1.8.2015
Labén aamu oli viileä verrattuna muihin kaupunkeihin matkallani. Kai se korkeus merenpinnasta vähän vaikuttaa. Oli jopa vedettävä pitkähihaista niskaan, sillä lämpötila ei ollut ihan vielä kohonnut +30°C:n paremmalle puolelle. Tämän päivän tavoitteeksi asetin pääsyn entistä ”viileämmille” seuduille Dalabaan!
Hotel Tatan aamupala koostuu patongista, voista, hillosta ja Nescafésta. Kahviin laitettava maito oli valmistettu Malesiassa. Siis todellista lähimaitoa. Kirjoittelin aamupalapatonkia järsiessäni pari postikorttia Suomeen, koska kortteja kerrankin oli saatavilla. Guinea-Bissaussa sellaisia ei ollut lainkaan. Kymppitonni (noin 1,25 euroa) postikortista on vain aika kova hinta, mutta mielestäni se on joka frangin väärti. Onhan se nyt harvinaista herkkua noukkia postilaatikosta Guineasta tullut kortti! Hotellin omistajattarelle, madame Rabylla, piti olla korttien lisäksi myös postimerkkejä. Saatuani kortit kirjoitetuksi, merkkejä ei yhtäkkiä ollutkaan. Toisaalta Labésta lähetetyt kortit eivät varmaan koskaan Suomeen saakka edes päätyisi. Lauantaisin Guinean postit ovat kiinni, joten päätin yrittää lähetystä parin päivän kuluttua maan pääkaupungissa Conakryssa.
Tele Finlandin liittymä toimii Guineassa ja aamupalan jälkeen soitin eilen tapaamalleni Mamadoulle, kirjauduin ulos hotellista ja pian olin matkalla Mamadoun ja tämän isoveljen, Habiboulayen, kotiin toiselle puolelle Labéa. Mopotaksin löysin sadan metrin kävelyn jälkeen.
Mamadou ja Habiboulaye ottivat lämpimästi vastaan. Koska olin jo syönyt aamupalan, join tällä kertaa vain kahvia. Se oli jälleen aivan liian makeaa. Oli pakko luovuttaa, sillä muuten olisin joutunut oksentamaan. Myös poikien sisko tuli jälleen paikalle. Josko vaikka tänään, ”asiaa mietittyäni”, huolisin hänet vaimokseni Eurooppaan! En ryhtynyt viisumiautomaatiksi, enkä aio niin tehdä vastakaan. Habiboulayelle annoin hyvästien hetkellä vielä kymppitonnin hänen avustaan. Olihan hän tullut kanssani pitkän matkan Guinea-Bissausta saakka.
Halusin vielä ennen pääkaupunkiin Conakryyn menoa pysähtyä jossain pienemmässä kaupungissa. Sellaiseksi valikoin edellisiltana Dalaban, joka sijaitsee parin tunnin ajomatkan päässä Labésta etelään. Kaupunkien välillä liikennöi puskatakseja, joiden lähtöpaikka selviää vain kyselemällä Labén keskustassa. Nyt lähtöpaikka oli sattumanvaraisessa kadunkulmassa, josta ei muita autoja ainakaan tällä kertaa ollut lähdössä. Lähtöaika oli jostain syystä tiedossa: kello 14.00. Edessä oli reilun kahden tunnin odotus, mutta se ei haitannut. Hinnaksi Dalabaan sovimme 30 000 frangia (noin 3,75 euroa) sisältäen matkalaukkumaksun.
Lähtöä odotellessani oli pelkästään mielenkiintoista istuskella puisella penkillä kadunvarressa ja seurata kaupungin elämää. Joku toi rautatankoja puskataksimme katolle Dalabaan vietäväksi, joku kiikutti paikalle pesuvateja ja joku kävi tankkaamassa moponsa samassa kadunkulmassa uuden elämän saaneesta viinapullosta. Rukouskutsun saattelemana alkoi kansainvaellus moskeijaan ja kadut hiljenivät silmin nähden. Rukouksen päätyttyä elämä jatkui normaalina, kunhan kansainvaellus toiseen suuntaan oli ohi. Välillä sain seuraa tai minua viittoiltiin juttusille. Kaikki olivat kovin uteliaita valkonaamasta, joka vieläpä halusi matkustaa paikallisten kanssa puskataksilla. Yleisestä vessastakaan ei tahdottu ottaa maksua ja paikallisella kielellä, pulaariksi, kiittäminen mursi lopunkin jään ja sai aikaan leveitä hymyjä. Guinealaiset ovat hyvää ja ystävällistä porukkaa.
Lähdön hetki koitti tosiaan kello kahdelta iltapäivällä, mutta ei suinkaan sillä autolla, jolla kuvittelin lähtevämme. Paikalle kaarsi vanha Peugeot kuskinaan puvuntakkiin pukeutunut, aggressiivisen kuvan itsestään antanut kuski. Hänkin ”pehmeni” ja osoittautui myöhemmin hyvin avuliaaksi ja ystävälliseksi. Puskataksi oli tuttuun tapaan neuf-place, jossa tällä kertaa jouduin ihan taaimmaiseen riviin. Onneksi matka kesti vain sen pari tuntia, eikä poliisistakaan ollut häiriötä kuin vain yhdellä tarkastuspisteellä.
Dalaba on noin 7 000 asukkaan ”vuoristokaupunki”, jos sellaiseksi voi 1 200 metrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevaa kaupunkia kutsua. Korkeudesta johtuen kaupungissa on miellyttävän viileä ilmasto ja varsin jylhiä maisemia. Kaupunkia kutsutaankin joskus Afrikan Sveitsiksi! Viileä ilmasto on houkutellut vierailijoita paikkakunnalle jo siirtomaakaudella ja onpa pitäjään vuonna 1936 rakennettu ranskalaisen kuvernöörin residenssikin, Villa Sili nimeltään. (Lähteet: Lonely Planet: West Africa 2009: 414–415)
Dalaban puskataksiaseman, gare routièren, edessä on aina lauma mopotaksareita. Nuoria miehiä. Huumorimiehinä he pyysivät kymmenkertaista summaa kyydistä hotelliini. Yksi kuski suostui ehdottamaani summaan ja hetkeä myöhemmin olin noin 1,5 kilometrin päässä Quartier des Chargeurs -nimisessä kaupunginosassa Auberge Seidy II -majatalossa. Se on kaupungin halvimpia majapaikkoja ja sitä pitää hyvää englantia puhuva Koffi, ilmeisesti Togosta muuttanut keski-ikäinen mies. Ja olihan hän silmin nähden yllättänyt, kun sai asiakkaan hotelliinsa. Olin taas ainoa asukas. Auberge Seidy II:ssa on kaksi tai kolme huonetta sekä ravintola. Siistissä ja isossa huoneessani oli parivuode, hyttysverkko, nojatuoli, kosteudesta kärsinyt vaatekaappi sekä vessa suihkuineen. Vettä tuli satunnaisesti, mutta sehän ei ole kenellekään ongelma, kun pöntön vieressä on suuri vesiämpäri! Yön hinnaksi sovimme maltilliset 80 000 frangia (noin 10 euroa).
Auberge Seidy II sijaitsee jonkinlaisen jyrkänteen rinteellä. Dalaban keskustaan kuljetaan vähän mutkan kautta, mutta ennen sinne menoa halusin ihastella jyrkänteeltä avautuvia maisemia. Kävelin hotellilta suoraan ja tuli tunne kuin olisin oikeasti ihan jossain muualla kuin Länsi-Afrikassa. Kasvillisuuden seassa oli nyt mäntyjäkin! Alppitunnelmaa lisäsivät myös polulla ja puskissa seisoskelleet lehmät. Maisemat kärsivät juuri samaan aikaan nousseesta sankasta sumusta. Sen kehittymisen näki silmissä, mutta niinhän se sää vuorilla vaihtelee. Silmänräpäyksessä! Varmaan niin tapahtuu Sveitsissäkin. En tiedä, en ole käynyt.
Kun sitten lähdin etsimään reittiä kaupungin keskustaan, törmäsin salaattipeltoihin, vanhan kirkon raunioon ja pienempään moskeijaan. Tiet olivat hyvin liukkaita märästä punaisesta mudasta johtuen. Eivät Bubaquen saaren kuraiset polutkaan sentään liukkaita olleet! Kävellessäni havaitsin, että Dalaba on rakennettu ainakin osittain laaksoon ja sen molemmin puolin kohoaville mäille. Noin puolta kilometriä ennen keskustaa mutainen tie vaihtuu hyväksi asfaltiksi. Samoilla main näin myös ensimmäisen ebolasta varoittavan kyltin. Olin nyt saapunut matkani ensimmäiselle alueelle, Dalaban prefektuuriin, jossa oli tavattu ebolaa. Edellisestä tapauksesta tällä alueella oli ehtinyt kulua 300 päivää. (Lähteet: [2])
Keskusta on rakennettu vähän korkeammalle, kukkulalle. Ja tämän mäen juurella kauppaansa pitää minut Labésta Dalabaan ajanut puskataksikuski perheineen. Hän kertoili ajavansa työkseen juuri Labén ja Dalaban väliä ja lähtevänsä takaisin Labéen taas aamuvarhaisella. Hän halusi auttaa minua vaihtamaan rahaa, sillä minun oli maksettava hotelli, eikä minulla ollut kuin euroja. Parin puhelun jälkeen hän kertoi täkäläisen vaihtokurssin olevan onneton. Labéssa se olisi ollut parempi. Kiitin avusta ja lähdin etsimään, josko joku kuitenkin haluaisi vaihtaa 50 euron setelin Guinean frangeiksi hyvällä kurssilla. Pankkiautomaattia Dalabassa ei ole. Kiertelin katuja, sotkin samalla housunlahkeeni punaiseen kuraan ja viimein päädyin kaupungin moskeijan nurkalle. Siellä pientä kauppaansa pitävä nuori kauppias vaihtoi 50 euroa nipuksi Guinean frangeja. Niitä tuli taas aikamoinen läjä! Vaihtokurssi oli toki hieman huonompi kuin Labéssa.
Dalaba on hiljainen Labéen verrattuna ja markkinameiningit olivat jo lähes loppuneet tältä päivältä. Dalaban tori on moskeijan naapurissa. Ostelin banaanitertun, pähkinöitä ja herkullisia afrikkalaismunkkeja. Kauppiasmama näki hetkensä tulleen ja nyhti minulta hieman korkeamman hinnan. Olin niin hyvällä tuulella, etten jaksanut muuta kuin naureskella maman leväperäiselle hinnoittelulle. Tonnit ovat kuitenkin vain hiluja tässä maassa!
Takaisin hotellille palatessani kastuin läpimäräksi. Paikalliset ymmärsivät pysytellä samoihin aikoihin sisätiloissa. Osaavat kai lukea sadekauttaan!