Boa Vistan kierros mönkijällä

9.7.2015

Vaatimattomasta väkiluvustaan huolimatta Boa Vista on pinta-alaltaan (620 neliökilometriä) Kap Verden saariryhmän kolmanneksi suurin saari. Edelle kiilaavat vain Santo Antão ja pääsaari Santiago. Nähtävää saarella siis riittää päiväksi tai kahdeksi, mutta ei pidemmäksi aikaa ellei sitten halua maata rannalla tai uima-altaalla tai vaihtoehtoisesti harrastaa jotain vesiaktiviteettiä.

Boa Vistan koluaminen pääkaupungin Sal Rein ulkopuolelta vaatii joko nelivetoauton vuokraamista kuljettajineen (kokopäiväkierroksen hinta kyselyideni perusteella noin 80-90 euroa sisältäen polttoaineen), opastetulle jeeppi- tai mönkijäsafarille osallistumisen tai sitten oman mönkijän vuokraamisen, kuten itse tein!

Mönkijöitä saa vuokrattua Sal Rein keskustan matkailuneuvonnasta, joka näyttää pyörivän italialaisvoimin. Matkailuneuvonnan italialaissetä ilmoitti välittömästi muistavansa kasvoni jostain. Ja minä kun en ole koskaan Italiassa käynytkään! Oikeastaan vuokraajana toimi Top Excursion Quad -niminen yritys, joka toimii samassa tilassa neuvonnan kanssa. Heinäkuussa 350-kuutioisen Goes-merkkisen mönkijän sai ilman ongelmia seuraavaksi aamuksi. Ja mikä parasta: ilman opasta!  Päivävuokran hinta on 70 euroa, mutta jos mönkijän vuokraa kahdeksi tai useammaksi päiväksi, laskee myös hinta.

Kap Verde on lisäksi niin kehittynyt kehitysmaa, että täällä mönkijäkuskin tulee käyttää kypärää ja allekirjoittaa sitoumus pysyä poissa dyyneiltä. Ne ja niiden kasvillisuus kun on kovin haavoittuvaista.

No, miksei saarta pääse tutkimaan ihan vain polkupyörällä tai skootterilla? Siksi, koska Boa Vistan tiestö on niin surkeassa kunnossa. Ainoastaan tie Sal Reistä lentoasemalle on asfaltoitu ja ajettavissa myös polkupyörällä. Samoin saaren pohjoisosassa sijaitsevaan Bofareiran kylään pääsee hyvää ja uutta päällystetietä pitkin. Sinne on matkaa Sal Rein keskustasta noin 15 kilometriä. Lentokentälle noin kahdeksan kilometriä. Skootterilla saareen on kuulemma mahdollista tutustua, jos vain ajaa tarpeeksi kovaa. Näin sanoi samassa hostellissa majoittunut ranskalainen. Hostellin sveitsiläinen asukas sen sijaan totesi sen mahdottomaksi, luovutti ja vuokrasi minun tavoin mönkijän.

Saaren tiet ovat nimittäin huonokuntoisia mukulakiviteitä! On mahtanut olla urakka rakentaa ne, mutta kai ne asfalttia paremmin kestävät. Paikoin mukulakivitiet ovat niin onnettomassa kunnossa, että viereen soralle ja hiekalle on syntynyt uusi tie, välillä tietä ei ole tunnistaa tieksi lainkaan, enkä ymmärrä miten nelivetoautotkaan kaikille teille pääsevät. Mielestäni mönkijä on ainoa oikea kulkupeli Boa Vistalle.

Mönkijäyrittäjä ehdotteli minulle erilaisia kohteita, kuten esimerkiksi menopaluuta saaren etelärannikolla sijaitsevalle Santa Mónican rannalle. ”Ajat sinne, olet siellä päivän ja tulet iltapäivällä takaisin!” Että maksaa 70 euroa, että pääsee uimarannalle! Minä halusin nähdä kaiken yhdessä päivässä. Kiertää koko saaren. Boa Vista kun on ainoastaan noin 30 kilometriä leveimmältä kohdaltaan.

Aluksi kuitenkin lähdin ajamaan kohti sitä hehkutettua Santa Mónican rantaa. Rabilin kylän jälkeen tie on pääasiassa hyvin huonossa kunnossa aina Povoação Velhan pikkuiseen kylään saakka. Kylän jälkeen ”tie” on umpisurkea ura tai useampi umpisurkea ura. Mönkijä pääsee oikeuksiinsa! Huippunopeudet tällä vajaan viiden kilometrin loppuosuudella ennen rantaa eivät ole kummoiset, mutta pääsee sielläkin välillä pöllyttämään punaista hiekkaa oikein kunnolla. Tai vaihtoehtoisesti ajamaan pölypilvessä, jos kohtaa ryhmän mönkijäsafarilaisia.

Santa Mónican ranta on suojeltu, pitkä ja valkohiekkainen. Paratiisiranta parhaimmillaan. Täältäkin ne palmut tosin vain puuttuvat. Mitään palveluita tai rakennuksia rannalla ei myöskään ole, ja toivottavasti tänne ei milloinkaan kohoa ainuttakaan all inclusive -lomakylää! Paljon turisteja rannalla kuitenkin nyt oli. Pääosin tulleet mönkijäsafarilla, osa myös jeepeillä. Aikani kävelin rantaa edestakaisin, bongasin rapuja ja totesin paikan nähdyksi. Äkkiä siellä vain ihonsa polttaisi!

Santa Mónicasta pääsee kuulemma jonkinlaista uraa ja ihan laillisesti Ponta Varandinhaan, joka on Boa Vistan saaren läntisin paikka. Vajaan tunnin harhailun jälkeen totesin sen jäävän minulta näkemättä. Yksi ”tie” törmäsi dyyneihin, joilla en tahtonut rangaistuksenkin pelossa ajaa ja toinen muuten vain loppui kesken! Palasin samoja jälkiä takaisin Santa Mónicaan ja sitä kautta Povoação Velhaan.

Povoação Velha sijaitsee jylhän, 354-metrisen, Rocha Estâncian juurella. Vierailin kylän pienessä kappelissa, hautausmaalla ja lopulta pysäköin mönkijäni kylän keskusaukion laidalle. Kylästä saa hyvän käsityksen jo muutaman minuutin kävelyn perusteella. Luonnollisesti myös tästä kylästä voi ostaa matkamuistoja repun täyteen, sillä senegalilainen rasta tännekin oli päätynyt kauppaa pitämään.

Seuraavan pidemmän pysähdyksen tein Rabilin keidaskylässä saaren lentoaseman takana. Silmällä arvioiden Rabil on Boa Vistan toiseksi suurin kylä, sillä siellä kaduilla on väkeä ja liikenteessä jopa autoja! Ajelin Rabilin läpi takaisin pääkaupunkiin Sal Reihin tankkaamaan, sillä en halunnut ottaa riskiä, että jään kuivan tankkini kanssa jonnekin kymmenien kilometrien päähän jumiin. Boa Vistan ainoa huoltoasema sijaitsee tietenkin pääkaupungissa.

Saatuani tankin täyteen, otin suunnaksi saaren itärannikolla sijaitsevan Morro Negron majakan. Lähdin lähestymään itää valitsemalla hyväkuntoisen asfalttitien Bofareiran kylään. Bofareira on Povoação Velhaa pienempi, mutta sen kylänraitilla oli sentään joitain kyläläisiäkin. Ystävälliset kyläläiset neuvoivat minut oikeaan suuntaan käytyäni ensin kyläkaupassa ostamassa muffinsseja! Bofareiran jälkeen tie on taas tuttua Boa Vistaa eli mukulakivitietä. Liikennettä ei ollut ennen Bofareiraa eikä sen jälkeenkään nimeksikään: yksi aasi kuskeineen, moottoripyörä sekä yksi auto.

Noin kolme kilometriä ennen João Galegon kylää, tie Bofareirasta yhtyy länsirannikolta itäosan kyliin johtavaan ”valtaväylään”. Sekin on samaa mukulakivitietä. João Galegon jälkeen seuraava kylä on Fundo das Figueiras, joka on hyvinkin kuvauksellinen pikkukylä. Pysäköin mönkijäni kirkon eteen ja kävelin hetkisen.

Seuraava ja viimeinen kylä ennen Morro Negron majakkaa on Cabeço dos Tarafes, joka on entistäkin uneliaampi kyläpahanen. Sieltä johtaa mutkitteleva ura halki kuumaisemien aina Boa Vistan ja samalla koko Kap Verden itäisimpään kolkkaan! Tie majakalle ei ole enää typerimmänkään autoilijan ajettavissa, sillä sinne uskaltautuvien lienee mahdotonta välttyä rengasrikotta. Ja eipä sillä tiellä ollutkaan sitten muita kuin minä. Ja muutamia vuohia siellä täällä.

Morro Negron majakka sijaitsee korkealla, mutta ylös asti on mahdollista ajaa mönkijällä ja minähän ajoin. Samoin hylätyn majakan huipulle on mahdollista kiivetä. Koko paikan ja upeat kuumaisemat joka suuntaan saa todennäköisesti vain itselleen. Seuraava maa-alue majakasta itään on Afrikan manner ja Senegal. Majakka on muuten rakennettu ilmeisesti vuonna 1930, sillä löysin asiasta kertovan laatan hylätystä rakennuksesta.

Morro Negrolta on ajettava takaisin samoja jälkiä pitkin ainakin Cabeço dos Tarafesin kylään saakka. Sieltä voi jatkaa etelään ja kiertää vaikka koko saaren, mutta se on kuulemma hyvin vaikeaa ”tien” huonon kunnon vuoksi. Palailinkin samaa tietä pitkin ensin Fundo das Figueirasiin ja João Galegoon. Jälkimmäisen kylän jälkeen jatkoin Deserto de Viana -nimiselle aavikolle. Tai sen halki aina Rabilin kylään saakka.

Hieman ennen kello kuutta iltapäivällä, kun hurautin takaisin Sal Reihin, mönkijäni mittariin oli kertynyt päivän aikana 150 kilometriä. Ihokin vähän punotti.