Asky Airlinesin siivin Banguista Loméen

9.6.2022

Kirjauduin ulos hotellistani puoli kuudelta aamulla, kun aurinko oli vasta nousemassa. Olin aikeissa ajaa taksilla Banguin lentoasemalle. Oli siis vihdoin tullut aika jättää hyvästit Keski-Afrikan tasavallalle, maalle, joka päätti heittää minut vankilaan. En varsinaisesti jäisi kaipaamaan mitään, pitäkööt tunkkinsa. Sujautin lähtiessäni tonnin setelin (n. 1,5 euroa) Hotel Levy’sin vartijalle ja kiitin turvallisuudesta. Hän yllättyi iloisesti ja pysäytti pyytämättäni minulle taksin kadulta. Hän myös neuvotteli hinnan puolestani. Matka lentoasemalle maksaisi 2 500 frangia (n. 3,8 euroa). Taksin takapenkiltä tein havaintoja; sotilaita on valtavasti, minkä lisäksi Bangui on surkeimmista surkein kaupunki, aivan kuten Keski-Afrikan tasavalta surkeimmista surkein valtio! Se tuli taksimatkalla jälleen selväksi; en voinut käsittää, miten näin surkeissa hökkeleissä ja oloissa ihminen pystyy elämään. Eikä pystykään, koska elinajanodote on maailman alhaisin: vain 54,36 vuotta. Pakistanilainen rauhanturvaoperaation majuri, herra Aftab, oli edellispäivänä kertonut, että menee vuosikymmeniä ennen kuin tämä maa nousee. Kovin luottavainen hän ei toki ollut. Naapurimaa Kongon tasavalta on ainakin 50 vuotta edellä tätä maata. Aivan kaikessa.

Saavuimme Banguin M’Pokon kansainväliselle lentoasemalle kello kuudelta. Lentoasema sijaitsee kaupungin länsilaidalla M’Pokon kaupunginosassa. Paikalle oli kerääntynyt jo melko suuri joukko matkalaisia, jotka odottivat terminaalin ulkopuolella. He olivat tulossa samaiselle Asky Airlinesin lennolle kuin minäkin. Olin ostanut lennon vain paria päivää ennen lähtöä ja maksanut Bangui–Lomé-N’Djamena-varauksestani 586 400 Keski-Afrikan frangia (916,32 euroa). Lentäminen on kallista huvia Afrikan sisällä. Ennen lentoamme lentoasemalta oli lähdössä MINUSCA-rauhanturvaoperaation lento jonnekin päin. Lennolle suunnisti koko joukko valkoisia. Asky Airlinesin lento Doualan kautta Loméen oli lähdössä vasta kello 8.30.

Vuosina 2013–2016 lentoasemalle oli kerääntynyt toisenlainen joukko ihmisiä; sisällissodan kauhuja paenneet kymmenet tuhannet banguilaiset etsivät turvaa lentoasemalta ja sinne syntyi valtava epävirallinen pakolaisleiri, jossa enimmillään asui 100 000 asukasta. Olot eivät olleet häävit ja toisinaan sielläkin oli vaarallista, mutta Ranska pystyi silti sotilaidensa ansiosta pitämään leirissä yllä jonkinlaista turvallisuutta, koskapa myös lentoasema piti saada pysymään toiminnassa. Ihmisiä asui hylätyissä lentokoneissa, hangaareissa, kiitotien varressa ja ties missä. M’Pokon pakolaisleiriä johtivat paikalliset ja sinne syntyi vähitellen kauppoja, ravintoloita, kouluja ja kuntosali. Juokseva vesikin saatiin. Olemassaolonsa aikana leirillä syntyi 5 807 vauvaa. Joulukuussa 2016 leiri päätettiin purkaa parantuneen turvallisuustilanteen vuoksi ja nykyisin pakolaisleiriä ei siis enää ole.

Kun MINUSCA-operaation lento oli saatu käsiteltyä, pääsimme me Asky Airlinesin lennolle menossa olevat lähtemään kohti terminaalia ja lähtöselvitystiskejä. Turvallisuus otetaan täällä hyvin vakavasti ja erilaisia tarkastuspisteitä on käsittämätön määrä. Aluksi passi ja lentolippu tahdottiin nähdä kahden eri henkilön toimesta. Sitten matkatavarat läpivalaistiin, minkä jälkeen kaikkien matkatavarat tahdottiin penkoa myös käsikopelolla. Nainen, joka ryhtyi purkamaan rinkkaani, kysyi aluksi, onko minulla laukussa timantteja tai kultaa. Kerroin, että minulla on laukussa vaatteita. Hän ehdotti kuiskaten, että tarkastus päättyisi heti, jos hän saisi rahaa. Pyyntöä tehostaakseen hän hieroi sormiaan yhteen. Kieltäydyin maksamasta lahjusta, joten tarkastus jatkui vielä viisi sekuntia. Sitten nainen kyllästyi ja käski pakata tavarat ja jatkaa matkaa.

Seurasi vielä lukematon määrä passin ja lentolipun vilkaisuja sekä toinen matkatavaroiden läpivalaisu. Nyt olin vihdoin päässyt sisään terminaaliin, mutta ennen lähtöselvitysjonoon pääsyä tarkastettiin kaikkien negatiiviset koronatestitodistukset, sillä Keski-Afrikan tasavallasta ei lennetä ulkomaille koronaviruksen kanssa! Maa ei tunnusta koronarokotteita, vaan testi on oltava. Lähtöselvitystiskillä koronatestitodistus tarkastettiin uudelleen. Nojailin tiskillä kymmenen minuuttia, sillä lentolippukoneesta oli loppunut paperi. Odotellessani täyttelin maastapoistumiskortin, jota tarvittaisiin pian. Passintarkastuksessa ei ilmennyt ongelmia, eikä rahaa pyydetty. Minut oli nyt leimattu ulos tästä maasta. Muun muassa Britannian ulkoministeriö Keski-Afrikkaa koskevassa matkustustiedotteessaan ilmoittaa, että Banguin lentoasemalla on 10 000 frangin (n. 15,2 euroa) maastapoistumismaksu. Sitä ei kuitenkaan yllättäen peritty lainkaan, kun pääsin asioimaan seuraavalle tiskille. Virkailija ainoastaan keräsi maastapoistumiskorttini ja asia oli sillä selvä. Keski-Afrikan tasavalta se vain jaksoi yllättää, tällä kertaa tosin positiivisessa mielessä.

Nyt koitti varsinainen turvatarkastus, joka oli perusteellinen; ensin käsimatkatavaran läpivalaisu ja sitten sen tutkimukset käsipelillä. Jälleen kysyttiin, onko minulla mukanani timantteja tai kultaa. Olisipa ollutkin. Perässäni oli kulkenut mies, jonka olisin tunnistanut venäläiseksi vaikka unissani. Venäjän passi hänellä sitten olikin. Näin nyt ihka-aidon venäläisen Wagner-palkkasotilaan kasvot paljaana. Wagner-sotilas oli tulossa samalle lennolle. Kultaa ja timantteja ei löydetty repustani, joten pääsin vihdoin lentoaseman pikkuiseen odotushalliin. Nurkassa toimii pikkuinen kahvila, josta olisi voinut ostaa appelsiinimehua, kahvia ja croissantin. Yhtä pieni tax free -puoti oli suljettu. Sinne oli levitetty joulukuusen koristenauhaa ja jouluvaloja tunnelmaa luomaan. Myyntiartikkeleita oli vähän, joten ne muutamat JP. Chenetin punaviinipullot oli aseteltu hyllyyn harvakseltaan, kuin luomaan illuusiota, että tavaraa riittää ja hyllyt ovat täynnä.

Odotushallissa eräs mies tuli tervehtimään. Hän esittäytyi ja kertoi myös asuneensa Hotel Levy’sissä ja nähneensä minutkin siellä. Minä Hotel Levy’sin ainoana valkoisena olin tietysti mieleenjäävä, mutta valitettavasti itse en muistanut häntä lainkaan. Emme olleet jutelleet aiemmin. Mies oli ollut Banguissa YK:n leivissä ja nyt palaamassa kotiinsa Beniniin. Bangui oli ollut vaikea pala hänellekin, mutta Togo kuulemma olisi hyvä ja rauhallinen maa. Aivan, kuten hänen kotimaansa Beninkin, jonne olin myös aikeissa matkustaa. Hän lentäisi samalla lennolla Loméen ja vaihtaisi siellä Cotonoun-koneeseen.

Banguin M’Pokon kansainvälisellä lentoasemalla ei ole avointa wifiä, mutta salasanallisten wifien luettelo oli hurjaa luettavaa: ”MINUSCA-MOBILE”, ”MINUSCA-INTERNAL”, ”MINUSCA-VIP” sekä kirsikkana kakun päällä ”INTERPOL AIRPORT”. YK:n rauhanturvaoperaatio näkyy kaikkialla. Sitten ehdin jo pelästyä, kun lentoaseman virkailija tuli luokseni ja vaati nähdä passini. Onneksi en ollut hänen etsimänsä henkilö. Sen sijaan eteläeurooppalainen pappi talutettiin takahuoneeseen. Sinne päätyi myöhemmin se perässäni ollut venäläinenkin. Ehkä heidän ruumalaukuistaan oli löydetty niitä veritimantteja! Kumpikin miehistä kuitenkin palasi jonkin ajan kuluttua takaisin. Mietin, että se eilinen norsun syöksyhammas olisi viimeistään nyt löytynyt ja olisin joko menettänyt ison kasan rahaa tai vapauteni.

Banguin lentoasemalla on yksi lähtöportti, mikä on ihan riittävästi. Ei lentoasema pystyisi edes  käsittelemään kahta lentoa yhtä aikaa. Passi ja lentolippu syynättiin vielä pariin kertaan, kunnes tuli aika siirtyä bussikuljetuksella kohti lentokonetta. Bussikuljetus kesti 30 sekuntia. Asky Airlinesin lento KP35 Banguista Doualan kautta Togon Loméen lähti puoli tuntia aikataulusta jäljessä eli noin kello 9. Koneessa oli vain kourallinen matkustajia, minkä vuoksi pysähdys Kamerunissa on vain järkevää. Keski-Afrikan tasavalta oli nyt jäänyt taakse, enkä usko koskaan palaavani ainakaan Banguihin. Jos joskus päätän mennä katsomaan niitä pahuksen gorilloja, metsänorsuja ja muurahaiskäpyjä Dzanga-Sanghan kansallispuistoon, tulee vain maarajan ylitys Kamerunista kyseeseen. Banguin kautta en uskaltaisi enää kiertää.

Asky Airlines (lausutaan ”askai”), Länsi-Afrikan johtava lentoyhtiö, oli hyvin positiivinen yllätys. Kone oli siisti, tyylikäs, lentoemännät ystävällisiä ja ruokaakin tarjoiltiin. Edelleenkin kannustan eurooppalaisia lentoyhtiöitä matkustamaan Afrikkaan ottamaan oppia, miten lentoyhtiöitä pyöritetään. Nytkin tällä 1,5 tunnin lennolla Banguista Doualaan tarjoiltiin laadukas aamupala; croissant, sämpylä, hedelmäsalaatti sekä teetä tai kahvia. Lennolla oli maskipakko, mutta maskia sai olla myös käyttämättä. Lentoemäntiä ei kiinnostanut. Annankin Asky Airlinesille täydet pisteet, mihin tietysti voi vaikuttaa sekin, että firma lentää kaikkiin mielenkiintoisiin kohteisiin.

Doualasta tuli kyytiin paljon matkustajia ja nyt lentokone oli jo liki puolillaan. Lento Kamerunista Togon pääkaupunkiin kesti myös noin 1,5 tuntia ja matkalla tarjottiin jälleen juomia ja iso täytetty sämpylä. Perille laskeuduimme kello 12.50, lähes 1,5 tuntia aikataulussa myöhässä. Olin siirtynyt myös uudelle aikavyöhykkeelle; Togossa kello on tunnin Keski-Afrikan tasavaltaa jäljessä. Ja kesäaikaan kolme tuntia Suomea jäljessä. Lomén Gnassingbé Eyadéman kansainvälinen lentoasema on nimetty vuosina 1967–2005 Togoa johtaneen presidentti Eyadéman mukaan. Hänen kuolemastaan lähtien hänen poika, Faure Gnassingbé, on johtanut maata rautaisella otteellaan. Lentoasema on moderni, suuri ja toimiva, sillä jo Asky Airlinesin solmukohtana toimiminen on vaatinut Togoa panostamaan lentoasemaansa.

Lentoasemalla on toimiva wifi ja ilmastointi, mikä on lupaava merkki. Lupaavaa oli myös se, ettei viisumiluukulla vaadittu lahjusta, kun lykkäsin sinne passini sekä qr-koodin, joka vaaditaan maahan saapuvilta koronaviruksen takia. Sen saa rekisteröitymällä Voyage Togo -sivustolla ja oli kohdallani omanlaisensa prosessi, sillä se vaatii toimivan puhelinnumeron. Keskiafrikkalainen numerokin periaatteessa kelpasi, mutta siihen ei koskaan saapunut tekstiviestiä Togosta. Siispä jouduin vaivaamaan kotiväkeä Suomessa ja käyttämään heidän puhelinnumeroaan rekisteröitymisessä. Keski-Afrikan tasavallassa suomalainen Telian liittymä ei luonnollisestikaan ollut toiminut. Muuten rekisteröitymisessä voi valehdella mielin määrin, ketään ei kiinnosta.

Viisumiluukun ikkunassa on kaksi A4-kokoista paperia, joista voi tarkastaa oman viisuminsa hinnan. Hinta vaihtelee kansalaisuuden mukaan. Suomalaisen visa on arrival maksaa 10 000 Länsi-Afrikan frangia (n. 15,2 euroa) ja summan voi maksaa Länsi-Afrikan frangeilla, Keski-Afrikan frangeilla, euroilla ja dollareilla. Miehillä oli kopissa suuri puulaatikko täynnä seteleitä, josta taatusti löytyy sopiva vaihtorahakin, kunhan vähän penkoo. Sain seitsemän vuorokauden viisumin, kuten kuuluikin. Seuraavaksi kaikki tuntuivat menevän koronatestaukseen, sillä Togo tahtoi testauttaa kaikki maahan saapuvat negatiivisesta testituloksesta huolimatta. Poikkeuksena ovat ne matkustajat, joilla on kaksi koronarokotetta, kuten minä. Sairaanhoitaja ei ollut oikein varma, mitä kanssani pitäisi tehdä, mutta päätti silti johdattaa minut testausjonon ohi. Afrikan koronarokotekattavuus on olematon, joten käytännössä kaikki saapuvat testataan. Esittelin  EU:n koronarokotetodistustani ovella terminaalista poistuessani ja näin olin vapaa astumaan Lomén helteeseen. Maskinkin sai taas unohtaa, vaikka se pakollinen sisätiloissa olikin. Mutta vain teoriassa.

Lentoaseman edessä parveili suuri määrä taksikuskeja. Mutta ennen sitä, minun piti saada paikallista valuuttaa. Minulla oli vain Keski-Afrikan frangeja, joka vaihtuisi nyt Länsi-Afrikan frangiksi, joka on usean läntisen Afrikan maan, kuten Togon, Beninin, Malin, Senegalin ja Guinea-Bissaun, yhteisvaluutta. Se on vaihdettavissa Keski-Afrikan frangiin kurssilla 1:1. Yhdellä eurolla taas saa 656 Länsi-Afrikan frangia. Kun olin vetänyt kunnon nivaskan frangeja lentoaseman edessä olevasta pankkiautomaatista, sovin erään taksikuskin kanssa matkasta Hotel Le Galioniin. Hotelli sijaitsee hieman sivuun keskustasta, lähellä Saksan suurlähetystöä ja vajaan kilometrin päässä Ghanan rajalta. Hinnaksi sovimme 6 000 frangia (n. 9,1 euroa), mikä on kova hinta, mutta ainakin matka kestäisi puolisen tuntia. Nelikymppinen kuljettaja kertoi nimekseen Komla Oulouwou, mutta häntä kutsutaan kuulemma Fofoksi. Hän kertoi olevansa myös turistiopas ja voivansa järjestää minulle kierroksia Togossa. Kerroin miettiväni asiaa, sillä enhän tiennyt Togosta ja Lomésta paljoakaan. Enhän ollut edes aikonut matkustaa tähän maahan tällä Afrikan matkallani! Kerroin Fofolle tulevani Keski-Afrikan tasavallasta ja että se oli täysin hullu maa. Fofo onnitteli minua, että olin saapunut juuri  Togoon, ”Länsi-Afrikan ainoaan turvalliseen valtioon”. Togossa kieltämättä on mennyt mallikkaasti viime vuosina, kun taas esimerkiksi Mali ja pohjoinen naapurimaa Burkina Faso ovat ajautuneet jihadististen terrori-iskujen kierteeseen ja nyttemmin myös venäläisten Wagner-joukkojen kynsiin. Myös itäisen naapurin, Beninin, pohjoisosassa on ollut ekstremistisiä hyökkäyksiä turisteja kohtaan.

Ja vaikuttihan Lomé kieltämättä olevan täysin vastakohta Banguille, jossa olin herännyt tänä aamuna. Kaduilla oleva päällyste on hyvässä kunnossa, kadut ovat leveitä ja siistejä, liike-elämä kukoistaa, eivätkä ihmisten asumuksetkaan hassummilta vaikuttaneet. Lomé on köyhän afrikkalaisen valtion pääkaupunki, mutta kontrasti Keski-Afrikan tasavaltaan on järisyttävä. Täällä ei ole myöskään YK:n rauhanturvaajia, eikä venäläisiä palkkasotureita. Eikä kehitysapujärjestöjä tai virkavaltaa joka nurkalla. Tämä on normaali afrikkalainen maa.

Hotel Le Galion sijaitsee Kodjoviakopén kaupunginosassa osoitteessa 121 Rue des Camomilles. Kyllä, Loméssa on myös nimettyjä katuja. Fofo kaarsi taksillaan hiekkaiselle kadulle ja pysäytti hotellin eteen. Hän tahtoi tulla samalla vaihtamaan kuulumisia henkilökunnan kanssa. Kun astelimme peremmälle, kommentoin Fofolle ääneen valkoisten ihmisten suurta määrää Le Galionin ravintolan terassilla; Kongossa heitä ei ollut, Keski-Afrikassa heitä ei todellakaan ollut, mutta täällä Togossa he nyt olivat! Harva lopulta taisi olla turisti, sillä lähistöllä oli se Saksan suurlähetystö, minkä lisäksi Kodjoviakopéssa vaikutti asuvan ”paljon” ulkomaalaisia. Vastapäätä hotellia esimerkiksi asui aasialainen pariskunta ja omasta huoneestani näkyi viereisen talon kattoterassille, jossa käyskenteli valkoisia.

Le Galion on ollut olemassa jo 1970-luvulta lähtien, mutta omistaja on välillä vaihtunut. Kymmenisen vuotta sitten omistajat olivat sveitsiläisiä, mutta nyttemmin ilmeisesti (valkoisia) ranskalaisia. Valkoinen nainen tuli toivottamaan minut tervetulleeksi ja kertoi, että huoneita toki on. Ja niitä on kaikissa hintaluokissa. Hintataso romahti Banguihin verrattuna, sillä sain ison huoneen omalla kylpyhuoneella ja tuulettimella hintaan 12 000 frangia (n. 18,3 euroa) yöltä. Huone oli vaatimaton, mutta täysin riittävä itselleni. Wifi ylsi huoneeseen melko huonosti, mutta ravintolassa se toimii erinomaisesti.

Napostelin Banguista tuomiani eväitä ja lähdin saman tien kaupungille. Ehtisihän sitä syödä kunnolla illallakin. Ai niin, olin saanut myös tuoda 1,5 litran vesipullon käsimatkatavaroissani Banguista asti. Vettäkään ei tarvinnut heti ostaa. Hotel Le Galion sijaitsee näköetäisyydellä merenrannalta ja päätin aluksi tietenkin kävellä 200 metrin matkan katsomaan Atlanttia. Rannan myötäisesti kulkee leveä nelikaistainen tie, joka johtaa Ghanan rajalle ja toisaalta toisessa suunnassa Lomén keskustaan ja edelleen Beninin rajalle. Ylitin rantabulevardin ja uskaltauduin rantahietikolle, vaikka matkaoppaat ja hotellikin varoittelevat rannalla tapahtuneista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä. Ainakaan pimeällä ei kannattaisi mennä rannalle. Merenranta täällä Loméssa on kaunis; hiekka polttaa, aallot lyövät (roskia) rantaan ja rantaa reunustaa kilometrien mittainen palmurivistö.

Minuutin kuluttua kuitenkin jo totesin, että rannalle ei tosiaankaan kannattaisi mennä; ilmiselvä rosvo saapui luokseni mutisemaan jotain. Hämmensin miehen kättelemällä hänet ja kysyin kuulumisia. Samalla kauempana ollut mies viittoili minua pois rannalta. Esitin huoletonta, sillä nyt ei passannut panikoida ja lähteä juoksemaan. Lähdin muina miehinä hiljakseen takaisin sadan metrin päässä olevalle palmubulevardille. Samalla kurkkien olan yli vaivihkaa. Rosvo seurasi perässäni, noin 50 metrin päässä. Seuraaminen jatkui parin kilometrin matkan, kun kuljin sen vilkasliikenteisen bulevardin reunaa pitkin kohti keskustaa. Kadunvarressa olin turvassa, vaikka palmujen alta tasaisin välein joku muukin joutomies saattoi huudella ja pyydellä rahaa. Tai juomaa. Päätin jatkossa ihailla Atlanttia vain kadunvarresta. Ja missään tapauksessahan mereen ei voisi uimaan mennä, sillä aallot olivat yhtä rajut kuin Kongon Pointe-Noiressa vajaata kuukautta aiemmin.

Seuraavaksi minun tuli löytää paikallinen simkortti ja hankkia siihen nettiäkin. Ensimmäinen myyjä pahoitteli, että hän oli jo ehtinyt tilittää päivän myynnit operaattorille ja kehotti tulemaan seuraavana päivänä takaisin. Siirryin Avenue Sarakawan toiselle puolelle. Siellä, Stade Omnisport -nimisen stadionin ja Togon tullilaitoksen päämajan vieressä päivysti nuorukainen nimeltä Peter Togocel-operaattorin kopissa ja odotteli asiakkaita. Aina välillä kohdalle pysähtyi moottoripyörä ja joku osti lisää puheaikaa. Minulle ryhdyttiin sorvaamaan simkorttia, mutta en ajatellut siitä tulevan lopulta suuri seikkailu. Edellisen kerran Peteriltä oli ostettu simkortti huhtikuussa, joten ihan jokapäiväinen rutiini tämä ei hänellekään ollut. Togossakin simkortin ostamiseen vaaditaan passi, jonka tiedot Peter näpytteli Togocelin tietokantaan. Kaiken piti olla selvää, mutta sitten miehen puhelimesta loppui akku. Mies meni hieman häpeillen toiselle puolelle katua, sen miehen puheille, jossa olin hetkeä aiemmin kysellyt simkorttia. Peter sai hieman virtaa puhelimeensa, mutta tiedot eivät enää tallentuneetkaan operaattorille. Hän kertoi, että ehkä kahden tunnin kuluttua homma olisi hoidossa, mutta nettiä pitäisi ladata erikseen sitten seuraavana päivänä.

Peter halusi kuitenkin hoitaa asian kuntoon saman tien, joten hän pani lapun luukulle ja lähti kanssani parin kilometrin päähän. Kävelimme halki Lomén keskustan, joka tosiaan vaikutti pieneltä ja rauhalliselta, vaikka kaupungissa onkin kai noin 800 000 asukasta. Peter tiesi, missä hänen esimiehensä asuu, mutta esimies ei ollutkaan paikalla. Siitä hyvästä esimiehen äiti tai joku muu samassa pihapiirissä asuva rouva sai kuulla kunniansa. Peterillä ei kuitenkaan mennyt sormi suuhun, vaan otimme mototaksit allemme ja suunnistimme lähiöön. Esimies löytyi lopulta paikallisilla standardeilla upeasta kaksikerroksisesta talosta. Eräs ”kartanon” huoneista oli operaattorin käytössä ja huoneessa näytti olevan paljon miehiä, selvästi työn touhussa. Minun käskettiin odottaa sisäpihan muovituolilla, kun liittymäasiani pantaisiin kuntoon! Ilta alkoi pimentyä, mutta ei minulla ollut tälle päivälle mitään muutakaan tekemistä. Oikein mielelläni seikkailin simkorttiasioilla ympäri Togon pääkaupunkia. Puhelimeni palautui huoneesta ja siinä kerrottiin nyt olevan sekä puheaikaa että mobiilidataa. Olin ostanut nettiä 6 000 frangilla ja puheaikaa 4 000 frangilla. Yhteensä olin siis maksanut Togocelille noin 15 euroa. Kaikkiaan simkortin hankkimiseen upposi kaksi tuntia. Sitten hyvästelin Peterin ja otin mototaksin hotellilleni. Loméssa on mielestäni helppoa suunnistaa ja osasin jo lyhyen kokemukseni perusteella neuvoa loppumatkan kuskilleni. Mototaksi on paras liikkumismuoto Loméssa ja maksaa vain hiluja. Nyt maksoin kymmenen minuutin kotimatkastani 250 frangia (n. 0,38 euroa).

Hotel Le Galionin ravintola on paikan parasta antia; ruokalistalla on niin eurooppalaisia kuin paikallisiakin erikoisuuksia. Ja erinomaisen fantastista pizzaa! Kun Afrikassa on mahdollista saada pizzaa, kannattaa tilaisuuteen ehdottomasti tarttua. Yleensä pizzaa ei nimittäin saa, vaikka sitä olisikin listalla. Ravintolan hinnat lähtevät 4 600 frangista (n. 7 euroa) ylöspäin, mikä on edullinen hintataso näin laadukkaalle, mutta silti rennolle ravintolalle Länsi-Afrikassa. Special Galion -pizza esimerkiksi maksoi 5 800 frangia (n. 8,8 euroa). Ravintolan kokki on muuten vanhempi valkoinen ranskalaisherra, joka tapasi käydä tiuhaan baaritiskin takana ja kierrellä sitten lasin kanssa ravintolassa, kun keittiössä oli rauhallisempi hetki. Ravintolan afrikkalainen henkilökunta ei osaa sanaakaan englantia, mutta on oikein ystävällistä ja korostuneen kohteliasta. Heidän käytöksensä on erilaista kuin rempseillä afrikkalaistarjoilijoilla yleensä. Heistä näki, että Le Galionissa aterioi lähinnä valkoisia ja äveriäitä paikallisia. Nytkin asiakkaina oli valkoisia ranskalaisia turisteja, kuten Ranskassa asuva perhe, jonka isä oli selvästi löytänyt Togosta nuoren naisen ja perustanut tämän kanssa perheen. Nyt he olivat lomalla naisen kotikonnuilla ja mies käytti ajan hyväkseen juopottelemalla kaiket päivät ravintolassa. Illalla kadulla pelattiin sitten jo petankkiakin, kun olin jo vetäytynyt huoneeseeni.

Seuraavana päivänä tutustuisin Loméen paremmin ja kävisin kuuluisalla vodun-uskonnon fetissitorilla.