Kahden päivän ”aresti” ja paluu Banguin santarmiasemalle

5.–7.6.2022

En tiedä, mutta luulenpa, että ihminen, joka on juuri vapautunut vankilasta, nukkuu erinomaisesti. Minä ainakin nukuin. Minusta oli tullut maailman onnellisin ihminen heti sen jälkeen, kun Keski-Afrikan tasavallan valtakunnansyyttäjä oli todennut minut syyttömäksi ja vapauttanut kiven sisästä. Olin erinomaisella tuulella siitäkin huolimatta, että joutuisin nyt pysymään hotellilla kaksi vuorokautta. Passini nimittäin oli edelleen santarmien hallussa ja saisin sen, kunhan helluntai ja toinen helluntaipäivä olisi juhlittu. Ne ovat yleisiä vapaapäiviä Keski-Afrikan tasavallassa, eikä silloin tapahdu mitään.

Ensimmäisen päiväni epävirallisessa ”hotelliarestissa” aloitin aamupalalla. Hotel Levy’sin aamupala on tyypillinen ranskankielisen Afrikan aamupala; patonkia, omeletti sekä kahvi. Patongin kanssa tarjoiltiin nokare voita ja hilloa. Vankilassa en ollut saanut omelettia, mutta patonkia kylläkin ja keitettyä kananmunaa, kiitos vankitoveri Ahmatin. Aamupalaa syödessäni pala nousi kurkkuun, kun näin kahden sotilaan tulevan hotellin ravintolaan. Onneksi miehillä oli muut metkut mielessä, eivätkä olleet minun perässäni. Sotilaat hörppivät suuret pullolliset olutta ennen aamuyhdeksää ja sitten hyppäsivät aseineen erään kehitysapujärjestön auton lavalle turvamiehiksi. Ainakin Unicefin työntekijöitä majoittuu Hotel Levy’sissä.

Pysyttelin koko päivän hotellin muurien sisäpuolella, sillä en voinut tietää, mitä jekkuja santarmit mahdollisesti kehittelisivät varalleni. Samaa oli alleviivannut hotellinjohtaja Levykin; ilman passia ei kannattaisi missään nimessä lähteä kaduille. Istuin pitkiä aikoja ravintolassa läppärini kanssa. Minusta oli alkanut tulla jo osa hotellin kalustoa. Tunnistin työntekijät ja tunnistin myös asukkaat, jotka niin ikään tuntuivat viihtyvän kaupungissa päiväkausia. Kuka mistäkin syystä. Hotellin ravintolan tunnelma oli aina kovin kansainvälinen; oli arabeja, aasialaisia, afrikkalaisia ja sitten minä, ainoana länsimaiden edustajana. Olin ollut ainoa länsimaalainen jo siitä lähtien, kun olin saapunut Banguihin ja hotelliin neljä päivää sitten.

Eräs hotellissa pitkään viihtynyt oli isokokoinen kamerunilaismies, joka epäili minun olevan saksalainen ja puhutteli minua aluksi saksaksi. Tästä lähtien toivotimme toisillemme aina hyvät huomenet auf Deutsch. Kamerunilainen istui kaiket päivät ravintolassa katsellen televisiosta jalkapalloa. Afrikkalaiset maajoukkueet ottivat yhteen karsiessaan Afrikan vuoden 2023 mestaruusturnaukseen.

Toinen tuttavuus oli vietnamilaismies nimeltä Joseph, joka oli maassa liikeasioissa; hän toimi puualalla ja oli aikeissa hankkia Keski-Afrikan tasavallasta puuta Vietnamiin vietäväksi. Alun perin olimme tutustuneet minun vapauduttua vankilasta edellisiltana. Olin menossa huoneeseeni, kun hän kysyi, että mistä olen tulossa. Vastasin, että vankilasta! Maassa kieltämättä on valtavat metsävarat, mutta silti puunhankinta takkusi pahasti. Hänellä oli kymmeniätuhansia dollareita omaa rahaa kiinni täkäläisissä metsissä. Josephilla oli vaikeuksia luoda kontakteja keskiafrikkalaisiin ja valitteli, kuinka kehenkään ei voinut lopulta luottaa. Kaikki lupailivat asioita, mutta mitään ei tapahtunut. Joseph ei puhunut ranskaa, vaan yritti luovia eteenpäin englanniksi. Englantiahan ei tässä maassa puhu kukaan, paitsi ehkä hotellinjohtaja Levy. Joseph karsasti keskiafrikkalaista ruokaa ja kertoi syövänsä aina Banguin kiinalaisessa ravintolassa. Kehotin Josephia tulemaan Suomeen, sillä meilläkin olisi taatusti puutavaraa Vietnamiin asti myytäväksi. Näytin googlesta, mitä puulajeja meillä kasvaa.

Jo vankilassa maatessani olin päättänyt paeta Keski-Afrikan tasavallasta ensimmäisellä sopivalla lennolla. Nyt minulla oli aikaa selvitellä matkani jatkoa. Keski-Afrikan tasavalta ja sen pääkaupunki Bangui vain sattuvat olemaan niin köyhiä ja pussinperällä, että lentoja on vähän ja harvoin. Suurin osa lentoyhtiöistä lisäksi operoi Banguihin tai Banguista aina Kamerunin Doualan tai Yaoundén kautta kiertäen. Air France lentää Banguista Yaoundén kautta Pariisiin. Royal Air Maroc lentää Doualan kautta Casablancaan, Rwandair kiertää Doualan kautta Kigaliin ja Kenya Airways lentää suoraan Ugandan Entebbeen sekä joskus Nairobiin. Ethiopian Airlinesin tytäryhtiö Asky Airlines taas lentää Doualan kautta Togon Loméen, joka on Länsi-Afrikan merkittävin lentosolmukohta tällä hetkellä. Olen käynyt Kamerunissa vuonna 2018, mutta taatusti olisin palannut nyt sinne, jos olisin vain saanut viisumin pari päivää aiemmin. Kamerunin Banguin-suurlähetystö myöntää viisumeita vain Keski-Afrikassa vakituisesti asuville. Siispä pakokohteeni tuli olla sellainen, jonne viisumin saisi joko netistä tai maahan saavuttaessa.

Lento Nairobiin oli aivan liian kallis. Kigalissa vastassa olisi ollut koronarajoitettu elämä, joten kelkka alkoi kääntyä Togoon. Maa antaa suomalaiselle seitsemän vuorokauden viisumin maahan saavuttaessa. Lisäksi Togosta olisi myöhemmin hyvät yhteydet Tšadin N’Djamenaan, jonne ehdottomasti tahdoin matkustaa, kun olin viisuminkin onnistunut korruptiolla veistämään täältä Banguista. Katsoin toki myös lentoja Suomeen, mutta hintataso on täysin järjetön, jos Banguista olisi lähtenyt tulemaan. En ikimaailmassa maksaisi 2 000 euroa yhdensuuntaisesta lennosta Helsinkiin. Lisäksi kotiinpaluu olisi tuntunut luovuttamiselta Keski-Afrikan tasavallan santarmilaitoksen edessä. Päätin ostaa lentolipun Togon Loméen torstaille 9. kesäkuuta. Myös jo tiistaiaamuna olisi ollut lento, mutta silloin minun oli määrä palata Gendarmerie Nationalen pakeille vaatimaan omaisuuteni takaisin.

Koitti maanantai 6. kesäkuuta, jota tuttuun tapaan aloittelin aamupalalla hotellin ravintolassa. Näin hotellinjohtaja Levyn aamulla ja sovimme lähtevämme santarmien luo seuraavana aamuna kello kahdeksalta. Samalla kysyin, josko voisin kuitenkin pistäytyä lähikaupassa ostamassa tuliaisia vankitovereilleni. Herra Levy sanoi, että totta kai. Sardiinit, kahvi ja sokeri olisivat hyvä tuliainen, hän jatkoi. Mitään keksejä ei kannattaisi ostaa, kertoi herra Levy. Itse olin miettinyt, että olisin mielelläni syönyt vankilassa vaikkapa tuoreita hedelmiä ja siis voinut hankkia suuren määrän mangoja vankien järsittäväksi. Päätin tietysti uskoa paikallista. Hän tietää paremmin, mitä keskiafrikkalainen tahtoo vankilassa syödä. Sardiinit ovat lisäksi säilykkeitä, joten niitä pystyy syömään milloin vain. Mango taas mädäntyy Banguin oloissa parissa päivässä.

Siispä iltapäivällä astelin hotellin portille ja tarkastin reitin olevan selvä, minkä jälkeen kävelin 20 metrin matkan lähimpään kauppaan. Kauppaa pitää arabimies ja se toimii hotellin muurissa. Tarpeen tullen olisin päässyt poistumaan kaupasta myös takaovesta suoraan hotellin sisäpihalle. Ostin puolet kaupan sardiinirasioista, kaksi kiloa Kamerunissa valmistettua sokeria sekä purnukan kahvia, josta saa sata kuppia. Samoin ostin yhtä ison purkin maitojauhetta, jota saa halutessaan lisätä kahvin sekaan. Ostokseni maksoivat 30 euroa. Arabimiehen pitämä puoti on pikkuinen, mutta työllistää silti suuren joukon paikallisia. Pitkästä, pitkästä aikaa minulla oli kaupassa oma kantaja ostoksilleni.

Vihdoin oli tullut tiistai 7. kesäkuuta, jolloin minun oli määrä palata santarmilaitoksen tutkintavankilaan tivaamaan sinne pidätyksen ja vangitsemisen vuoksi jääneitä tavaroitani takaisin. Laskeuduin alakertaan hieman ennen kahdeksaa. Olin maksamassa majoitusta torstaille asti, kun Gendarmerie Nationale muistutti olemassaolostaan! Santarmit Zydie ja Socrete saapuivat moottoripyörällä hotellille. Socrate ajoi ja Zydie istui tarakalla. Kaksikko asteli vastaanottoon ja istahti nurkkaan mukaville nojatuoleille. Jälleen pala nousi kurkkuun ja ehdin jo miettiä heidän hakevan minut nyt takaisin vankilaan. Menin kuitenkin tervehtimään parivaljakkoa, kun he eivät olleet tulleet käsirautojen kanssa suoraan luokseni vastaanottotiskille. He kertoivat tulleensa tiedustelemaan, ettenkö jo tule asemalle. Naissantarmi Zydie oli edelleen hyväntuulinen ja kyseli, miten minulla oli mennyt hotellilla. Oliko sänky ollut mukava, oliko olut maistunut hyvältä. Miessantarmi Socrate ei sanonut mitään, ainoastaan tuijotti pistävillä silmillään. Pian herra Levy saapui aulaan ja kertoi, että menisimmekin asemalle vasta kello yhdeksältä. Hänellä oli jokin tärkeä työtehtävä hoidettavanaan. Santarmit poistuivat paikalta, kun lupasimme saapua tunnin kuluttua. En ehtinyt nähdä, oliko Euroopan unioni sponsoroinut myös tämän kaksikon menopelin. Todella toivon, että ei!

Herra Levy oli kertonut minulle vapauduttuani lauantai-iltapäivällä, että kun sitten tiistaina palaisimme santarmiasemalle, odottaisi suuri päällikkö kuitenkin lahjusta. Siis vaikka Keski-Afrikan tasavallan valtakunnansyyttäjä olikin todennut, ettei vangitsemiselleni ollut syytä. Jos kerran Euroopan unionin miljoonia euroja maksava EUAM RCA -neuvontaoperaatio ei ole pystynyt tekemään muutosta läpimätään Gendarmerie Nationaleen, niin en itsekään satunnaisena suomalaisturistina taatusti pystyisi lopettamaan korruptiota tässä maassa, joten totta kai lupasin leikkiä mukana. Maassa maan tavalla. Herra Levy oli kertonut, että 50 000 frangia (n. 76,2 euroa) olisi sopiva lahja.

Kun sitten saavuimme jälleen santarmiasemalle, kävelimme sisään siihen rakennukseen, jossa minut oli määrätty pidätettäväksi perjantai-iltapäivällä. Paikka kuhisi santarmeja. Aivan ensimmäiseksi santarmien huomio kiinnittyi kahteen muovipussiin, joita kanniskelin mukanani. Niissä oli vangeille tarkoitetut tuliaiseni. Aluksi vangeille tarkoitetut tuliaiset aiottiin tietenkin takavarikoida, kuten olin pelännyt. Santarmeillakin on nälkä, vaikka he pystyvätkin jollain verukkeella ryöstämään kenen tahansa kadulla kulkevan siviilin rahat ruokaa varten. Hotellinjohtaja selitti asian laidan santarmeille ja lopuksi tuliaiset tarkastanut santarmi otti itselleen vain yhden sardiinirasian. Muut saisin antaa vangeille. Vein ne juoksujalkaa muurissa olevan kalteri-ikkunan luokse ja nostin sisään ennen kuin nämä uniformuissa esiintyvät kriminaalit muuttaisivat mielensä. Vankitoverini ottivat tuliaiset kiitollisena vastaan.

Hotellinjohtajan apu oli jälleen korvaamatonta, sillä minua pompoteltiin päälliköltä toiselle ja kerran lähdimme ison päällikön saattamana toiselle santarmiasemalle pompoteltavaksi. Osa päälliköistä istui siivouskomeronkokoisessa huoneessa, osalla oli pramea toimisto. Herra Levy kertoi asiani kerta toisensa jälkeen. Taisin päästä tapaamaan myös koko Gendarmerie Nationalen johtajaa, joka osasi muutaman sanan englantiakin. Hänen pöydällään oli venäjä-ranska-sanakirja, joka lienee tätä nykyä ehdoton tässä maassa venäläisten Wagner-palkkasotilaiden läsnäolon takia. Kerroin omin sanoin, että olen pelkkä turisti, jonka aikeena oli mennä Dzanga-Sanghan kansallispuistoon katsomaan gorilloja ja metsänorsuja. Selitin, että moni eurooppalainen vierailee siellä tätä nykyä. Kerroin myös, missä hotellissa olisin siellä aikonut majoittua ja esittelin vangitsemispäivänä saamaani Satguru Travels & Tourismin käyntikorttia. Päällikkö kertoi, että voisin nyt aivan hyvin lähteä kansallispuistoon. Hymähdin ja totesin, että poistuisin maasta torstaina.

Palasimme takaisin vankilan luokse, jossa pääsimme lopulta vankilan asioita hoitavan suuren päällikön puheille. Tätä ennen olin antanut 50 000 frangin lahjuksen herra Levylle salamyhkäisesti. Olin pannut lompakon ja käteni oven taakse. Siellä otin rahat esiin ja sujautin Levylle. Suuri päällikkö kertoi saman kuin koko santarmilaitoksen johtaja; ilman muuta lähtisin nyt kansallispuistoon. Siitä Keski-Afrikan tasavallan matkailuministeriöstä anottavasta ”turismiluvasta”, jonka puuttumisen vuoksi minut oli pidätetty, hän ei maininnut sanallakaan. Hymyillen kerroin, että se on aivan mahdoton ajatus ja että olin ostanut lennon ulos maasta.

Suuri päällikkö palautti passini, mutta loppujen matkatavaroiden palautus otti oman aikansa. Aluksi niitä ei meinattu löytää lainkaan, mutta sitten selkäreppuni kannettiin eteeni. Sain käskyn nostaa kaikki tavarat pöydälle, sillä myöhemmin ei enää kannattaisi palata valittamaan, jos jotain olisikin viety. Kamera oli tallessa, samoin kännykkä ja rahavyö. Rahavyöni on kuin mikä tahansa vyö, mutta siinä on huomaamaton vetoketju sisäpuolella. Santarmit eivät olleet hoksanneet vetoketjua ja vyössä ollut sata euroa oli edelleen tallessa. Kun kaikki oli palautunut, lähdin rakennuksesta ja menin viimeistä kertaa vankilan muurin taakse hyvästelemään vankitoverini. Kukaan ei näyttänyt vapautuneen, mutta tunnistin joukosta uusia naamoja. Santarmien saalistus oli pyhienkin aikana tuottanut tulosta. Yritin antaa puhelinnumeroni sille 11 kuukautta kiven sisässä olleelle entiselle ammattisotilaalle, jonka kanssa olimme jutelleet pitkään esimerkiksi venäläissotilaiden hirmuteoista tässä maassa. Tämä ei käynyt päinsä santarmien mielestä, joten lopulta vain kättelin miehen ja toivotin kaikkea hyvää.

Sen sijaan vapautumiseeni vankilasta voimakkaasti myötävaikuttanut santarmi Zydie kiikutti minulle oman puhelinnumeronsa. Kiitin häntäkin. Hän oli ainoa valopilkku santarmien joukossa, vaikken häntäkään kotiini uskaltaisi kutsua. Passinhakumatkalla kului lopulta parisen tuntia. Toisin kuin pidätyshetkellä ja vankila-aikani aikana, nyt kohtelu oli ollut asiallista. Se tietysti oli pelkästään herra Levyn ansiota, joka hoiti lahjuksen maksun puolestani, kun olin poistunut suuren päällikön toimistosta. Sitten lähdimme santarmiasemalta ja palasimme hotellille. Olin viimeistään nyt täysin vapaa.  Ja nytpä tiedän, että vuorokausi keskiafrikkalaisessa vankilassa kustantaa 126,2 euroa (50 euroa santarmi-Zydielle ja 76,2 euroa suurelle päällikölle).

Herra Levy kehotti minua välttämään esimerkiksi kuvien ottamista kaupungilla, jonne päätin lähteä saman tien. Kerroin jättäneeni kameran hotellille. Hotellinjohtaja myös ehdotti tosissaan, että lähtisimme seuraavana päivänä yhdessä Boalin vesiputoukselle, koska en voisi missään nimessä lähteä maasta näkemättä sitä. Hänen kanssaan pääsisin paikalle ongelmitta. Kieltäydyin tarjouksesta, koska olihan herra Levykin ollut kerran vankilassa! Mietin, että viimeistään Boalissa minut muistettaisiin ja passitettaisiin uudelleen vankilaan ties minkä syyn nojalla.

Aioin vierailla Keski-Afrikan tasavallan kansallismuseossa, joka on nimetty Barthélemy Bogandan mukaan. Museon pyörittäminen Afrikassa on hankalaa, sillä museot eivät useinkaan ole täkäläisten hallitusten prioriteettilistan kärjessä. Rahasta on aina pulaa. Keski-Afrikan tasavallassa riesana on ollut myös vuonna 2013 alkanut verinen sisällissota, joka sai museon sulkemaan ovensa. Museon artefaktit säilöttiin puukontteihin suojaan sodan melskeiltä. Museo kärsi ryöstelystä sodan aikana, mutta suurin osa tavaroista silti onnistuttiin säilyttämään. Nyttemmin tilanne on rauhoittunut ja kansallismuseo on jälleen auki. Olin ainoa asiakas ja sain paikan johtajan johdattamaan minua halki museon. Johtaja pahoitteli, että koko museo ei ole vielä avoinna sodan jäljiltä, minkä vuoksi museoon ei ole myöskään pääsymaksua tällä hetkellä. Lopuksi voisin kuitenkin halutessani antaa jotain. Johtaja oli silminnähden innostunut museostaan, vaikka oli taatusti esitellyt paikat satoja kertoja.

Aluksi menimme toisen kerroksen huoneeseen, joka on omistettu Barthémely Bogandalle, Keski-Afrikan tasavallan merkittävimmälle henkilölle. Boganda syntyi vuonna 1910, opiskeli katolilaiseksi papiksi ja vuonna 1946 hänet valittiin Ranskan kansalliskokoukseen. Siellä hän esitteli itsensä kollegoilleen hieman itseironisesti ”moniavioisen ihmissyöjän poikana”. Hänestä tulikin näkyvä poliitikko, joka vastusti Ranskan siirtomaavaltaa. Bogandasta tuli vuonna 1957 Ranskan Keski-Afrikan suurneuvoston presidentti. Ranskan Keski-Afrikka käsitti tuolloin Ubangi-Šarin (nyk. Keski-Afrikan tasavalta) ohella myös Tšadin, Ranskan Kongon (nyk. Kongon tasavalta) ja Gabonin. Boganda haaveili yhdistävänsä edellämainitut alueet sekä nykyiset Kongon demokraattisen tasavallan, Ruandan, Burundin, Angolan, Päiväntasaajan Guinean ja Kamerunin yhdeksi suureksi itsenäiseksi liittovaltioksi nimeltään ”Latinalaisen Afrikan yhdysvallat” (engl. United States of Latin Africa). Boganda suunnitteli nousevansa liittovaltion ensimmäiseksi presidentiksi. Hän ehti suunnitella liittovaltiolle jo lipunkin, joka nykyisin tunnetaan Keski-Afrikan tasavallan lippuna. Suunnitelma kariutui ja Boganda keskittyi taas pelkkään Keski-Afrikan tasavaltaan, jonka ensimmäiseksi pääministeriksi hänet valittiin vuonna 1958 maan ollessa vielä Ranskan alusmaana. Mies ehti valmistella perustuslain vuonna 1960 itsenäistyneelle maalle. Kuitenkaan Boganda ei ehtinyt nähdä valtionsa itsenäistyvän, sillä hän kuoli lento-onnettomuudessa hämärissä olosuhteissa edellisvuonna. Barthélemy Bogandaa juhlitaan Keski-Afrikan tasavallassa ”kansallisena marttyyrina”. Lähteet: [1] & Vakkuri, Juha; Afrikan sydämeen: 2014: 408–410

Kansallismuseon johtaja esitteli Bogandalta jääneitä esineitä, kuten vanhaa Raamattua. Valitettavasti kuvaaminen oli kielletty. Kun suuri nationalisti oli esitelty, johdatti johtaja minut Keski-Afrikan tasavallan luontoa ja eläimiä esittelevään huoneeseen. Osa täytetyistä eläimistä oli ollut täytettynä jo siirtomaakaudelta lähtien ja selvästi hieman kärsinyt monista konflikteista. Seuraavaksi pääsin tutustumaan keskiafrikkalaisten elämää esittelevään huoneeseen, jossa oli perinteisiä soittimia, asusteita ja vaikkapa paikallisen perheen maja. Olin vaikuttunut kansallismuseosta ja siitä, miten sen työntekijät selvästi pyrkivät määrätietoisesti saamaan kansallismuseon taas kukoistukseen. Lahjoitin kokonaisen kymppitonnin (n. 15,2 euroa) kansallismuseolle kierroksen päätteeksi ja kysäisin, onko myös keisari Bokassa I:n sänky edelleen museossa. Olin nähnyt siitä kuvan Juha Vakkurin Afrikan sydämeen -kirjassa. Sängyn sijaan johtaja vei minut katsomaan keisarin valtaistuimia, jolla hän ja yksi monista vaimoista istui ainakin kruunajaisseremonian banketissa vuonna 1977.

Keski-Afrikan keisarikunnan tarina kesti vuodet 1976–1979 ja Bokassa I oli sen ainoa keisari. Bokassa I on mainio esimerkki siitä, että on Keski-Afrikan tasavallassa ennenkin osattu; kruunajaisiin hankittiin muun muassa 60 Mercedes-Benzin limusiinia, kullatut vaunut, Belgiassa koulutettuja hevosia, 785 000 helmellä ja 1,2 miljoonalla kristallikoristeella koristeltu keisarillinen kruunajaisasu, kaksi miljoonaa dollaria maksanut kultakruunu, 24 000 pulloa parasta ranskalaista samppanjaa sekä suuri kannellinen kaviaarikulho, jota kantamaan tarvittiin kaksi miestä. Lähde: Vakkuri, Juha; Afrikan sydämeen: 2014: 412–414

Bokassa I oletti, että mahtipontiset kruunajaiset toisivat Banguihin rikkaita eurooppalaisturisteja. Toistaiseksi tuo turistitulva on tulematta ja maa on ymmärrettävästi maailman vähiten vierailtujen maiden luettelossa melko korkealla. En nähnyt taaskaan muita valkoisia, kun sitten lähdin kansallismuseolta. Yritin vältellä virkavaltaa ja erityisesti santarmeja. Tarpeen tullen vaihdoin kadun puolta, jos satuin näkemään noita pirulaisia. Kävelin takaisin Ubangijoen rantaan, jossa kävin tukemassa paikallista vammaisten käsityöläisten yhdistystä juomalla yhden limsan heidän ravintolassaan.

Sitten lähdin etsimään jotain kiitoslahjaa minut santarmien kynsistä pelastaneelle hotellinjohtaja Levylle. Rahan antaminen olisi tuntunut hölmöltä, sillä tulisinhan majoittumaan hänen hotellissaan kaikkiaan 304 euron edestä. Paikallisessa alkossa kerrottiin, että viinipullo on oikein hyvä lahja myös keskiafrikkalaiselle. Päätin ostaa alkon myyjän suositteleman ranskalaisen punaviinipullon. Pullo vuoden 2016 Château La Tour Camblanea maksoi 12 000 frangia (n. 18,3 euroa) ja sain ostoksesta kuitin. Keski-Afrikan tasavallassa on kuin onkin kuitteja, vaikka maan santarmilaitos oli kertonut minulle täysin muuta kymmeniä kertoja päivien mittaan! Viinipullo pakattiin tyylikkääseen puulaatikkoon, jonka sitten myöhemmin lahjoitin herra Levylle kiitokseksi avustaan taistelussa Gendarmerie Nationalea vastaan.