18.5.2014
Länsi-Afrikassa ei nukuta myöhään, ainakin niin olen havainnut. Enkä minäkään halunnut heittää valoisaa aikaa hukkaan, joten olin jalkeilla jo ennen seitsemää. Aurinko oli kauniisti nousemassa hotellini takana avautuvan mangroverämeen takaa. Otin kameran mukaan ja lähdin ottamaan kuvia auringonnoususta ja toisaalta myös sioista, jotka tonkivat roskia hotellin aidan vieressä. Elikot pelästyivät minua ja pötkivät kauemmas rämeelle. Hotellini, Kaloa les Palétuviersin, aamiaistarjoilu alkaa kello seitsemältä aamulla, jolloin olin jo pöydässä istumassa. Pian sain eteeni patongin, croissantin ja kannullisen kahvia sekä maitoa.
Aamupalan jälkeen suunnistin Atlantin rantaan, joka sijaitsee reilun kilometrin päässä hotelliltani. Ranta, jota siis yhdeksi Länsi-Afrikan parhaimmista kuvaillaan, oli kuin olikin melkein tyhjä. Päätin kävellä rantaa pitkin kohti etelää ainakin Kabroussen kylän tuntumaan, ehkä jopa Guinea-Bissaun rajalle. Rajalle olisi kuudesta seitsemään kilometrin matka. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja rannalla saattoi tallustella ilman kenkiä. Tosin alkumatkasta kävelin meressä, koska sain seuraa kolmen huonokuntoisen näköisen kulkukoiran koplasta. Vaikka koirat eivät mitenkään uhkaavilta vaikuttaneetkaan, ajattelin, että voivathan mokomat nälissään purra minua ja sitten minulla olisi vesikauhu ja kaikkea. Tein eläimille selväksi, ettei heidän seuransa ollut tervetullutta roiskimalla välillä vettä niiden suuntaan. Koirat löysivät pian mielenkiintoisempaa tekemistä: rannalla seisoskelleiden korppikotkien härnäämisen. Maineensa mukaisesti korppikotkat olivat rannalla syömässä raatoja, merestä ajautuneita kuolleita kaloja.
Cap Skirringin rantaviivalla on useita eritasoisia majapaikkoja. On bungaloweja ja hieman parempiakin hotelleja. Osa rakennuksista on tosin jäänyt kesken ja osa on suljettu. Luonto on valloittamassa alueita takaisin. Ravintoloita sen sijaan ei ole kovin monia. Näin off-sesonkina jokainen asiakas on tärkeä. Sen tiesi myös Le Nature -ravintolan Abraham. Oikeasti hän on Ibrahim eli Ibu, mutta eurooppalaisten korvaan Abraham ilmeisesti kuulostaa paremmalta. Abraham juoksi ravintolastaan luokseni ja toivotti tervetulleeksi. Hänen ravintolastaan saisi kaikkea pizzasta lähtien. Hinnatkaan eivät olleet hassummat ja Abraham osasi myös englantia, sillä oli kotoisin Gambiasta. Englanti oli hänen vahvempi kielensä, mutta näin Senegalissa ravintoloitsijan on kuulemma osattava hyvin myös ranskaa, koska se on täällä käyvien turistien kieli. Vielä näin yhdeksän aikoihin aamulla en tietenkään ollut aikeissa lounastaa, vaan kerroin käveleväni rannalla ja tulevani ehkä paluumatkalla syömään.
Le Naturen jälkeen rannalla oli enää vain harvoja kulkijoita, muutamia kalastajia ja taiteilija-matkamuistomyyjä. Lisäksi Kabroussen kylän kohdalla vanhempi eurooppalaispariskunta oli jonkinlaisella kalastusretkellä. Enemmän oli lehmiä, joita vaelsi ja makoili laumoittain rantaviivan tuntumassa. Lukuisten lehmän jätösten lisäksi rannalla makasi sinne huuhtoutunut portugalinsotalaiva, ihmisellekin vaarallinen ikävä polttiaiseläin.
Kabrousse on muuten Etelä-Amerikkaa lähinnä oleva paikka Afrikan mantereella! Päätin jatkaa Kabroussesta kävellen Guinea-Bissaun rajalle saakka. Maisema muuttui huomattavasti Kabroussen jälkeen, sillä rantaa reunustavat palmut loppuivat ja tilalle tulivat hiekkadyynit. Ajattelin, että kaipa Senegal ja Guinea-Bissau ovat jotenkin rajansa merkinneet maastoon, mutta näin ei ollut ja yhtäkkiä olin Cap Roxossa (Guinea-Bissaun kielellä eli portugaliksi Cabo Roxo). Tarkistin rajankulun vielä myöhemmin kartoista, mutta kaikkien karttojen mukaan olin ylittänyt rajan. Ehkä muutamilla metreillä, ehkä sadoilla. Olin siis Guinea-Bissaun tasavallan läntisimmässä pisteessä ilman passia ja viisumia, siis laittomasti! Kukaan ei nähnyt tai ketään ei kiinnostanut, joten minusta ei ole tulossa Foxin Vankilassa ulkomailla -sarjaan jaksoa. Toisaalta rajaa ylitetään hiekassa olleista kengänjäljistä päätellen tiuhaan, joten rikkomukseni lienee vähäinen. Virallinen rajanylityspaikka Senegalista Guinea-Bissauhun olisi Mpackissa Ziguinchorin kaupungista etelään. Otin pari kuvaa ja lähdin takaisin Senegaliin ja Cap Skirringiin. Guinea-Bissaussa täytyy vierailla joskus tulevaisuudessa uudelleen, viisumin kanssa.
Kävin pariin otteeseen uimassa, minkä jälkeen ilmestyin Abrahamin Le Nature -ravintolaan. Mies oli iloinen, kun olin ”pitänyt lupaukseni” tulla ravintolaan myöhemmin. Oikeasti en kyllä ollut luvannut yhtään mitään. Tilasin kalaa diolojen tapaan. Diolat ovat siis Casamancen alueen valtaväestöä.
Ruoan valmistuminen kesti ja kesti. Abraham viritti radionsa soittamaan letkeää reggaeta. Sitä tai räppiä nuoret miehet Senegalissa kuuntelevat. Abraham selosti innokkaasti reggaeartistien nimiä, mutta enhän minä tiedä kuin Bob Marleyn. Kun musiikkipuoli oli kunnossa, hän aloitti minttuteen keittelyn. Marokon ja Mauritanian tavoin myös Senegalissa on voimakas teekulttuuri. Kaikissa kolmessa maassa tee maistuu erilaiselta. Marokkolainen tee on mielestäni parasta, eikä valmistumiseen tuhrata liikaa aikaa. Mauritaniassa teetä valmistetaan liian monta kertaa päivässä ja suurella hartaudella. Siksi se onkin aina tasalaatuista. Senegalissa tee (ataaya) on kaikkein vahvinta, mutta laatu heittelee, kun valmistusoperaatio suoritetaan kahta kättä heittäen vähän sinne päin. Niin tälläkin kertaa, mutta eipä tuo minua haittaa!
Le Naturen edustan aurinkotuolille rojahti keski-ikäinen ranskalaisnainen ottamaan aurinkoa, lukemaan kirjaa ja polttamaan ketjussa. Senegalin rantakylissä esiintyy, joskaan ei ilmeisesti samassa mittakaavassa kuin Gambiassa, naisten seksiturismia: keski-ikäiset eurooppalaisnaiset matkustavat tänne lomaromanssin perässä. Pari-kolmekymppisten paikallisten nuorukaisten huomio varmaan tuntuu mukavalta. Abraham oli selvästi tämän aurinkotuoliin istahtaneen naisen ”poikaystävä”, sen verran innokkaasti hän naista palveli. Ja shortsit vain hädin tuskin pysyivät ylhäällä. Siitä huolimatta nainen kovin kylmäkiskoisesti torjui kaiken. Ensin hän tilasi sandwichin, mutta lopulta se oli aivan vääränlainen, eikä näin ollen kelvannut! Abrahamin kaverille se kelpasi. Teelasillistakaan nainen ei huolinut. Molemmat osapuolet tällaisesta suhteesta tietenkin hyötyvät: Abraham saa luultavasti rahaa tai lahjoja, nainen kaipaamansa lomaromanssin. Siitäkin huolimatta tilanteessa on mielestäni vahva hyväksikäytön maku. Samanlaista toimintaa harrastavat toki myös miehet, jotka matkustavat yksin Thaimaahan. Senegalissa miesten seksiturismi jää naisten jalkoihin, mutta näin Cap Skirringissäkin ainakin yhden parin, jossa keski-ikäisen valkoisen miehen käsipuolessa oli nuori senegalilaistyttö.
Ruoka oli viimein valmista kahden tunnin odottelun jälkeen. Lautasella makasi kokonainen kala. Lisäksi oli riisiä ja kulhollinen kastiketta. Senegalilainen ruoka petti jälleen ja osa oli pakko jättää syömättä. Ei siis missään nimessä kahden tunnin odotuksen arvoista. Maksoin ja lähdin. Abraham oli ruokaa odottaessani antanut minulle lahjan, nahkaisen rannekorun, jossa oli pieni simpukka. Ranneketta olisi pidettävä aina, sillä se suojaa suunnilleen kaikelta pahalta ja vieläpä taisi suojella perhettäkin. Hän korosti, ettei haluaisi siitä mitään maksua. Lähdettyäni hän kuitenkin juoksi vielä perääni ja muistutti korusta. Nyt minun pitäisi antaa jotain hänelle, euro tai kaksi. Naurahdin ja olin jo antamassa korua takaisin. Kerroin maksaneeni jo juomarahaa ja ettei minulla olisi nyt mitään vastalahjoja.
Ranneke ranteessani jatkoin matkaani. Jos rannalla olisi ollut muita, he olisivat pitäneet minua hulluna, niin paljon minua hymyilytti ja nauratti. Olisi tehnyt myös mieli huutaa. Saint-Louisissa alkanut kulttuurishokki sen kuin jatkui vain!
Kävin taas uimassa, minkä jälkeen kävelin takaisin Cap Skirringiin. Kylän edustalla on pieni kalasatama, port de pêche. Varma rahastuspyydys, jos erehtyisin menemään lähemmäs kuvaamaan. Otin siis kuvat kauempaa, ikään kuin salaa, minkä jälkeen laitoin kameran reppuun ja kävelin satamaan. Jo kaukaa yksi kalastaja havaitsi minut ja tuli juttusille. Nyt olisi huikea mahdollisuus päästä tutustumaan kalasatamaan. Olisi kuulemma vieläpä täysin ainutlaatuinen! Kerroin nähneeni jo kaksi mauritanialaista ja yhden senegalilaisen kalasataman, joten nyt en ollut kiinnostunut kierroksesta. Enemmänkin minua kiinnosti suuren lehmälauman vaellus rannalla. Lehmät olivat matkalla läheiseen palmumetsikköön. Oliko auringonottaminen tältä päivältä jo ohi?
Jatkoin matkaani kohti pohjoista. Rantatörmällä oli kartano, jonka porteilta senegalilaisnainen huuteli kutsuhuutojaan. Ilmeisesti minulle. En vastannut huutoon, mutta luultavasti tyttö olisi ollut nyt niitä kuuluisia senegalilaisia ”tyttöystäviä”. Saint-Louisista sellaisen olisi saanut, samoin Dakarista. Myös Cap Skirringissä sain muutaman tarjouksen. En tarttunut tarjouksiin, vaan vetosin rahattomuuteen.
Cap Skirringin kalasataman pohjoispuolella on astetta hienompia kartanoita. Rikkaiden senegalilaisten kesämökkejä? Kuljin huvila-alueen poikki ja löysin sieltä hiekkatien, jonka arvelin johtavan takaisin Cap Skirringin keskustaan. Palmujen ja korkean pusikon reunustamalla tiellä oli mukava kävellä, eikä kukaan ollut ainakaan kaupustelemassa mitään. Oikeastaan tiellä ei kulkenut kuin yksi perhe kävellen ja muutama auto. Yhtä ajoi valkoinen noin 60-vuotias rouva, joka poimi nuoren senegalilaispojan matkan varrelta kyytiin. Tie kulki Cap Skirringin lentoaseman kiitotien ohi ja lopulta tieltä oli hyvät näkymät kalasatamaan.
Hotellillani hyppäsin uima-altaaseen. Altaalla oli samaan aikaan 50-60-vuotias ranskalaismies seitsemän pienen mustan lapsen kanssa. Mies oli selvästi hankkinut paikallisen naisen ja saanut kaupan päälle suurperheen. Lasten ihonväristä päättelin, ettei yksikään voinut olla miehen oma. Hotellin takapihalla aukeava mangrovesuo oli yksi tärkeä syy, miksi päätin majoittua Hotel Kaloa les Palétuviersiin. Uinnin jälkeen lähdin kävelylle mutaiselle suolle. En nähnyt iilimatoja, eikä muta upottanut. Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että mahtaako tällainen mangrove olla skistosomiaasia eli bilhartsiaa aiheuttavien halkiomatojen elinaluetta. Vaikka minulla olikin sandaalit jalassa, lähdin pois.
Lounaspettymyksen vuoksi päätin jälleen illallistaa eilisessä kahta ruokalajia tarjoavassa pikaruokapaikassa. Sain ennen ravintolaan pääsyäni seuraa eilisestä opasehdokkaasta. Hän oli jälleen humalassa, tällä kertaa ehkä enemmänkin. En ymmärtänyt, mitä hän tahtoi tai kauppasi, koska ranskan, espanjan ja englannin sekamelskasta ei saanut selkoa. Älähdin miehelle suomeksi ja astuin ravintolaan. Edellisenä päivänä söin hampurilaisen, joten nyt tilasin sandwichin, mikä oli jälleen hyvin onnistunut valinta. Hintaa tuli tuhat frangia (noin 1,5 euroa).
Cap Skirring elää matkailusta, minkä vuoksi kylänraitilla on myös ”siirtomaatavarakauppa”. Kaikkea eurooppalaista tuontitavaraa! Ostin ylihintaisen Oreo-keksipaketin. Kaupasta ulos astuttuani tajusin, että olin saanut 200 frangia (noin 0,30 senttiä, mikä on iso raha Senegalissa) liian vähän takaisin setelistäni. Taas senegalilainen pääsi huijaamaan! En mennyt valittamaan, kun myyjätär puikki takahuoneeseen ostotapahtuman jälkeen.
Oli jo pimeää. Palasin hotellilleni ja menin nukkumaan.
