Guesthousessa ja kuten tavallista, ainuttakaan henkilökunnan jäsentä ei taaskaan ollut mailla halmeilla. Hotellissa remonttia tehneet miehet ottivat asian hoitaakseen ja jonkin ajan kuluttua sain avaimen palautettua. Sitten pyöräilin rinkka selässä Bakaun kylään. Jimmy oli jo hereillä, vaikka ilta Lama Lama -yökerhossa oli kuulemma venähtänyt pikkutunneille. Puhetta miehellä riitti taas suomalaisille korvilleni hieman liikaakin. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, sillä sen verran erilaista gambianenglannin ääntämys on: esimerkiksi girl ääntyy ”gall” ja Germany puolestaan ”Jamani”. Sen sijaan esimerkiksi ne senegalilaiset, jotka englantia osaavat, ääntävät kieltä paljon selkeämmin.

Lähdin Jimmyn kanssa etsimään Banjuliin menevää shared-taxia eli minibussia. Odotellessamme tien varressa kymmenisen minuuttia, taksit tarjosivat innokkaasti kyytejään. Jimmy torjui tarjouksia, ilmoittamalla minun tulleen tänne Casablancasta saakka, enkä todellakaan tarvitsisi omaa taksia! Casablanca tuntuukin olevan monien haaveiden kohde tässä maassa. Onhan se tietysti jo aika lähellä Eurooppaa. Minibussi tuli, samoin hyvästelyn aika. Minibussin kyydissä noin 20 minuutin matka pääkaupunkiin maksoi 12 dalasia eli noin 0,2 euroa. Matkalaukusta ei veloitettu ylimääräistä. Yksityistaksikyyti Banjuliin olisi maksanut 200-400 dalasia (noin 3,8-7,5 euroa). Bakausta lähtiessämme minibussi oli täynnä, mutta pian etupenkiltä jäi yksi matkustaja pois ja minut ohjattiin sinne. En valkoisena kolonialistiriistäjänä tietenkään odota, enkä edes kaipaa mitään erikoiskohtelua, sillä olen vain vieraana tässä maassa. Kieltämättä tällainen kohtelu kuitenkin tuntui mukavalta, etenkin kun tiesin, että Senegalissa meininki saattaisi muuttua taas päinvastaiseksi.

Perillä Banjulissa minibussi jättää matkustajat Independence Drive -kadun varteen, josta edelleen on käveltävä tai otettava taksi. Noin kilometrin matkasta halki Banjulin vanhankaupungin kaupungin lauttasatamaan on helppo selviytyä, sillä näin pienessä kaupungissa eksyminen on mahdotonta. Lippu Gambiajoen yli Barraan liikennöivään Johé-lauttaan maksaa 15 dalasia (noin 0,3 euroa) ja sen ostaminen tapahtuu lippuluukulta, jonne rynnii kymmenittäin ihmisiä samaan aikaan. Vanhemmat naiset ovat kokemukseni mukaan pahimpia etuilijoita ja kiilaajia. Ennen lähtevien terminaaliin pääsyä, toisella luukulla kysytään vielä kansallisuutta, osoitetta Gambiassa (eli hotellia) sekä nimeä. Näistä muodollisuuksista selvittyäni, istahdin terminaalin penkille odottamaan ja syömään 15 dalasilla ostamiani munkkeja. Ruokamyyjien lisäksi terminaalissa parveilee muitakin myyjiä. Vieressäni mies osti silkkihuivin, ilmeisesti vaimolleen tuliaiseksi. Pian toiselle puolelle istahti senegalilainen hajuvesikauppias, joka myi naisille muun muassa ällöttävänhajuista banaanihajuvettä. Sitä ei totisesti tarvitse kuin vähän sipaista kämmenselkään, niin banaanin löyhkää saa haistella loppuvuoden! Kuulemma kauppa silti käy niin hyvin, että voi hetkisen levähtääkin.

Sitten lautta saapui Banjulin satamaan, tyhjeni ja pian me Barraan-menijät olimme rynnimässä lautalle. Kaikki yhtä aikaa. Mieleeni tuli, että lautta täyttyisi hetkessä, jos ihmiset osaisivat jonottaa. Myös Intiassa tapahtuvat joukkotallautumiset muistuivat mieleen. Olin terminaalissa saanut kaksi uutta kaveria: Laminin ja Musan. Molemmat päälle kolmekymppisiä miehiä, jotka eivät tunteneet toisiaan, mutta nyt he ottivat minut ”suojiinsa”. Tungin itseäni eteenpäin lautassa Laminin ja Musan kulkiessa edellä. Virne kasvoillaan he kertoivat tällaisen olevan ihan normaalia Gambiassa. Lautta lähti, kun sen joka sopukka oli täynnä ihmisiä. Liikkumatilaa ei ollut yhtään, mutta silti kaupustelijanaiset kulkivat taitavasti seassa myyntiartikkelit pään päälle asetetulla vadilla. Sekä Lamin että Musa tuntuivat olevan ylpeitä Johé-lautasta ja kyllähän tästä Gambian ainoasta (toimivasta) lautasta, joka on vieläpä nopea ja uudenaikainenkin, voi ollakin ylpeä!

Perillä Barran rannassa rynnittiin myös. Lamin ja Musa hoitivat minulle paikan paikallisten hintaan seitsemänpaikkaisesta puskataksista. Mahtavia ihmisiä nämä gambialaiset, harmi vain, kun en ”ehtinyt” viettää tässä maassa pidempään.

Puskataksimatka oli hyvin lyhyt, ainoastaan noin 15 kilometriä. Gambian rajamuodollisuudet tapahtuvat Amdallain kylässä. Ulkomaalaiset joutuvat käymään kahdessa huoneessa, joista ensimmäisessä tentataan, mikä oli matkani tarkoitus ja mihin olen Senegalissa menossa. Tenttaajan kysymykset olivat sen verran arkaaista englantia tai muuten vain epäselviä, että ennen minua ollut sierraleonelainen nainen hohotteli avoimesti niille ja väänsi niistä vitsiä minulle. Niin Sierra Leone kuin Gambiakin on virallisesti englanninkielinen maa eli kielimuurin luulisi olevan matala. Seuraavaksi pääsin toiseen huoneeseen, josta sain poistumisleiman aikani jonotettuani. Takanani jonotti Beninissä asuva hollantilainen mies ja Ranskan passilla matkustanut musta pukumies. Pukumies olisi mielellään ohittanut koko lyhyen jonomme, mutta tukin vaivihkaa ovensuun. Odottakoot mokoma vuoroaan. Lopulta kun hän pääsi huoneeseen, kohdeltiin herraa silkkihansikkain ja leima tuli passiin saman tien. Minun passini syynäys oli vielä tässä vaiheessakin kesken ja kysymyksiä herätti, että eivätkö Suomen kansalaiset tosiaan tarvitse Gambiaan viisumia. Yksi virkailija tiesi kertoa, ettemme tarvitse.

Gambian rajamuodollisuuksista selvittyäni, vaihdoin Gambian dalasit takaisin Senegalin valuuttaan, Länsi-Afrikan frangeihin. Koko rajalla oleskeluni ajan yksi hevoskärrymatkaa Senegalin puoleiselle puskataksiasemalle kaupannut mies oli odotellut minua. En ollut pyytänyt häntä odottamaan, mutta hän selvästi haistoi pohjattoman rahavarantoni. Ajattelin matkan maksavan liikaa, sillä hevoskärryt odottivatkin sadan metrin päässä raja-asemalta, rakennusten takana. Olin oikeassa, hän pyysi tähtitieteellistä summaa. Lisäksi kärryihin kömpivät jostain äiti lapsineen, luultavasti minua siis haluttiin vain maksumieheksi. Sanoin käveleväni puskataksiasemalle, sinne olisi noin kilometrin matka. Hinta laski, mutta en silti kiinnostunut.

Minulla ei ollut vielä Senegalin tuloleimaakaan passissani, minkä sain ongelmitta rennon asialliselta, englantia puhuvalta virkailijalta. Hän kysyi ainoastaan, mihin aikoisin Senegalissa mennä. Vastasin, että Mbouriin. Senegalin puoleinen raja-asema on nimeltään Karang. Passintarkastuksen ohi voi kävellä huomaamattaan hyvin helposti. Itsekin huomasin sen sattumalta. Rakennus sijaitsee aivan Gambian vastaavan rakennuksen vieressä.

Näin olin jälleen Senegalissa, maassa, johon minulle oli jo ehtinyt muodostua viha-rakkaus-suhde.

Rajalta puskataksiasemalle kuljin mopotaksilla. Ankaran tinkauksen jälkeen sovimme hinnaksi 200 frangia. Perillä annoin miehellä kuitenkin 250 frangin (noin 0,4 euroa) lantin, koska hän ei edes yrittänyt nostaa sovittua hintaa. Puskataksiaseman rahastajat ja matkustajien haalijat osasivat vielä jotenkuten englantia, mutta silti vanhasta muistista tinkasin ranskaksi. Paikasta sept-placessa pyydettiin tuttuja Senegal-hintoja, joten päätin matkustaa Mbouriin linja-autolla, sillä sellainen oli lähes täynnä ja näin ollen kohta lähdössä. Sovimme tinkauksen jälkeen lippuni hinnaksi 3500 frangia (noin 5,3 euroa). Summaan sisältyi myös matkalaukkumaksu. Maksoin matkan 5000 frangin setelillä, mutta sitten siitä ei yhtäkkiä oltukaan halukkaita antamaan takaisin riittävästi vaihtorahaa. Nostin äläkän ja nousin jo paikaltani osoittaakseni, että minun ei ole pakko matkustaa tällä välineellä. Lähellä olevat matkustajat komensivat rahastajan antamaan minulle oikean määrän vaihtorahaa. Oikeus voitti taas.

Senegalilaisessa linja-autossa on tiivis tunnelma, sillä myös keskikäytävällä on käännettävät penkit. Näin ollen yhdessä rivissä istuu viisi matkustajaa. Itse istuin käytävällä olevalla penkillä. Olin jälleen ainoa toubab, valkonaama. Pian tuli pysähdys, jonka vuoksi kaikkien tuli poistua linja-autosta. Sotilaat halusivat tutkia bussin läpikotaisin. Osa joutui availemaan matkatavaroitaan. Eräs mies oli kiinnostunut mistä kaukaa olen tulossa, mutta ei hänkään Suomea tiennyt. Pohjois-Eurooppakaan ei soittanut kelloja, mutta la Russie, Venäjä, sentään oli tuttu maa. Tarjosin miehelle keksin, joita olin hamstrannut Gambiasta. Suklaakeksejä Britanniasta!

Matka Karangista sujui miellyttävissä merkeissä: saunamaisissa lämpötiloissa ja jalat mahdollisimman vaikeassa asennossa. Kaolackin kaupungissa käännyimme Dakariin menevälle tielle, jonka varrella myös Mbourin kaupunki on. Aurinko ei ollut ihan vielä laskemassa, kun saavuimme Mbourin suurelle puskataksiasemalle. Päätin muuttaa suunnitelmaa ja jatkaa vielä tänään Joal-Fadiouthiin, jonne on noin tunnin matka Mbourista sept-placella.

Matka alkoi vauhdikkaasti, mutta kaupungin ulkopuolella santarmi pysäytti meidät, kuten myös kaikki muut tielläliikkujat. Kuljettajamme meni selvittelemään asioita. Mukaansa hän otti auton paperit, mutta niitä ei haluttu katsoa. Korruptiopysäytys! Aikansa kuljettajia palloteltiin santarmilta toiselle ja käsiä leviteltiin. Reilun kymmenen minuutin kuluttua matkamme jatkui, kun luultavasti lahjuksia oli ensin maksettu. En ymmärtänyt autossa käydystä keskustelusta mitään, koska se käytiin jollain afrikkalaisella kielellä.

Perillä Joal-Fadiouthissa otin taksin Le Thiouraye -nimiseen hotelliin. En koskaan oppinut lausumaan hotellin nimeä. Samaan taksiin tuli myös vapaamatkustaja, joka jäi jo aikaisemmin kyydistä. Kuljettaja innokkaasti esitteli kotikaupunkiaan (tai paremminkin kahden kylän, Joalin ja Fadiouthin kokonaisuutta) ja kyseli minulta ne tavalliset kysymykset.

Matka Gambian Fajarasta polkupyörällä, minibussilla, kävellen, lautalla, puskataksilla, mopotaksilla, linja-autolla, toisella puskataksilla ja lopuksi vielä kaupunkitaksilla tänne Senegalin Joal-Fadiouthiin kesti kaikkiaan noin 12 tuntia, vaikka matkaa on vain noin 270 kilometriä. Linnuntietä kylien välinen etäisyys on noin 80 kilometriä.

Le Thiouraye on pieni, vain kolmen huoneen hotelli, mutta ajattelin siellä siltikin olevan tilaa. Eihän nyt ollut mikään turistikausi, eikä Senegal muutenkaan ole mikään maailman suosituin matkailumaa. Hotellin vastaanotossa oltiin aluksi aivan ihmeissään, että minun kanssani nyt tulisi tehdä. Ei sitten tullut mieleenkään, että voisin huoneen ehkä tarvita, kun olen isojen kantamusten kanssa liikkeellä! Vaikka emme olleetkaan yhtään samalla aaltopituudella, sain kuin sainkin huoneen kahdeksi yöksi alennushintaan: kaksi yötä maksoi 26 000 frangia eli noin 39,6 euroa. Huone ja hotelli muutenkin oli tuttuun senegalilaiseen tapaan hyvin siisti. Kun laitoin huoneeseeni valot päälle, lähti edellinen asukas menemään. Seinällä oli nimittäin jonkinlainen lisko (gekko tai joku vastaava). Ensi kertaa sitten Mauritanian Zouérat’n näin myös torakan. Se pääsi hengestään. Vettä ei tullut, mutta sangollinen vettähän riittää mainiosti suihkussa käyntiin. Wifiä ei tästä hotellista löydy.

Hotelli Le Thiourayen ravintolan ruokalista on Lonely Planetin mukaan yhden Senegalin parhaimman kokin ”säveltämä”. Opuksesta ei käy ilmi, onko tämä top chef itse myös töissä tässä ravintolassa. Veikkaisin asian olevan näin, sillä keittiöstä kannettiin minulle erinomainen annos kanaa, ranskalaisia ja riisiä. Tänään listalla oli saatavana ainoastaan kanaa ja riisiä sekä kanaa ja ranskalaisia. Sain nähtävästi molempia. Ravintolassa oli samaan aikaan myös hotellin toinen asukas, hollantilainen, Dakariin sijoitettu kirjeenvaihtaja. Hänellä oli pitkästä aikaa vapaa viikonloppu.

Ruokaillessani otin kakkospuhelimeni, neljä vuotta vanhan Nokian, takaisin käyttöön. Olin ”joutunut” edellisiltana ottamaan käyttöön kolmospuhelimeni, ainakin kymmenen vuotta vanhan Nokian, sillä Gambiassa puhelimen lataus ei onnistunut englantilaistyyppisistä pistokkeista johtuen. Ykköspuhelimena minulla tällä matkalla oli Jolla, jolla käytin majapaikkojen nettiä. Jolla pysyi useimmiten hotellihuoneessa, eikä kulkenut mukanani kaikissa epämääräisissä paikoissa. Tänä iltana kaikki kolme puhelinta lähtivät vahingossa kanssani kylille, kun lähdin ostamaan vettä. Illan pimeydessä, valaisemattomilla kujilla, yksin liikkuminen ei ole tietenkään järkevää valkoiselle miehelle, mutta ajattelin silti käydä kaupassa. Pieni kauppa löytyi parin sadan metrin päästä. Myyjänä oli vanhempi herrasmies, joka  kysäisi, että mistäs kaukaa sitä ollaan tulossa. Herra tiesi Suomen ja osasi yhdistää sen Nokiaan! Ja kuin tilauksesta minulla oli kaksi Nokian puhelinta matkassa, joita sitten aikamme ihastelimme. Oo, Finland, Finland! Myös myyjällä tietenkin oli Nokia, vaikka Senegal nykyisin onkin Samsungin valtakuntaa. En maininnut sedälle mitään Microsoft-kaupasta. Ostin vesipullon, kaupan viimeisen, ja palasin hotellilleni.