19.7.2015
Kap Verden ainoa aktiivinen tulivuori, 2 829-metrinen Pico do Fogo, sijaitsee nimensä mukaisesti Fogolla. Tavattoman karunnäköisessä ympäristössä, jyrkkärinteisen kalderan ympäröimänä sijaitseva tulivuori yllätti fogolaiset purkauksellaan marraskuun lopulla 2014. Purkaus tapahtui oikeastaan Pico do Fogon rinteeseen muodostuneesta Pico Pequenosta, ”pikkutulivuoresta”, eikä sieltä korkeimmalta kohdalta lähes kolmestatonnista. Edellinen suuri purkaus tapahtui sieltä vuonna 1951 ja edellinen purkaus Fogolla ylipäänsä koettiin vuonna 1995. Sillä kertaa pikkutulivuoresta.
Marraskuun 24. päivä alkanut purkaus aiheutti aluksi vulkaanisen räjähdyksen, nostatti valtavan savupilven, joka näkyi Santiagon saarelle saakka, keskeytti Fogon lentoliikenteen ja lopulta aiheutti Chã das Caldeirasin kylässä asuvien 700 ihmisen evakuoinnin. Joskin osa asukkaista pakeni jo ennen viranomaisten määräystä. Tulivuoresta valunut laava eteni alussa noin metrin vauhtia tuhoten Chã das Caldeirasiin johtavan tien ja lopulta myös itse evakuoidun kylän, joka koostui Portela- ja Bangaeira-nimisistä erillään toisistaan olevista osista.
Tulivuorenpurkaus päättyi vasta helmikuussa 2015, mitä tosin Suomen ulkoministeriön matkustustiedote ei vielä tiedä! Toisin kuin matkustustiedote kertoo, lentoliikenne on jo aikoja sitten palautunut normaaliksi. Lähteet: [1], [2], [3] & [4]
Tulivuori on ehdottomasti Fogon tärkein turistinähtävyys, eikä kukaan vieraile saarella vierailematta tulivuorella. Sunnuntaiaamuna seitsemän aikaan oppaani Paulinho tuli noutamaan minut hotelliltani. Kyytiin päästyäni hän ajoi São Filipen toiselle laidalle toiseen hotelliin noutamaan kuusihenkisen ranskalaisperheen. He olivat tulleet Fogolle edellispäivänä samalla laivalla kanssani ja koska São Filipe on niin pieni paikka, Paulinho oli löytänyt myös heidät ja ylipuhunut tulivuoriretkelle. Omatoimisesti vuorelle meneminen ei olisi onnistunut, sillä sunnuntaisin Chã das Caldeirasiin ei kuulemma ole julkista liikennettä. Tosin omatoiminen harhailu aktiivisella tulivuorella ei välttämättä olisi muutenkaan järkevä ajatus. Teoriassa se on kuitenkin mahdollista.
Paulinho ei ole mikään virallinen opas, vaan ilmeisesti taksikuski. Epävirallisuutensa vuoksi hän on halpa, sillä itse maksoin tulivuoriretkestä 3 000 escudoa (noin 27,3 euroa). Oppaamme Paulinho opasti ranskalaisille enimmäkseen portugaliksi (perheen isä osasi sitä) ja ranskaksi. Itse sain englanninkielistä tietoa. Perheen vanhemmat osasivat kyllä englantiakin, joten kommunikointi onnistui myös siihen suuntaan. Perheen isä olisi laittanut lähes päänsä pantiksi siitä, että Suomessakin on tulivuoria. Hän ilmeisesti sekoitti Suomen Norjaan. Siellä on toki vuoria, mutta ilman vulkaanista toimintaa. (Fogolla on myös virallinen opas, Fabio, jonka näin myöhemmin samana päivänä São Filipen kaduilla.)
Kun ranskalaisperhe oli noukittu kyytiin, lähdimme ajamaan ulos São Filipestä. Tie nousi hiljakseen ylöspäin. Ohitimme pieniä kyliä ja mango- ja papaijaviljelyksiä. Banaanejakin saarella kasvaa.
Achada Furnon kylässä pysähdyimme ja kävimme kyläkaupassa ostamassa vettä. Resuiset pikkupojat tulivat myymään matkamuistoja, laavakivestä muotoiltuja pikkuisia fogolaistaloja. Perheen isä osti lapsilleen mökit ja kaikki olivat tyytyväisiä. Achada Furno on viimeinen kylä ennen Chã das Caldeirasia ja tulivuorta. Sieltä lähtee hyväkuntoinen serpentiinitie ylös kalderalle.
Kaldera-alue on kansallispuistoa ja se ilmaistaan myös kyltillä. Ja kyltin kohdalle sattui seuraava matkamuistopysähdys. Ranskalaisisä osti lisää muistoja lapsilleen. Itse keskityin kuvaamaan edessäni ollutta valtavaa Pico do Fogoa. Matkamuistokauppiaiden huomio keskittyi ranskalaisiin, eikä minun suuntaan edes yritetty tarjota mitään.
Kansallispuiston rajalta on vain muutamia kilometrejä tulivuoren juurelle, mutta autolla ei juurelle asti pääse. Täytyy kävellä. Jätimme auton marraskuussa 2014 tuhoutuneen linkkimaston korvaajan juurelle. Nykyinen masto on väliaikainen.
Suuri, lähes kolmetonninen, huippu oli heinäkuussa turvallisuussyistä suljettu, minkä vuoksi lähdimme kiipeämään Pico Pequenon huipulle. Ehkä se ajankohtaisuutensa vuoksi oli mielenkiintoisempikin. Ennen purkausta sinne oli päässyt helposti ja nopeasti polkuja pitkin, mutta nyt kiipeäminen on vaikeampaa. Mitään reittejä ei ole ja kaikki on tuoreen kiven ja tuhkan peitossa. Lisäksi matkalla pikkutulivuoren huipulle on vielä kuumia kohtia, joissa voisi valmistaa ruokaa tai mahdollisesti polttaa jalkansa. Paulinho osasi varoittaa niistä.
Pico Pequenon laki on keltaisen ja oranssin rikkikiven peitossa. Jos olisi sokea, rikin myös haistaisi. Sen verran voimakas haju huipulla on. Laella on itse asiassa kaksi kraatteria, pienempi ja suurempi. Kummastakin purkautui edellisessä purkauksessa, mutta suurempi on ilmeisesti ollut se suurin tuhoaja. Edelleen kumpikin kraatteri tuprutti pistävänhajuista savuaan. Pico Pequenon laelta näkyy selvästi myös tuhoutunut Chã das Caldeiras. Se on ilmeisesti edelleen asumaton. Sen sijaan vuoren juurella oli pari mökkiä, jotka olivat jälleen asuinkäytössä.
Paluumatka alas vuorelta oli paras tehdä juosten, mikä on vain mukavaa tuoreessa kivituhkakerroksessa! Tulivuoren juurella ahnehdin viinirypäleitä suoraan puskista ja niin tekivät ranskalaisetkin! Takaisin Fogon pääkaupungissa São Filipessä olimme puolenpäivän jälkeen.