18.–19.8.2017
Aktaun sijainti Kaspianmeren rannalla kaukana kaikesta muusta sivilisaatiosta on varsin erikoinen. Karun autiomaan ympäröimästä kaupungista on valtavan pitkä matka kaikkialle, mutta silti Aktauhun on asettunut Turun verran väkeä (noin 180 000). Erikoinen sijainti selittyy sillä, että ympäristöstä löydettiin 1960-luvun tienoilla öljyä ja uraania. Neuvostoliitto perusti paikalle kaupungin (ja ydinvoimalan), joka vuoteen 1991 saakka tunnettiin nimellä Ševtšenko, ukrainalaisen runoilijan mukaan. Nyttemmin uraanibisnes ja ydinvoimala on ajettu alas, mutta onneksi öljy ja kaasu vielä elättävät Aktauta.
Öljyraha näkyi hyvin jo Aktaun lentoasemalla, missä odotti uutuuttaan kiiltelevä terminaali. Lentoasemalta ei ilmeisesti ole bussiyhteyttä Aktauhun, joka sijaitsee reilut 20 kilometriä etelään lentoasemalta. Taksilla matkaan ei kulu kauaakaan, sillä kazakit ajavat vauhdikkaasti. Hinnaksi sovimme 3 000 tengeä (noin 7,5 euroa). Matkalla kaupunkiin voi hyvin havaita, että on saavuttu keskelle aavikkoa. Tosin hevosia täälläkin kuljeskelee vapaina, kuten kaikkialla Kazakstanissa. Ilmeisesti elikot sitten jotain syötävää löytävät. Aavikolle enemmän sopivat kuitenkin kamelit, joita myös näkyi matkalla keskustaan.
Olimme varanneet majoituksen kolmeksi yöksi B&B Aktau -nimisestä majatalosta. Se sijaitsee melko lähellä keskustaa, kolmannella ”mikrovyöhykkeellä” (kaz. 3 шағынаудан). Aktau on jaettu mikrovyöhykkeisiin, eikä varsinaisia tien nimiä ole paria pääkatua lukuun ottamatta. Taksi löysi hyvin perille mikrovyöhykkeen numeron ja talon numeron perusteella. Itse majatalo sijaitsee joskus 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa, sen pohjakerroksessa. Vastaanottoa ei ole ja meidät vastaanottaneen rouvan englannin taito rajoittui kolmeen sanaan. Saimme 40 eurolla suuren huoneen, missä oli valtava sänky, televisio, jääkaappi, mikroaaltouuni ja vieläpä ilmastointikin. Jokainen kapine oli kaiken lisäksi toimiva! Kuitenkin vessa-kylpyhuoneen ovessa oli reikä ja kaakeleita puuttui reippaasti, mutta eihän niitä tarvitsekaan suihkussa käymiseen. Nimestään huolimatta B&B Aktau ei todellakaan tarjoa aamupalaa. Emmekä sitä odottaneetkaan seuraavana aamuna.
Majapaikka sijaitsee 800 metrin päässä Kaspianmeren rannalta. Matkalla sinne kuljetaan Aktaun vanhimman osan, ensimmäisen mikrovyöhykkeen poikki. Mitään hienoa vanhaakaupunkia on turha odottaa, vaan talot ovat vahvan neuvostohenkisiä. Sellaisia mitä 1960-luvulla on rakennettu.
Aamu oli pilvinen, mitä en odottanut säätietoja etukäteen katsellessani. Aktauhun kun luvattiin pelkkää auringonpaistetta ja yli +35 asteen lämpötiloja. Ehkä pilvisyys oli vain hyvä asia, sillä pilviverhon vihdoin väistyessä iltapäivällä, meinasi varjossakin sulaa. Vettä kuluu litratolkulla.
Kuljimme merenrantaa (vaikka Kaspianmeri on järvi…) pitkin, mutta vaikka Aktau onkin suunniteltu neuvostoeliitin lomakohteeksi, ei täältä löydy mitään maailmanluokan rantoja. Pääosin rantaviiva on kalliota tai sitten pikkukiveä (ja lasinsiruja ja muuta roskaa), mutta vähän hiekkaakin kyllä löytyy sieltä täältä. Merenpohja on kaikkea edellä mainittua, mutta uimaan pääsee hyvin. Ja rannalla oli ”vaikeista” olosuhteista huolimatta paljon väkeä, muttei todellakaan länsimaalaisia. Aktaun turistit ovat kazakkeja ja venäläisiä sekä varmasti esimerkiksi Kaukasukselta tulevia. Onhan Aktauhun suoria lentoja esimerkiksi Georgiasta ja Azerbaidžanista.
Lähestyimme keskustaa rantaa pitkin idästä päin. Rantaa ei pysty seuraamaan ohi keskustan, sillä etelään työntyvä pikkuinen niemi eli neljäs mikrovyöhyke katkaisee reitin. Niemi on hieman korkeampi ja sitä reunustavat vähän paremman väen asumukset. Sisäosissa on rumia neuvostokerrostaloja. Lähdimme kiertämään niemeä ja päädyimme Ak Bota -nimiseen puistoon, jonka kasvillisuus ei ehkä sovellu näihin aavikko-olosuhteisiin kovin hyvin. Ainakin aurinko oli tehnyt selvää useasta koivusta. Palmuja tänne pitäisi istuttaa! Ak Botassa on huvipuisto, mikä löytyy jokaisen kazakstanilaiskaupungin jostain keskeisestä puistosta. Maailmanpyörät ja hattarakojut löytyvät.
Kuljimme neljännen mikrovyöhykkeen kautta takaisin rannalle. Löysimme muutaman tasokkaamman hotellin, minkä lisäksi täällä on muita turistihoukutuksia, kuten lisää huvipuistolaitteita ja ravintoloita. Vaikka Aktau houkutteleekin turisteja, niin ei täältä matkamuistomyymälöitä kuitenkaan voi löytää. Missään ei myydä pyyhkeitä, postikortteja, magneetteja ja uimapatjoja. Kazakstanilais-venäläinen rantalomailu on hieman erilaista kuin Fuengirolassa ja Rodoksella.
Ravintolaan astellessamme, emme odottaneet saavamme lukea englanninkielistä ruokalistaa, mutta sellainen kaivettiin jostain. Hintataso aktaulaisessa rantaravintolassa on suomalaisesta näkökulmasta toki halpa: kahden hengen lasku juomineen ja alkupaloineen oli noin 15 euroa. Muuten syöminen Kazakstanissa on kalliimpaa kuin esimerkiksi Ukrainassa. Toki Kazakstan on Ukrainaa kehittyneempi valtiokin.
Ruoan jälkeen jatkoimme matkaa kohti länttä. Rannalla on leveä kävelybulevardi, jolta voi illan tullen vuokrata polkuautoja ja ties mitä. Pääosin kuitenkin kai lapsille. Ranta alkoi olla nähty, kävimme Citymarketissa (ei sama kuin Suomessa) ja lähdimme tutkimaan keskustan katuja. Entisessä neuvostokaupungissa tulee tietenkin olla jalustalle nostettu hävittäjämuistomerkki. Aktaussa paalun nokkaan on nostettu neuvostoliittolainen MiG-21. Oikein hieno muistomerkki. Hävittäjältä alkaa puisto, joka päättyy toisen maailmansodan muistomerkkiin. Siellä palaa se perinteinen ikuinen tuli.
Ikuiselta tulelta sekä pohjoiseen että etelään kulkee Aktaun pääkatu, Kazakhstan Respublikasy Prezidentininy dangyly eli entinen Lenina! Kadulta voi löytää Burger Kingin, pankkeja, rahanvaihtokojun, rantaravintoloita halvempia ruokapaikkoja ja vaikkapa Mangistaun alueen museon. Se oli valitettavasti suljettu, kun sinne asti ehdimme.
Joissain muissa kazakkikaupungeissa kaduilla on kaupustelijoita riittämiin, mutta Aktaussa heitä ei juuri näe. Ehkä on liian kuuma. Ostimme vanhalta mummolta kuitenkin viinirypäleitä, jotka olivat melkein Suomen hinnoissa. Muutenkin hedelmien hinnat tuntuivat olevan Aktaussa pilvissä: vesimeloni maksoi 70 tengeä (noin 0,18 euroa). Almatyssä meloni kustansi ainoastaan 40 tengeä (noin 0,1 euroa).
Kävimme vielä päivän päätteeksi kaupassa ensimmäisellä mikrovyöhykkeellä. Vaikka kazakit olivat jo tässä vaiheessa osoittautuneet ystävälliseksi kansaksi, meni ystävällisyys vielä uusiin sfääreihin, kun kaupassa asioimassa ollut paikallinen mies, Talmas, tahtoi maksaa ostoksemme ja vaati lisätä sinne vielä muutakin. Niinpä yhtäkkiä meillä oli uzbekistanilaisia maidosta valmistettuja ”karkkeja”. Kuulemma hyviä zakuska-paloja esimerkiksi oluen kanssa.
Olisiko tästä tulevaisuuden rantalomakohteeksi 😀
Ei ehkä länsieurooppalaisille, mutta entisistä Neuvostoliiton maista tulevia tuolla käy lomilla. 😀