3.8.2015
Parin miljoonan asukkaan Conakry ei ole kaupunki helpoimmasta päästä. Se ei ota vastaan avosylin. Se on ennemminkin benjihyppy rispaantuneella köydellä. Conakrya ei voi mitenkään nähdä turistikohteena, eikä se sellainen koskaan tule olemaankaan. Tuntuu, että ulkomaailman tulisi vain unohtaa koko rapistunut ja slummiutunut kaupunki ja antaa Conakryn tuhota itsensä. Lopullisesti. Samaan aikaan tuntuu kuitenkin, että tässä kaupungissa on sitä jotakin, jota ei ole ennen kokenut! Se on se karmea kaaos, jonka päällä leijuu viranomaisten uhka. Tunnelma on jokseenkin kireä, niin kuin se on kaikkialla Guineassa. Tarvittaisiin vain pieni kipinä, niin kaupunki lähtisi kaduille. Sen verran toivottomaan tilaan Conakry on ajautunut. Silti ihmiset jaksavat yrittää ja olla ystävällisiä valkoista miestäkin kohtaan. Ainakin, kunhan heidän kanssaan pääsee vaihtamaan enemmänkin juttua.
Yksi Conakryn merkittävimmistä ongelmista on se, että kaupunki on kehittynyt kilometrien pituiselle Kaloumin niemimaalle ja kaupunkiin pääsee vain yhtä valtaväylää pitkin. Toisin sanoen liikenne tökkii aina ja kaikkialla. Tämä mielessäni heräsin aamuvarhaisella, vaikka Hotel Zambezi Innin pehmeässä sängyssä olisi voinut nukkua pidempäänkin. Oli lähdettävä hoitamaan asioita!
Conakryn julkinen liikenne hoituu kimppatakseilla. Kävelin kadun varteen, pysäyttelin takseja ja kerroin haluavani Kaloumiin. Se on samannimisen niemimaan kärjessä sijaitseva Conakryn keskusta. Parinkymmenen minuutin yrittämisen ja paikan vaihtamisen jälkeen lopulta yksi taksi oli matkalla Kaloumiin. Kimppataksit ovat suomalaisen näkökulmasta ilmaisia. Nytkin maksoin puolen tunnin matkastani reilusti alle euron. Matkaa oli muutamia kilometrejä.
Conakryn ja samalla koko Guinean hermokeskus Kaloum (myös nimellä En Ville) on oikeastaan entinen saari, nimeltään Tombo. Aikoinaan se on yhdistetty Kaloumin niemimaahan ja nyt siellä toimivat tärkeät virastot, suurlähetystöt, presidentinlinna ynnä muu valtiokoneisto. Ehkä juuri siitä syystä Conakryssa on käytännössä valokuvauskielto. Poliiseja, santarmeja ja sotilaita on valtavasti ja aivan kaikkialla. Katsoinpa mihin suuntaan tahansa, aina jossain seisoi viranomainen aseensa kanssa valmiina kiusaamaan kansalaisia ja meitä harvoja ulkomaalaisia. Netistä löytyy useita varoituksia siitä, että kaupungissa kannattaa unohtaa kuvaaminen. Se johtaa vaikeuksiin: valokuvien poistamiseen, kameran rikkomiseen, takavarikoimiseen, sakkoihin, pidätykseen… Siitäkin huolimatta otin kameran mukaan kaupungille. Laitoin kameraan uuden muistikortin, jossa oli tilaa vain parillekymmenelle kuvalle ja päätin pitää aparaatin visusti piilossa. Saavuttuani Kaloumiin, näppäsin pikaisen kuvan eräästä keskustan kadusta. Siellä ei ollut viranomaisia tällä kertaa. Oli kai liian aikaista.
Sitten etsin käsiini rahanvaihtajan. He parveilevat Guinean pääpostin liepeillä. Alue on Guinean oma ”Wall Street”. Rahan vaihtaminen kadulla johtaa ilmeisesti pidätykseen, mutta silti eurot ja dollarit vaihtuvat suuriksi franginipuiksi suhteellisen avoimesti. Vaihtaja viheltää tai huudahtaa, rikas valkoinen istahtaa penkille viereen muina miehinä ja kysäisee, millä kurssilla eurot vaihtuvat. Pian valkoinen poistuu onnellisena laukussaan tuhteja setelinippuja. Tahdoin vaihtaa sata euroa ja vaihtaja lupasi siitä noin 800 000 frangia eli yhteensä 80 seteliä! Ennen kuin annoin satasen miehelle, laskin franginivaskan ja totesin siinä olevan reilusti ylimääräistä. Kymmeniätuhansia! Joko rahanvaihtajani ei osannut laskea tai oli muuten vain hajamielinen tai tyhmä. Annoin satasen ja poistuin erittäin tyytyväisenä. Kuulemma rahanvaihtaminen on toisinaan ihan hyväkin bisnes. No, ei ollut tänään. Kerrankin huijaus meni toisinpäin.
Kaloumista löytyy siis myös Guinean pääposti, joka avaa ovensa kello kahdeksalta aamulla. Odottelin avautumista kymmenisen minuuttia. Paikka avautui täsmällisesti ja olin päivän ensimmäinen asiakas. Pyysin postimerkkejä kolmeen postikorttiin. Mielenkiintoisesti postimaksu Eurooppaan on halvempi kuin Afrikkaan. Maksoin merkit ja ne luvattiin liimata kortteihin. Epäileväni poistuin, mutta kortit tosiaan saapuivat Suomeen kolmessa viikossa! Merkit oli liimattu lähes päällekkäin. Guinean pääpostista näytti muuten saavan jopa filateelisia tuotteita!
Aamu oli edelleen kovin aikainen. Halusin päästä ajoissa Malin suurlähetystöön anomaan viisumia. Siihen tarvitaan passikuvia, enkä ollut sellaisia jaksanut Suomessa hankkia. Guinea-Bissaun ja Guinean viisumit olivat vieneet loput vanhat kuvat. Kyselin ihmisiltä, olisiko lähistöllä valokuvaamoita ja onhan siellä. Minut ohjeistettiin libanonilaisten pitämään kuvaamoon. Löysin sen varsin helposti. Poliiseja välttääkseni tosin jouduin hieman kiertämään. Sain kuvat pienen ihmettelyn ja odottelun jälkeen. Pilkkahinnalla. Ilmastoidusta kuvaamosta poistuttuani en enää jaksanut karttaa viranomaisia, vaan kävelin muina miehinä heitä kohti ja ohi. Noin kymmenen hengen poliisiryhmä oli niin keskittynyt jutustelemaan keskenään, etteivät ryhtyneet ”sakottamaan”.
Otatin kadunkulmassa vielä valokopion passistani ja näin olin valmis seuraavan viisumin hankkimiseen. Vielä ennen Malin suurlähetystöä kävin katolilaisella lähetysasemalla kysymässä huonetta seuraavaksi yöksi. Toista yötä en 68 euron huoneessa olisi! Yksi huone oli vapautumassa ja tartuin siihen. Saisin sen puolenpäivän jälkeen, kunhan edellinen majoittuja ensin häipyy. Enää Conakry ei tuntunut niin pahalta, mutten silti tahtonut viettää siellä kolmea yötä, kuten alun perin olin suunnitellut.
Conakryssa on vaikea saada taksia, vaikka niitä on valtavasti. Ne ovat usein täysiä, menossa väärään suuntaan tai sitten kuski ei vain ymmärrä puhetta tai tekstiä. Lukutaito kun ei ole vielä oikein lyönyt läpi täkäläisessä ammattikunnassa. Conakrylaiset taksikuskit ovat tyhmin ihmisryhmä, mihin olen missään törmännyt, minkä vuoksi taksikyydit ovat äärimmäisen turhauttavia retkiä kerta toisensa jälkeen. Jos kuitenkin lykästää ja onnistuu löytämään tyhjän taksin, saa sen omaan ajoon taikasanalla déplacement. Sitten kuski ajaa sinne, minne on pyydetty, eikä kerää matkan varrelta muita matkalaisia. Yleensä kuski ei tosin tiedä, minne ollaan menossa, kunhan vain ajelee. Sain taksin pienen yrittämisen jälkeen katolilaisen lähetysaseman läheltä ja kaiken kukkuraksi kuljettaja tiesi, missä Malin suurlähetystö sijaitsee! Tällä kertaa minulla oli siis äärimmäisen hyvää tuuria. Hinnaksi sovimme 15 000 frangia (noin 1,9 euroa). Hyvää tuuria oli sekin, ettei kuski alkanut perillä nostamaan sovittua hintaa. Se on täälläkin tapana valitettavasti.
Perillä Camayennen kaupunginosassa vastassa oli pikkuinen järvi, joka oli katkaissut Corniche Nord -kadun. Sopivasti tuon valtavan lätäkön kohdalla sijaitsee Malin tasavallan suurlähetystö. Viisuminhakureissu muuttui kahlausreissuksi. Ja kun suurlähetystöön kerran olin menossa, olin tietenkin pannut kunnon kengät jalkaan. Ne kastuivat, kun tiellä oli vettä vähintään parisenkymmentä senttiä. Aallokkoa synnyttivät ohi ajaneet citymaasturit. Perillä suurlähetystön portilla vastassa oli nauravainen vahtimestari. Aikani tyhjensin kenkiä kuravedestä, minkä jälkeen kävin jättämässä viisumihakemuksen. Viisumihakemuksen täytön lomassa hörppäsin hyvin ystävällisen herra konsulin kanssa lasilliset makeaa malilaista teetä. Sellaista, mitä olin Mauritaniassakin juonut. Viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Malin viisumista lisää täällä.
Nyt oli enää edessä matkatavaroiden nouto Hotel Zambezi Innistä ja muutto toiseen hotelliin! Tällä kertaa sain taksikuskikseni Sierra Leonesta kotoisin olleen miehen. Sain kyydissä jälleen maistiaisen Conakryn liikennekulttuurista: ennen kello kymmentä kaupungin nelikaistainen sisäänmenoväylä oli kokonaan kaupunkiin tulevien käytössä. Kymmeneltä suunta vaihtui, mutta jo hyvissä ajoin ennen sitä moottoritielle kulkunsa suuntasi kymmenittäin autoja. Me myös! Ennen kymmentä on vain ajettava vähän varovaisemmin, sillä samoilla kaistoilla tulee autoja vastakarvaan. Kymmenen jälkeen kaasun saattoi laittaa pysyvämmin pohjaan, sillä nyt omalla kaistalla ei enää juuri tullut vastaantulijoita. Jäin kyydistä Dabondyn Total-huoltoaseman pihassa, sillä kuljettaja ei olisi ikimaailmassa löytänyt Zambezi Inn -hotelliani. Hän ruinasi lisää rahaa perillä.
Vielä ennen luksusmaailmasta poistumistani, pulahdin Zambezi Innin uima-altaaseen. Koko aamun kestänyt sade oli väistynyt ja tilalle tuli parahiksi tropiikin kuuma aurinko. Henkilökunta seurasi minua altaalle ja osa jäi seisoskelemaan laidalle. Josko vaikka tarvitsisin jotain! He kantoivat varastosta minulle pöydän, tuolin ja aurinkovarjon. En olisi tarvinnut niistä mitään, mutta onhan se kerran elämässä mukava tuntea itsensä tärkeäksi (ja ainoaksi) hotellivieraaksi! Altaassa lilluskelun jälkeen rojahdin hetkeksi minua varten tuotuun tuoliin ja annoin auringon kuivata itseni. Sitten olin valmis jättämään tällaisen elämän taakseni ja palaamaan arkeen!
Puoliltapäivin istuin taas taksissa matkalla kohti Kaloumia ja katolista lähetysasemaa. Tällä kertaa taksin saaminen oli vienyt puoli tuntia. Olin saanut vinkin, että auton saisi helpommin, jos siirtyisi läheisen moottoritien varteen. Se olisi vain vaatinut neljän vilkasliikenteisen kaistan ylittämistä rinkka selässä. Ei kiitos. Kuskini oli innoissaan saatuaan kyytiin turistin. Meitä ei juurikaan Conakryssa tai Guineassakaan käy. Itse asiassa olin tähän mennessä nähnyt koko Guineassa vain yhden valkoisen. Ja senkin hotellissa Labéssa. Aamuisen valokuvaamon arabeja en laske mukaan laskuihini.
Taksien hinnat nousevat samaan tahtiin liikennemäärien kanssa. Nyt matka Kaloumiin maksoi 40 000 frangia (noin viisi euroa). Alle kymmenen kilometrin matkaan kului tällä kertaa kokonainen tunti, mutta hyvin mielenkiintoinen sellainen. Etenimme moottoritiellä kävelyvauhtia, minkä vuoksi tie ja sen reunat olivat täynnä kaupustelijoita. Pääosin lapsia. Näky veti suun väistämättäkin hymyyn ja ryhdyin kirjoittamaan muistiin, mitä kaikkea ruuhkassa istuessa voisi ostaa: puutarhasaksia, salaatinkuivaimia, suihkujakkaroita, hammastikkuja, partateriä, vanupuikkoja, soppalautasia… Kuljettaja kertoili matkan varrella, mikä mikäkin rakennus tai paikka on. Milloin oikealla puolella oli jokin moskeija ja milloin vasemmalle puolelle sattui markkinapaikka. Kuulemma vaarallinen valkoihoiselle!
Katolisella lähetysasemalla sain kuin sainkin huoneen! Kyseessä on siis lähetysaseman yhteydessä toimiva Maison d’Accueil -niminen majatalo, jonka huoneet ovat pelkistettyjä, siistejä ja osassa on jopa ilmastointi. Sain ilmastoidun huoneen 160 000 frangilla (noin 20 euroa). Lähetysaseman päällikkö Michel osaa jonkun verran englantia ja oli itse ystävällisyys. Kyselin huvikseni, onko kaupungissa suurikin katolilainen yhteisö. Lukumääriä en saanut, mutta ihan merkittävä yhteisö täällä kuitenkin majailee.
Lähetysaseman takapihalla on pieni kirkko, minkä lisäksi kivenheiton päässä on Conakryn katolilainen katedraali. Muutenhan Guinea on pääosin islaminuskoinen. Lähetysaseman takapiha on paratiisi keskellä tätä rapistumassa olevaa pääkaupunkia. Siellä kasvaa eksoottisia hedelmäpuita, siellä on katolilaisia alttareita ja siellä on myös häkissään asusteleva krokotiili! Lieköhän kyseessä taas hedelmällisyyden symboli, kuten ovat Kachikallyn krokotiilit Gambiassa.
Lähetysasemalta poistuin merenrantaan, Conakryn eteläisimpään kolkkaan. Maisema olisi ehkä hienompi, ellei ranta olisi täynnä muoviroskaa. Eteläisimmässä kolkassa sijaitsee Port du Boulbinet, josta pääsee venekyydeillä luultavasti läheisen Îles de Los -saariryhmän saarille. Ne ovat ihan Kaloumin edustalla. Samoin rannalla on pieni majakka ja Barack Obaman nimeä kantava ravintola. Kun rantaa sivuavaa Rue KA 002 -katua jatkaa länteen, tulevat seuraavaksi vastaan autokaupat. Rannan ja tien väli on täynnä käytettyjä autoja. Vähitellen sotilaiden läsnäolo kasvaa uusiin mittasuhteisiin, sillä rannalla on myös sotilastukikohta. Kävelin jälleen muina miehinä tukikohdan portin ohi, enkä joutunut vaikeuksiin. Sitten kadun nimi vaihtuu ja pian rakennukset vaihtuvat hulppeammiksi: Kuuban suurlähetystö, Novotel-hotelli… Jatkoin kohti pohjoista. Löysin sataman ja Hotel Zambezi Innistä minut tuoneen taksikuskin! Jälleennäkeminen oli riemukas. Itse en olisi kuskiani enää tunnistanut, nämä ihmiset kun näyttävät kaikki ihan samalta!
Kävelin sattumanvaraisia katuja ympäri Kaloumia, kunnes löysin katolilaisen katedraalin. Rohkenin ottaa katedraalin aidan sisäpuolella kameran esiin, koska kirkkojen kuvaamista ei yleensä olla ensimmäisenä kieltämässä. Kiersin katedraalin sisää ja ulkoa. Sain olla yksin. Ulkona heitin kameran taas piiloon reppuun ja jatkoin kaupunkikierrosta. Conakry on kaaos, jota kaikkialla olevat viranomaiset pahentavat. Välttelin katsekontaktia ja kuljin määrätietoisesti eteenpäin, enkä koko päivän aikana joutunut pidätetyksi tai edes sakotetuksi. Olinkohan onnekas. Silti passin ja rokotuskortin mukana kantaminen kannattaa varmuuden vuoksi.
Lähellä majapaikkaani on Marché du Niger. Sellaista röttelöistä vihannestoria kuraisine polkuineen ei pääkaupungin ydinkeskustasta äkkiseltään kuvittelisi löytävänsä, mutta täällä sellainen on. Jonkin matkan päässä on toinen tori, josta saa kaikkea mahdollista kalasta ja lihasta vihanneksiin ja makaroniin ja elektroniikasta vaatteisiin. Kiertelin torilla tunnin verran, enkä tuntenut oloani tippaakaan epämukavaksi. Kukaan ei huudellut, ei tyrkyttänyt, vaan sain olla rauhassa. Torilla kiertely tuntui jostain syystä hyvin luonnolliselta, vaikka olin sentään samassa kaupungissa ebolan kanssa! Tyrkytystä sain osakseni, kun kuljin vaateosaston halki. Olisi pitänyt ostaa tuliaisiksi Saksan jalkapallomaajoukkueen paitoja. Olisi varmaan guinealaisia vastineitakin löytynyt. En ostanut, vaan päätin ostaa guinealaisia mangoja ja patongin. Marché du Nigeristä hain tomaatteja ja sipulin. Illallinen olisi valmis!
Loppuilta kului lähetysasemalla huoneeni edustalla täytettyä patonkia syödessä. Aurinko laski ja yöllä alkoi sataa.
Tämän postauksen otsikko on jäänyt mulle jostain syystä erinomaisen hyvin mieleen. Lohduton Conakry.
Conakryn lentoasemalla tapahtui äskettäin onnettomuus, jollaista ei kovin monen valtion pääkaupungin lentokentällä yksinkertaisesti voi sattua: https://onemileatatime.com/news/tap-air-portugal-a320neo-hits-motorcycle/
Itse asiassa nyt tuli mieleen: kumpi kaupunki on helpompi matkailijalle taikka mielenkiintoisempi? Bangui vai Conakry?
No johan oli lohduton tapaus, mutta ei jotenkin edes yllätä Guineassa tapahtuneena. Jos tuo olisi tapahtunut Banguin kentällä, olisi lentäjät takuuvarmasti vankilassa murhasta syytettyinä ja kuolemantuomiolla uhattavina. Sitten otettaisiin lentoyhtiöltä miljoona euroa per kuollut mopoilija ja portugeesit vapautuisi. Toivottavasti Conakryssä näin ei ole, mutta joku syyte lienee sielläkin tullut, kun TAPilla on kerran rahaa ja lentäjät eurooppalaisia… Epäonnistuneissa valtioissa hommat menee yleensä epäoikeudenmukaisesti.
TAPin koneelle taisi käydä Bissaun kentälläkin joku välikohtaus muinoin, kun lentokenttähenkilökunta väkivallalla uhaten pakotti ottamaan jotain syyrialaispakolaisia Lissaboniin suuntaavalle lennolle. Se sai firman keskeyttämään Bissaun-lennot vuosikausiksi.
Conakry ja Bangui, hmmm. Kumpikin on vaikeita kohteita matkailijoille, kun kummassakin on paljon gangstereita poliisin, armeijan ja santarmin uniformuissa kaduilla. Conakryn valitsisin helpommaksi ja turvallisemmaksi, vaikka esim. paikasta toiseen kulkeminen on supervaivalloista, eikä kaupunkikaan kovin turvalliselta tuntunut virkavaltansa takia. Bangui on rauhallinen maalaiskylä Conakryyn verrattuna, mutta silti vaarallisempi ja vaikeampi virkavaltansa ja muiden rosvojen ansiosta. Bangui on ehdottomasti mielenkiintoisempi, vaikka heittämällä maailman surkein persläpi. Älä mene kumpaankaan, mene vaikka Tšadiin 😀
Joo, guineabissaulainen tapa kantaa vastuuta pakolaisasioissahan on aivan verraton: ensin ehdotetaan TAP:n lentäjille, että viekääs nämä Lissaboniin, ja kun lentäjät sanoo ”ei”, niin sitten uhataan aseella ja kysytään uudelleen. Halla-aho on varmasti kateellinen bissaulaisten viranomaisten tehokkaasta toiminnasta 🙂
Kieltämättä mun Bangui-mielihaluni ovat tänä kesänä laskeneet. Djiboutiakaan ei tule. Saattaa olla, etten tänä vuonna enää mene Afrikkaan. Olin ajatellut vuoden lopulle Las Palmas–Dakar -yhdistelmää, mutta sinne Lapaan on järjettömän kalliit lennot.
Jännä kyllä nähdä, koska TAP saa koneensa pois Conakrysta. Ainakin vielä näyttäisi siellä olevan. Ei liene paras paikka säilyttää ja korjata lentokonetta. Nythän siellä ryövätään koko koneen sisältö, ellei ole lentäjä paikalla 24/7.
Olen aina miettinyt, että miten tällaisia onnettomuuksia ei satu enempää. Miten ne kaikki lehmät ja ihmiset saadaan pois kiitoteiltä pienemmillä asemilla. Miten Turkish Airlines uskaltaa lentää Mogadishuun, eikö terroristit pysty ammuskelemaan laskeutuvia tai nousevia koneita. Banguin kentän kiitotien viereenhän nousi valtava pakolaisleiri joitain vuosia sitten, mutta fiksuina ihmisinä keskiafrikkalaiset ymmärsivät ilmeisesti pysyä poissa laskeutuvan Air Francen tieltä. Nyt se leiri oli poissa.
Kaikki Afrikan-lennot on tosiaan liian kalliita tällä hetkellä. Ja sitten kun Djiboutit ja muut eivät halua luopua koronarajoituksista (vaikka ketään ei ole missään vaiheessa koko korona hetkauttanut). Johan se jenkkimatkatoimistoyrittäjä Djiboutissa kertoi minulle marraskuussa 2020, että koronasta ei tietoakaan. Vain malaria ja kylmyys puhuttivat muistaakseni. Afrikkalaiset johtajat jaksavat käyttää edelleen myös maskeja, vaikka tavallinen kansa elää normaalia elämää. Afrikka on pilalla!