14.7.2015
Parin kilometrin päässä Tarrafalista Chão Bomiin johtavan tien varrella on palanen synkkää historiaa. Karussa maisemassa kuivettuneiden pensaiden keskellä seisoo jyhkeä ilmestys: entinen pahamaineinen vankileiri. Nykyisin museona toimivan leirin historia juontaa 1930-luvulle, jolloin Portugalin ja siis myös Kap Verden johtoon astui António de Oliveira Salazar.
Fasistisena diktaattorina kunnostautunut herra perusti vuonna 1936 Tarrafaliin vankileirin, jonne pantiin valtion kannalta pahimmat uhkat, antifasistit. Vuoteen 1954 saakka leirillä virui portugalilaisia antifasisteja, kuten Portugalin kommunistisen puolueen johtaja Bento Gonçalves. Hän kuoli leirillä vuonna 1942.
Erilaisista kidutusmetodeistaan tunnetuksi tulleessa leirissä pakoyrityksestä rangaistiin betonieristyssellillä, frigideiralla, joka Kap Verden kaltaisissa sääoloissa oli tietenkin tuskaisen kuuma. Aurinko tappoi siellä viruneet vangit hitaasti useiden päivien, jopa viikkojen aikana. Kaikkiaan Tarrafalin leirillä kuoli 32 ihmistä. Kansainvälisen yhteisön painostuksesta leiri suljettiin vuonna 1954.
Tarrafalin keskitysleiri sai uuden elämän muutaman vuoden jälkeen, vuonna 1961. Tuolloin Portugali keksi heittää muurien sisään kolonialismia vastustaneita aktivisteja. Heitä tuotiin Tarrafaliin Kap Verden lisäksi muistakin Portugalin siirtomaista, Guinea-Bissausta ja Angolasta. Leirillä virui yhdeksän vuotta esimerkiksi tunnettu angolalaiskirjailija José Luandino Vieira.
Neilikkavallankumous vuonna 1974 lopetti Portugalin fasistisen diktatuurin ja samalla Tarrafalin vankileiri suljettiin toistamiseen. Tällä kertaa pysyvästi. Leiriä hallinnoinut Portugalin salainen palvelu ja turvallisuuspoliisi pääsi pääosin pälkähästi, eikä juuri joutunut vastuuseen teoistaan leirillä. Seuraavana vuonna Kap Verdekin sitten itsenäistyi. Lähteet: [1] & [2]
Nykyisin Tarrafalin vankileiri on siis museona, jonne itse kävelin Tarrafalista vaelleltuani aikani rannoilla. Vankilan porttia lähestyessäni, tämän matkan ensimmäinen yli-innokas lapsilauma juoksi pakkomyymään minulle krääsää. He joutuivat pettymään, kun en osannutkaan portugalia, espanjaa, ranskaa, englantia, italiaa, saksaa enkä mitään muutakaan, enkä näin ollen ”ymmärtänyt”. Valitettavasti suomi ei kuulunut myyntimiesten yllättävän laajaan kielivalikoimaan!
Vankileirin alueelle on sadan escudon (0,90 euroa) pääsymaksu, jonka maksamisen jälkeen vankilan aluetta saa koluta omaan tahtiin ilman oppaita. Ja näköjään myös ilman muita vierailijoita. Huonona puolena leirillä on se, että kaikki tekstit ovat vain portugaliksi. Ainoastaan eri rakennusten merkitys on osoitettu myös englanniksi ja ranskaksi. Ehkä asiaan tulee joskus muutos, jos hakemus Unescon maailmanperintöluetteloon menee läpi ja vierailijamäärät kasvavat.
Väistämättä Tarrafalin leiristä mieleeni tulivat Natsi-Saksan keskitysleirit Auschwitz etunenässä. Kävin siellä loppukeväästä, minkä vuoksi vertailu oli helppoa. Auschwitzissä tapettiin kaasulla, Tarrafalissa tappajana toimi muun muassa aurinko. Toki kuolonuhrien määrät Auschwitzissä ovat omassa luokassaan, mutta julmaa toiminta oli kaikesta päätellen Tarrafalissakin. Se tunnetaankin nykyisin nimellä Campo da Morte Lenta eli ”hitaan kuoleman leiri”.
Kävely takaisin kaupunkiin suorassa auringonpaisteessa on voimia (ja erityisesti vettä) kuluttavaa. Ei täällä tarvitsisi välttämättä edes eristysselliä kuolemiseen!
Perillä Tarrafalissa pistäydyin kaupungin kauppahalliin, jossa on myynnissä vihanneksia ja vaatteita. Hallin edustalla on katettu rivistö pikkuisia ravintoloita, tavallisen kansan ruokailupaikkoja. Niistä matkailijakin saa taatusti halvinta ruokaa. Itse söin hyvän kala-annoksen ja maksoin siitä kolmisen euroa. Loppuillan kulutin pääosin hotellini kattoterassilla. Nyt en tosin enää ollut ainoa asukas, mutta terassilla sain olla rauhassa tuijottamassa merelle ja suunnittelemassa matkan jatkoa.