15.7.2015
Päätös matkustaa Calheta de São Migueliin kypsyi edellisenä iltana parin minuutin googlauksen tuloksena. Pikkukaupungista löytyisi hotelli ja muutahan ei sitten tarvitakaan.
Noin 3 000 asukkaan pikkukaupunki Calheta de São Miguel sijaitsee Santiagon saaren itärannikolla. Pääkaupunkiin Praiaan on reilu 30 kilometriä, Tarrafaliin hieman vähemmän.
Pikkubussi lähti täytenä Tarrafalista kierreltyään puolisen tuntia ympäri kaupungin katuja kuljettajan ja tämän apupojan huudellessa ikkunoista. Asiakkaita kertyi tienvarsilta tipoittain, sillä täällä kenenkään ei tarvitse tulla varsinaiselle asemalle. Kerran aiheesta erään paikallisen kanssa juteltuamme, hän kertoi kuljettajien luultavasti kuluttavan enemmän polttoainetta matkustajia haaliessaan kuin varsinaisella matkalla. Siltä se vaikuttaakin, mutta tähän santiagolaiset on opetettu.
Tie Calheta de São Migueliin on mutkikas, jyrkkiä merenrantatörmiä seuraileva mukulakivitie. Kaiteita tien ja pudotuksen välillä ei monestikaan ole. Paikoin tie kiertää laaksoihin perustettuja banaaniviljelyksiä. Banaanien lisäksi välillä näin myös muita kasveja kasvatettavan. Ainakin itärannikon pikkuiset laaksot ovat siis tavattoman karun Santiagon ruoka-aittoja.
Kaikkiaan pikkubussimatka Tarrafalista Calheta de São Migueliin kestää noin tunnin. Matkustajien vaihtuvuus on suurta. Ihmisiä jää pois ja uusia tulee tilalle. Tällä välillä Kap Verde väläytteli afrikkalaisia kasvojaan: Hiacessa oli varmasti vauvat mukaan lukien 20 matkustajaa, joista osa joutui seisomaan kumarassa.
Jäin kyydistä Venezan alueella, noin puolentoista kilometrin päässä Calheta de São Miguelin keskustasta. Olin varannut etukäteen huoneen Edu Horizonte -nimisestä hotellista. Se sijaitsee rannan tuntumassa vilkkaan ”puskataksiaseman” edustalla. Hotellin edestä lähtee tiuhaan pohjoiseen ja etelään julkista liikennettä.
Hotel Edu Horizonte on suuri hotelli, mutta silti henkilökunnan hämmennys oli melkoinen kun marssin sisään ja kerroin varanneeni huoneen. Portugalin kieli olisi ihan käyttökelpoinen Kap Verden puskassa matkaaville! Huoneen sijasta vastaanottovirkailijan ja baarimikon risteytys löikin minulle olutpullon kouraan. Omistaja, hyvää englantia puhuva keski-ikäinen rouva, saapui tovin kuluttua. Näin sain kerrottua varanneeni huoneen. Omistaja ei kuulemma jaksa seurata sähköpostejaan päivittäin, niinpä hänellä ei ollut Booking.comin varauksestani mitään tietoa. Tilaa hotellissa kuitenkin oli ja todennäköisesti olin taas ainoa asukas. Huoneen maksaminen oli jälleen oma seikkailunsa. Omistaja kehotti tulemaan yläkerrassa olevaan toimistoon. Toimistosta ohjattiin portugaliksi alakertaan, josta edelleen yläkertaan. Google-kääntäjällä kerroin etsiväni omistajaa, joka sitten pian taas saapuikin ja sain maksettua huoneeni.
Itse huone oli jälleen kerran varsinaista luksusta, vaikkakin hieman jo kulahtanutta sellaista. Huoneessa, joka ensinnäkin oli paljon suurempi kuin oma Suomen-yksiöni, oli parveke, merinäköala, maailman levein sänky, televisio ja suurempi jääkaappi kuin mitä minulla Suomessakaan on! Huoneen vessassa kiinnitin huomiota, että nyt ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa Kap Verdellä vessassa oli myös huljukuppi takamuksen pesua varten. Se on merkki siitä, että puskaan on todella saavuttu, mutta sivistyksen merkkinä vessassa oli toki myös vessapaperia. Sanokaa mitä sanotte, mutta itse pidän vedellä pesemistä lähinnä vain sotkemisena. Iljettäväähän se on asioida vessassa, kun se on edellisen jäljiltä täynnä vesiroiskeita.
Keskipäivän kuumuudessa lähdin kävelemään Venezasta kohti varsinaista Calheta de São Miguelia. Ulkona ei juuri muita kulkijoita näkynyt, kai olivat siestaa viettämässä. Eikä varsinkaan muita ulkomaalaisia. Ensimmäisenä tutkailin kaupungin kirkkoa ja kaunista seinämaalausta sen liepeillä. Sen jälkeen kävelin kaupungin halki menevää tietä pitkin aina Assomadaan kääntyvän tien kohdalle saakka, käväisin laavahiekkaisella rannalla ja lähdin takaisin päin.
Jos jo majoittuminen oli vaikeaa, oli sitä myös ruoan saaminen. Astuin erääseen ravintolaan kaupungin laidalla. Jälleen minulle oltiin lyömässä vain olutpulloa kouraan. Ruokailu ei onnistunut, vaikka miten elehdin, kerroin ruokalajeja ja osoittelin pöydillä olevia haarukoita ja veitsiä. Kielimuuri ei murtunut, joten lähdin pois. Seuraavassa paikassa olisin pärjännyt pelkällä suomellakin, sillä tilaaminen onnistui näyttämällä ruokalajin nimeä seinässä. Tilasin sokkona annoksen nimeltä costeleta. Se osoittautui maittavaksi kyljykseksi.
Kylläisenä kävelin erään niemen kärkeen. Sieltä on näkymä pienen lahden pohjukkaan muodostuneen Calheta de São Miguelin keskustaan. Taustalla kohoaa Santiagon teräväpiirteisiä vuoria. Pohjukan rannalla oli jalkapallomaaleja, leikkiviä lapsia ja rantaan vedettyjä kalastusveneitä. Vanhukset tappoivat aikaa rannan läheisyydessä olevilla penkeillä. Rannan takana on pankkiautomaatti sekä pieniä marketteja, kiinalaisten omistamia jokainen. Calheta de São Miguelinkin kiinalaiset ovat Kap Verden hallituksen saarille houkuttelemia. Kiinalaiset valtaavat parhaat liiketilat parhailta paikoilta, mutta toisaalta palkkaavat kapverdeläisiä työntekijöikseen. Kiinalainen on kuitenkin tavallisesti kassan takana, kuten täälläkin.
Ennen auringonlaskua kävelin hotellini läheisille rantakallioille. Siellä laava on jähmettynyt upeasti jouduttuaan kosketuksiin meren kanssa.