31.7.2015
Heräilin ensimmäiseen aamuuni Guineassa jo aamuyhdeksältä. Kömmin makuupussista, kävin suihkussa (eli kaadoin saavista kylmää vettä niskaan) ja söin aamupalaksi pari keksiä. Muuta ei nyt ollut. Kanssani Guinea-Bissaun Gabústa edellispäivänä matkustanut Habiboulaye koputti sovitusti kymmeneltä hotellihuoneeni oveen, minkä jälkeen lähdimme hänen perheensä luo aamupalalle. Ensimmäistä kertaa tämän Afrikan-matkani aikana pääsin mopotaksin kyytiin.
Habiboulayen perhe asuu Konkolan kaupunginosassa eli oikeastaan melkein hotellini takapihalla, mutta teitä pitkin sinne on jonkin verran matkaa. Suuri perhe asuu rivitalontapaisessa, eikä ole kaikesta päätellen guinealaisittain köyhimmästä päästä. Eipä sitä omaisuutta toisaalta paljon olohuoneessakaan ole, jonka pehmeille sohville istahdimme. Pöydässä oli Koraani, Guinean valtauskonnon pyhä kirja. Habiboulayen nuorempi veli Mamadou liittyi seuraamme, samoin paikalle tuli poikien sisko. Hänen ilmoitettiin lähtevän kanssani Eurooppaan. Mahdollisimman kohteliaasti kerroin, että passittomana ja kielitaidottomana se on vaikeaa ja kallistakin. Lisäksi olen opiskelija, eikä minulla ole paljon rahaa, ja että Suomessa on hyvin kallista.
Aamupala käsitti patonkia, joka täällä Labéssa on varmaan metrin mittainen. Se on kaupungin erikoisuus. Lisäksi perheen nuoremmat tytöt valmistivat meille herkullista ruokaa, josta tunnistin ainakin avokadoa, sipulia, kurkkua ja majoneesia. Kaikki huuhdottiin alas aivan liian makealla ”kahvilla”, joka oli käytännössä pieneen tilkkaan murukahvia sekoitettua maitojauhemaitoa. Ja sokeria tietenkin kaadettiin mukiin paljon!
Aamupalan jälkeen hyvästelin perheen, minkä jälkeen lähdimme Habiboulayen, Mamadoun ja siskon kanssa kävellen Konkolan kaduille. Kadut ovat pääosin päällystämättömiä, joilla ihmiset olivat askareissaan. Kuka levitti vuohennahkoja märälle kadulle kuivumaan, kuka oli hakemassa vettä, kuka pesi mopoaan ja kuka astioita. Iso osa guinealaisen elämästä tapahtuu varmastikin kadulla. Siellä vaeltavat myös kotieläimet, Konkolan tapauksessa vuohet ja kanat. Kaupunginosasta on hyvä näkymä Labén keskustaan, mitä hallitsee suuri moskeija. Se näkyy kukkuloille rakennetussa kaupungissa lähes kaikkialle, myös Konkolaan.
Lyhyen Konkola-kierroksen jälkeen hyvästelin ystäväni ja sovimme tapaavamme uudelleen seuraavana päivänä. Hain rinkkani Hotel Faningosta ja otin mopotaksin Hotel Tataan. Normaalisti majoituksella ei ole mitään merkitystä, kunhan nyt oven saa lukkoon. Nyt Guineassa alkoi laatu kiinnostaa, kun ympäröivä maailma on aika lohduton näky. Ehkä myös juuri koettu 19-tuntinen matka Guinea-Bissausta osaltaan vaikutti päätökseen. Hotel Tatan kerrottiin olevan kaupungin paras tai ainakin yksi parhaimmista hotelleista.
Hotel Tata on sadekauden runteleman soratien varrella, muurin ympäröimänä. Tatassa on muutamia bungaloweja, huoneita ja ravintola, joka ei ainakaan sadekaudella toiminut. Näin sadekaudella (ja ebolan uhan alla) hotellissa oli hyvin tilaa ja sain tingittyä itselleni huoneen 150 000 frangiin (noin 18,75 euroa) yöltä. Siihen sisältyi aamupalakin. Hotellin johtaja, madame Raby, pyysi huoneesta aluksi huimat 250 000 frangia (noin 31,25 euroa), mutta koska ollaan Afrikassa, on hinnoissa usein tinkimisen varaa. Ilmeisesti tinkimävaraa olisi ollut enemmänkin, koska madame suostui heti ehdottamaani summaan. Huoneeni oli siisti, ja se sisälsi parivuoteen, vaatekaapin, pöydän tuoleineen ja oman kylpyhuoneen. Sekä valtavan hämähäkin.
Huonetta maksaessani paikalle itsensä mopotakseili hotellin toinen asiakas, valkoinen nainen, joka minut nähdessään jo kaukaa huudahti iloisesti: ”White person!” Nainen oli keski-ikäinen amerikkalainen Heather, joka oli asettunut hotelliin kuukausiksi viihdyttyään ensin pitkään Gambiassa. Hän oli Labéssa kirjoittamassa kirjaa ja tekemässä musiikkia (ei kuitenkaan guinealaista, eikä oikein edes afrikkalaista). Olipa hän ehtinyt Hotel Tatan ravintolan baarinkin tyhjentää. Ranskan kieli ei naiselta sujunut lainkaan alueen valtakielestä pulaarista puhumattakaan. Toisin sanoen ei sitä ranskaa tarvitse osata Länsi-Afrikassa reissaamiseen, eikä edes kuukausitolkulla asumiseen! Rahaa elämiseen, hän sai Yhdysvaltojen hallitukselta, sillä nainen opiskeli samalla maantiedettä nettikursseina jossain tuntemattomassa yhdysvaltalaisyliopistossa. Esitelmä Romaniasta oli tällä kertaa tekeillä. Eikä sitä rahaa tässä kaupungissa tai maassa elämiseen paljon tarvita, sillä maa on esimerkiksi Guinea-Bissauta aika paljonkin halvempi Senegalista puhumattakaan.
Sitten sitä Labéa tutkimaan. Vesisadekin oli tauonnut! Kyseessä on vuoristoisen Fouta Djallonin keskellä sijaitseva noin 140 000 asukkaan kaupunki. Se on väkiluvultaan Guinean suurimpia kaupunkeja ja lähes koko väestö kuuluu fulbekansaan. Varsin vaikeasti saavutettavaa Labéa ei turismi ole pilannut, eikä varmasti ihan heti, jos koskaan, pilaakaan. Guinea on muutenkin maailman vähiten vierailtujen valtioiden listalla. Esimerkiksi vuoden 2013 aikana maassa vieraili 56 000 henkeä. Se on sentään paljon enemmän kuin Guinea-Bissaussa (7 500 kävijää), josta olin tulossa!
Yritin aluksi keskustaan, mutta ei haitannut, vaikken sinne heti päätynytkään. Kävelin vesilätäköitä väistellen kaupungista etelään vievälle tielle ja sitä edelleen ”kaupungin portille” saakka. Tämä iso valtaväylä on päällystetty, mutta jos poikkeaa sivukaduille, ovat ne kuraisia ja kuoppaisia. Matkalla ostin tonnilla (noin 0,1 euroa) grillatun maissintähkän ja bongasin sattumalta Fouta Djallonin aluetta esittelevän museon. Se oli suljettu. Liekö syynä rahapula, sadekausi vai ebola. Kävijäpulaan eivät Länsi-Afrikan museot sentään kaadu, sillä seutu on täynnä kävijättömiä, mutta toimivia museoita!
Otin museon liepeiltä mopotaksin Labén keskustaan. Jo kyydin aikana sai hyvän käsityksen tästä suurten korkeuserojen kaupungista. Jäin kyydistä kaupungin pikkuisen protestanttisen kirkon vieressä. Kun mitään varsinaisia nähtävyyksiä Labésta on turha etsiä, on paikkakunnan parhaaksi nähtävyydeksi mainittava ehdottomasti eläväinen kaupunkikeskusta ja sen ihmiset. Keskustassa vallitsee länsimaalaisen silmään kaaos. Sitä kutsutaan myös afrikkalaiseksi toriksi, joka on levittäytynyt katujen varsille. Vieri vieressä on pikkuisia putiikkeja, joista labélaiset saavat kaiken tarvitsemansa moponosista makaroniin ja riisiin. Tuore ruoka eli vihannekset, liha, kala ja patonki myydään kadulle levitetyiltä kankailta, muovilta tai vaikkapa kottikärryistä. Tai vaihtoehtoisesti muutaman karahkan varaan kyhätystä kojusta, joita on siellä täällä. Pääasiassa ne ovat keskittyneet pariin paikkaan keskustassa. Kaduilla ihmisten joukossa päristelee satoja mopoja, joilla hoituu samalla julkinen liikenne. Mopotaksia (taxi moto) kätevämpää julkisen liikenteen muotoa ei olekaan!
Aikani Labén katuja koluttuani, lähdin lähestymään kaupunkikuvaa hallitsevaa suurmoskeijaa. Moskeijaan eivät vääräuskoiset pääse, joten kiertelin rakennusta vain aitojen ulkopuolelta. Moskeijan liepeillä rautakauppaa pitävät miehet huutelivat juttusille. Halusivat toivottaa tervetulleeksi. Eräs heistä puhui englantia työskenneltyään aikaisemmin englanninkielisessä Liberiassa. Puhe kääntyi tietenkin ebolaan, jota ei ole virallisten tietojen mukaan tavattu Labéssa lainkaan. Miehen puhetta saattoi tulkita siten, että kyseessä on vain hallituksen yritys suojella guinealaisittain merkittävää kaupunkia paniikilta ja että ebolaa oli kaupungissakin ollut. Virallisesti asia on vain haluttu kieltää. Näinpä sitten myöhemmin eräässäkin kaupassa vaikeasti askeltaneen kauppiaan, jolta valui nenästä ja polvista verta. Seuraavana päivänä miehen kauppa oli suljettu, mutta siltikään Labé ei virallisesti saanut edelleenkään omaa ebolatapaustaan, vaikka mielenkiinnolla seurasin WHO:n ebolaraportteja viikkoja oman käyntini jälkeen. En silti jaksa uskoa, että minulla olisi ollut niin huonoa tuuria, että olisin päässyt näkemään ebolatapauksen ja vieläpä virallisesti ebolattoman Labén parhaalla kauppapaikalla.
Jos jo moskeijaan meno oli kielletty (ihan ymmärrettävästi toki), haluttiin minulta kieltää myös valokuvaus kaupungin kaduilla, vaikka sen mahdollisimman huomaamattomasti pyrinkin suorittamaan. Herätin jo ilman kameraakin huomiota vain olemalla koko tienoon ainoa valkoihoinen. Guinean viranomaiset suhtautuvat hyvin vainoharhaisesti valokuvaukseen ja nytkin poliisi havaitsi minut ja huudahti kiukkuisesti. Otin samantien toisen suunnan, eikä poliisi lähtenyt seuraamaan. Guinean poliisi on pahamaineinen ja korruptoitunut. Luullakseni se yhdessä rajaviranomaisten, sotilaiden ja santarmien kanssa on maan suurin rikollisliiga. Valitettavasti.
Olin päämäärättömän kävelyni aikana yrittänyt etsiä kaupungista nettikahvilaa, sillä Hotel Tatassakaan ei ole wifiä, eikä missään muuallakaan viimeisen viikon aikana. Otin lopulta mopotaksin, jolla hetkisen kesti ymmärtää sanat cyber café ja internet. Lopulta parin hudin jälkeen samanikäiseksi kanssani osoittautunut mopotaksari kuitenkin löysi toimivan nettikahvilan. Lueskelin netistä samana päivänä uutisoidusta lupaavasta ebolarokotteesta, joka antaa lähes sataprosenttisen suojan tautia vastaan. Rokotetta oli testattu juurikin Guineassa. Harmittavasti Suomen lehdistö ei vain päättänyt juttujaan sanoihin ”Oletko Guineassa? Jaa kokemuksesi paikan päältä!”. Olisin ollut! Tunnin netinkäyttö maksoi 5 000 frangia (noin 0,6 euroa).
Nettisurffauksen jälkeen oli nälkä. Labéssa on pakko olla ravintoloitakin, mutta ostin silti kadulta kuuluisan labélaispatongin, pitkän pötkylän, joka oli pakko taittaa kahtia. Sen kylkeen ostin pienestä kaupasta kanasäilykkeen ja kadulta tertun banaaneja. Juomaksi löysin neljänneltä eri myyjältä Fanta-tölkin. Matka takaisin Hotel Tataan ei ollut yksinkertaisimmasta päästä, sillä mopotaksikuski ei millään ymmärtänyt, että tahdoin hotelliin, en Tata-nimiseen kaupunginosaan. Tietenkään Hotel Tata ei sijaitse tuossa nimikkokaupunginosassaan. Pyysimme neuvoja ja niitä saimme. Viiden miehen voimin tutkimme esittelemääni karttaa, johon hotellini oli merkitty. Yleensä kartat ovat yhtä tyhjän kanssa, sillä niitä ei osata tulkita. Nyt päätin kokeilla (tuloksetta), kun puhe ei mennyt perille ja yksi ”neuvonantajista” sattui olemaan sotilas. Lopulta mopotaksini vei minut toiseen hotelliin väittäen sen olevan omani. Otin tämän hotellin edestä toisen mopotaksin, joka onnekseni tiesi Hotel Tatan.
Illaksi olin sopinut hotellille tapaamisen Fouta Trekkingin poikien kanssa. Kyseessä on Fouta Djallonin alueen pikkukyliin, vesiputouksille ja muutenkin villiin luontoon suuntautuvia retkiä tekevä yritys. Paikalle saapui ranskaa puhuva opas englantia taitavan tulkkinsa kanssa. He suosittelivat minulle kolme päivää ja kaksi yötä kestävää trekkausta perinteisiin alkuasukaskyliin. Hinnaksi olisi tullut 600 000 frangia (noin 75 euroa), minkä lisäksi miehet olisivat järjestäneet minulle vaelluskengätkin, koska olin matkassa sandaaleilla. Emme päässeet kauppoihin, sillä sadekaudella metsässä ranskaksi rämpiminen ei nyt yhtäkkiä kiinnostanutkaan ja hintakin oli aika kova. Halusin vain jatkaa matkaani kohti Conakrya.