18.-19.7.2015
Lähtöni Fogon saarelle lykkääntyi lopulta reilulla yhdeksällä tunnilla ja samalla käytännössä menetin yhden päivän perillä. Syytä voi vain arvailla, sillä säästä se ei johtunut. Kahdeksan jälkeen aamulla alkoi rynniminen kohti laivaa, vuonna 2014 käyttöön otettua Liberdadi-katamaraania. Kap Verden kehittyneisyys näkyy satama-alueella siinä, että siellä ei parveile kaiken maailman joutomiehiä istuskelemassa ja ”auttelemassa”. Pienoinen kaaos terminaalin ja aluksen välillä kuitenkin vallitsee: ihmiset säntäilevät paikasta toiseen ja ylitäyteen lastattuja lava-autoja yritetään ajattaa laivan kyytiin. Aina se ei onnistu kerralla! Isot matkalaukut ja muut suuret kantamukset tulee jättää laiturialueelle suureen häkkiin, joka sitten nostetaan katamaraanin kyytiin. Rinkkaani ei puututtu ja sain vietyä sen matkustamoon.
Liberdadin 158-paikkainen matkustamo on siisti ja uudenaikainen. Kaikilla on oma istumapaikka, joka ilmoitetaan lipussa. Itselle ei osunut ikkunapaikkaa. Aluksen viimein lipuessa ulos Praian satamasta, joskus yhdeksän aikoihin, kävi hyvin selväksi, että mitään miellyttävää merimatkaa tästä ei tulisi. Aurinko toki paistoi pilvettömältä taivaalta, tuuli ei ollut kummoista, merellä ei ollut vaahtopäitä, mutta silti katamaraani keinui kuin viimeistä päivää. Tämä alustyyppi ei vain maallikon arvion mukaan ole sopiva Kap Verden vesille, vaikka nopea onkin! Keinuminen on ilmeisesti arkipäivää näillä lautoilla, minkä vuoksi joillain istumapaikoilla oli jo valmiiksi oksennuspussi. Lähdön jälkeen laivahenkilökunta jakoi varmuuden vuoksi vielä toiset. Ehkä puolen tunnin kuluttua lähdöstä ensimmäiset matkustajat antoivat ylen. Valehtelematta joka toinen, ellei useampikin, matkustaja oksensi matkan aikana.
Varustamo, Cabo Verde Fast Ferry, näytti matkan aikana kaksi elokuvaa, joista kummatkin alkuperäiskielellä eli englanniksi. Mahtaako elokuvien dubbaamattomuus täälläkin olla siirtomaaisäntä Portugalin perintöä. Onneksi Kap Verde ei ollut Espanjan siirtomaa, sillä en olisi halunnut katsella espanjaa puhuvaa Indiana Jonesia! Elokuvia katsoessa pystyi sulkeutumaan ympäröivästä todellisuudesta. Nimittäin niin edessä kuin takana, kuin myös oikealla ja vasemmalla kanssamatkustajat oksensivat tunnista toiseen. Osa juoksenteli penkin ja vessan väliä. Vessoja oli mielenkiintoisesti ainoastaan yksi! Siis yksi ainoa vessa koko 158-päiselle matkustajajoukolle!
Aluksen ohittaessa Fogoa, uskaltauduin katamaraanin kannelle ottamaan kuvia saaresta ja sen tulivuoresta. Lähellä rannikkoa meri oli rauhallisempi ja kannellakin joten kuten pysyi putoamatta suoraa päätä Atlanttiin. Kannelle oli paennut muitakin haukkaamaan raitista ilmaa. Paluu sisälle oli vaikeampi tehtävä, sillä eräs henkilökunnasta oli ilmeisesti lukinnut oven, eikä olisi enää tahtonut päästää sisään. Tämä laivaneiti kävi ikkunassa kurkkaamassa, näki meidän kannella olevien tahtovan takaisin sisään ja lähti pois mitään tekemättä. Toinen henkilökunnan jäsen avasi oven. Cabo Verde Fast Ferry totisesti on outo yhtiö!
Suureksi pettymyksekseni Liberdadi seilasi aluksi Fogon ohi Bravalle. Bravaa kutsutaan Kap Verden ”kukkaissaareksi”. Näin heinäkuussa ainakin se oli samaa kuivettunutta maisemaa kuin muutkin näkemäni Kap Verden saaret Sal (ilmasta), Boa Vista, Maio (ilmasta), Santiago ja Fogo. Noin puolen tunnin jälkeen matka jatkui Bravalta Fogolle. Vielä Bravan satamassa ollessamme, hain laivan kioskista nuudelikeiton. Sitä lusikoidessani ja aluksen keinuessa entiseen malliinsa, oli minullakin oksennus lähellä.
Noin neljän aikoihin iltapäivällä alus saapui Fogon satamaan. Selvisin oksentamatta koko matkan Praiasta Fogolle saakka, mutta en silti suosittele katamaraanimatkailua Kap Verden saaristossa kenellekään! Menkää lentokoneella, vaikka se puolet kalliimpaa onkin. Se on luotettavampaa, mahanesteet pysyvät sisällä ja aikaakin säästyy! Bravalle katamaraani valitettavasti tosin on ainoa mahdollisuus, koska sikäläinen lentoasema on suljettu.
Fogo on noin 37 000 asukkaan saari Santiagon ja Bravan välissä. Portugalin kielen sana ”fogo” kääntyy ”tuleksi”, mikä kertoo olennaisimman tästä saaresta. Saarta hallitsee 2 829 metriin merenpinnasta kohoava Pico do Fogo, tuliperäisen Kap Verden saariston ainoa aktiivinen tulivuori ja valtion korkein kohta. Edellinen purkaus saarella tapahtui vuoden 2014 marras-joulukuussa! Pico do Fogon ansiosta saari on ulkonäöltään erilainen kuin muut Kap Verden saaret. Ensinnäkin saari näkyy tulivuorensa ansiosta varsin kauas, ainakin Bravalle ja selkeällä säällä myös Santiagolle. Toiseksi saari on varsin hiljattain tapahtuneen vulkaanisen toiminnan tuloksena musta ja luotaantyöntävän näköinen. Miten kukaan tahtoo asua näin karussa paikassa! Oikeasti Fogo on muiden tuliperäisten paikkojen tavoin hyvin hedelmällinen: saarella kasvatetaan hedelmiä, kahvia ja jopa viiniä. Fogo on Kap Verden Lanzarote!
Tulivuoren tutkimiseen aioin varata seuraavan päivän, joten ajoin nyt satamasta taksilla saaren pääkaupunkiin São Filipeen. Majoituin pienen etsimisen jälkeen lopulta kahdeksi yöksi Pousada Belavista -nimiseen hotelliin. Yö kahden hengen huoneessa maksoi tinkimisen jälkeen 3 000 escudoa (27,3 euroa). Normaali hinta on 3 200 escudoa yöltä. Hintaan kuuluu runsas aamupala ja kahvikin on paikallista. Wifiä ei hotellissa ole.
Majoittumisen jälkeen lähdin tutkimaan noin 8 000 asukkaan São Filipeä. Kaupunki sijaitsee Fogon länsirannikolla, mutta ei suinkaan ihan merenrannassa, vaan ikään kuin parvekkeella! Korkealta on huima näkymä kauas merelle ja aina Bravalle saakka. Kaupungista pitää laskeutua kymmeniä metrejä alaspäin päästäkseen rantaan. São Filipen edustan ranta on pitkä, leveä ja laavahiekkainen. Siellä oli runsaasti väkeä, muun muassa palloa potkimassa. Luultavasti koko São Filipe oli siellä lauantai-iltaansa viettämässä, sillä muuten kaupunki oli aivan kuollut paikka. Juuri ketään ei näkynyt missään, paitsi kaksi kalifornialaista mormonilähetyssaarnaajaa. He ovat tuttu näky Santiagon saarellakin. Joitain avoimia kauppoja löysin, samoin pari avoinna ollutta ravintolaa. São Filipessä on useampikin hotelli, mutta pääsääntöisesti niiden ovella oli myydään-lappu. Hotellibisnes ei ilmeisesti ole kannattavaa Fogolla.
Illan jo hämärtyessä ja minun palatessani hotellille, São Filipeen minun tuoneen taksikuskin ystävä Paulinho ryhtyi kauppaamaan seuraavaksi päiväksi retkeä tulivuorelle. Sovimme retkestä, jolle osallistuisi myös eräs ranskalainen perhe.
Aamuvarhaisella 19.7. lähdimme tulivuorelle. Siitä lisää omassa kertomuksessaan täällä.
Retken jälkeen minulla oli koko iltapäivä ja ilta vain São Filipelle. Alun perin olin haaveillut käyväni myös Mosteirosin pikkukaupungissa Fogon koilliskolkassa. Laiva-aikataulun muututtua huonompaan, minulla ei ollut aikaa matkustaa sinne lainkaan.
Sunnuntaina São Filipe oli entistä kuolleempi. Museoidenkin ovet olivat säpissä. Pienet ruokakaupat olivat avoinna aamupäivällä. Iltapäivällä ja illalla löysin vain yhden pienen avoinna olleen kaupan. Muuten iltapäivä sujahti São Filipen kaduilla, välillä rannalla ja uudelleen kaduilla. Uimaan en aallokosta johtuen uskaltautunut, sillä näin vain itseni huuhtoutuneena kuukausia myöhemmin jollekin brasilialaiselle rannalle. Illalla ranta oli jälleen täyttynyt jalkapalloilijoista ja muusta nuorisosta. Harva oli uimassa.
Illalla avasin hotellihuoneessani television, ja kuinka ollakaan, sieltähän oli alkamassa juuri parahiksi Angola Music Awards uusintana! Vaikken mitään ymmärtänytkään, jumahdin katsomaan koko portugalinkielisen lähetyksen, jossa totisesti kaikki angolalaiset muusikot tuntuivat saavan jonkun palkinnon jossain huvittavassa kategoriassa. Siitä huolimatta jopa Lemba Catchiokwe osasi arvostaa voittamaansa ”parhaan itäangolalaisen musiikin” palkintoaan. Afro-Jazz/World Music -kategorian palkinto meni omiin korviini länkkärimusiikilta kuulostavalle kappaleelle, mutta niinhän se on aivan luonnollista.