Rajanylitys Kongosta Keski-Afrikan tasavaltaan

31.5.2022

Toukokuun viimeinen aamu koitti. Samalla koitti viimeinen aamu Kongossa. Oli tullut aika siirtyä Keski-Afrikan tasavallan puolelle, mutta siitä, miten rajanylitys tapahtuu, ei ollut juuri mitään tietoa. Minulla oli Bradtin molempia Kongoja käsittelevä matkaopaskirja vuodelta 2008 ja sen mukaan Bétousta rajalle johtaa tie ja rajalla olisi rajanylityspaikka. Päätin yrittää rajalle heti aamusta, joten lähdin etsimään mototaksia, joka tahtoisi minut sinne viedä. Julkista liikennettä rajalle ei ole. Bétousta rajalle on noin 55 kilometriä.

Bétou on Impfondon tavoin unelias kaupunki Kongon periferiassa, mutta tänne on sentään mahdollista ajaa tavallisella etuvetoautollakin. Siitä huolimatta leveällä hiekkaisella pääkadulla kulki vain moottoripyöriä. Kävin jututtamassa ensimmäisenä löytämiäni mototaksikuskeja. He löivät pöytään poskettoman hinnan: 30 000 frangia (n. 45,7 euroa). Polttoaine on kallista, totesivat miehet, eivätkä olleet halukkaita tinkimään summasta frangiakaan. Polttoaine todellakin on miltei puolet kalliimpaa täällä Bétoussa verrattuna Kongon öljykaupungin Pointe-Noiren hintatasoon. Kuljetuskustannukset tänne jumalan selän taakse nostattanevat hintaa. Joka tapauksessa litra bensiiniä maksoi Bétoussa 1 000 frangia (n. 1,5 euroa). Jatkoin etsintää ja löysin kuskin, joka viittoi minut luokseen. Hän ei pelannut ”polttoaine on kallista” -korttia, vaan löi heti reilun hinnan tiskiin. Sitä hieman fiksasimme ja päädyimme summaan 15 000 frangia (n. 22,9 euroa). Se sisältäisi polttoaineenkin. Kurvasimme tien toiselle laidalle, siellä toimi paikallinen huoltoasema eli puukehikko, jossa oli viitisen vanhaa viinapulloa täynnä bensaa. Useimmiten pulloissa on ollut ranskalaista Pastis-merkkistä anisviinaa. Kongo on merkittävä öljyntuottajamaa, mutta ei ole silti kyennyt luomaan koko maan kattavaa huoltoasemaverkostoa. Tankki täynnä lähdimme noutamaan rinkkani majataloltani, Auberge Chico Moto Pambasta.

Bétou on syrjäinen ja hiljainen, mutta paikkakunnalla majailee kymmeniätuhansia naapurimaiden konflikteja paenneita pakolaisia. Paikkakunta lieneekin täydellinen pakopaikka sotapakolaisille. Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö UNHCR näkyy katukuvassa vahvasti. Toinen merkittävä työnantaja on italialainen Likouala Timber, suuri metsäteollisuusyritys, jonka hallussa on yhteensä 525 000 hehtaaria koillisen Kongon sademetsää. Bétou toimii yrityksen pääpaikkana ja paikkakunnalla toimii valtava saha. Ja sahan kohdalla näin valkoisen miehen. Firman johto on Italiasta, joten taisin nähdä aidon italiaanon täällä Bétoussa. Ajoimme vauhdilla halki kaupungin. En muista nähneeni metriäkään päällystettyä tieosuutta. Bétoun hiekkaiset kadut ovat kuoppaisia ja hiekka pölisee, kun ihmiset kulkivat ympäriinsä mototaksien tarakoilla. Oma kuskini kertoi nimekseen ”Lindaliki” ja hänen ranteessa oli metallinen rannekoru, johon oli kaiverrettu nimi ”Linda”. Kuski vaikutti olevan legenda paikkakunnalla; kaikki tunsivat miehen ja tervehtivät iloisesti. Siis muutkin kuin vain kollegat.

Matka pysähtyi kaupungin laidalla poliisin tai santarmin tiesulkuun. Passini kiersi mieheltä toiselle, joista osa oli ihan siviilivaatteissa. Virkavalta siviilivaatteissa on mielestäni ongelmallista, mutta tähän asti kaikki olivat olleet pelkästään asiallisia (paitsi minut karkotusjonoon Pointe-Noiren lentoasemalla laittaneet passipoliisit). Niin nytkin; minulta puuttui poistumisleima ja sitä ei saisi rajalta. Jouduimme palaamaan Bétouhun. ”Linda” kertoi, että hinta nousisi ja olin toki samaa mieltä. Nostimme kokonaishinnan 20 000 frangiin (n. 30,5 euroa).

Hetkessä olimme takaisin Bétoun ytimessä. Nytpä tiedän, että Commissariat de Police de Bétou eli kaupungin poliisikomissariaatti on se paikka, josta on haettava poistumisleima ennen rajalle suuntaamista. Kello ei ollut vielä ihan yhdeksääkään, mutta poliisiasema oli auki. Astelin odotustilaan ja kerroin asiani siviilivaatteissaan päivystäneelle poliisille. Toki saisin poistumisleiman, mutta niitä antava poliisipäällikkö oli vielä suihkussa! Syy huvitti. Odottelu poliisiaseman puupenkillä venyi puolituntiseksi, sitten poliisipäällikkö lipui paikalle suihkunraikkaana ja avasi lukossa olleen toimistonsa. Päällikön toimisto oli siisti ja sen kruunu oli suuri, koko seinän levyinen kuvakollaasi; seinällä oli joka ikisen kaupungissa asuvan ulkomaalaisen passikuvakokoinen valokuva. Kuvat oli järjestelty kansalaisuuksien mukaan. Paikkakunnalla asuu ihmisiä eri puolilta Afrikkaa Burkina Fasoakin myöten. Kourallinen italialaisia lienevät Likouala Timberin palveluksessa. Romanialaisyhteisön koko on yksi. Sain poistumisleimani, tietoni kirjattiin ylös ja sitten päällikkö pyysi minulta kymppitonnia (n. 15,2 euroa). Se olisi leiman hinta. Kerroin maksavani, jos saisin kuitin. Poliisipäällikkö ryhtyi välittömästi kirjoittamaan minulle kuittia, allekirjoitti sen ja löi virallisen leiman. Virallisesta kuitista päätellen maksun voisi kuvitella olevan aito.

Nyt matka pääsi alkamaan. ”Linda” kaasutteli hetkessä takaisin kaupungin laidalle, samaiselle tiesululle, josta minut oli hetki sitten käännytetty. Tiesulun päällikkö tahtoi puhua kanssani englantia ja tokaisi suu virneessä ”I am very angry, give me money!”. Esittelin Bétoun poliisipäälliköltä saamaani kuittia ja kerroin jo maksaneeni ”rajanylitysmaksun”. Matka pääsi jatkumaan ilman lahjusta. Tie Bétousta rajalle on kuoppaista kinttupolkua, jossa mielestäni tulisi olla neliveto. Siis ellei alla ole moottoripyörää ja sen ohjaksissa taitavaa kongolaista kuskia. ”Linda” kiersi syvät vesilammikot taitavasti ja varmasti. Matkalla rajalle on satunnaisia pieniä kyläyhteisöjä, joissa asustetaan alkeellisissa heinämajoissa. Eräässä kylässä kuljettajani serkkupoika sattui olemaan lähellä tietä. Miehet vaihtoivat hetkisen kuulumisia. Kello 9.45 saavuimme kylään, jonka keskusaukio on suuri hiekkakenttä. Aukiolla on kauppa ja huoltoasema, samanlainen puukehikko täynnä polttoaineella täytettyjä viinapulloja. Ymmärsin, että kylä on pääasiassa sotilastukikohta. Kävin esittelemässä passiani eräässä heinämajassa päivystäneelle santarmille. Olin toisaalta tyytyväinen, että olin saanut Bétousta virallisennäköisen kuitin, jota esittelin jälleen santarmille ja kerroin jo maksaneeni rajanylitysmaksuni.

Matka jatkui, mutta nyt tie muuttui hyvin kapeaksi. Etenimme pitkin pientä polkua. Koko matkalla vastaan oli tullut vain kaksi kuorma-autoa, mutta tällä viimeisellä osuudella vastaan ei ajanut ketään. Henkilöautoja ei ollut tullut vastaan ainuttakaan koko matkalla. Raja tuli eteen hieman ennen yhtätoista. Astelin heinämajaan, jonka täytti pitkä puupöytä ja sen ympärillä muutamia tuoleja. Tuoleilla istuskeli miehiä siviilivaatteissaan. Passini kiersi jokaisen käsissä, kuten on tapana. Kaikki tahtovat nähdä valkoisen miehen passin, vaikka maa nimeltä ”Finlande” ei soita mitään kelloja. Sain jälleen määräyksen, että rahaa tiskiin! Täällä pitäisi nyt maksaa toiset kymmenentuhatta frangia! Esittelin taas Bétousta saamaani kuittia, enkä suostunut maksamaan. Miehet viittoivat minut tien toiselle puolelle. Siellä istui tullimies, siviilivaatteissa totta kai. Majassa oli pikkuinen televisiota, jota katsomassa olivat myös miehen vaimo ja pieni lapsi. Tullimies oli aluksi asiallinen ja ystävällinen, mutta ryhtyi sitten tivaamaan rahaa. Matkatavaroita hän ei edes aikonut tarkastaa, kuten tullimiehillä on yleensä tapana. Rahaa pitäisi saada jo lastakin varten. Lapsen elättäminen on kallista Kongossakin, minua valistettiin. Tullimies ei tykännyt, kun lähdin majasta maksamatta. Olinhan jo maksanut Bétoun suihkunraikkaalle poliisipäällikölle.

Maksoin ”Lindalle” matkan ja samalla katselin rajan suuntaan, siellä ei nimittäin ollut minkäänlaisia elonmerkkejä. Olen tottunut siihen, että afrikkalaisilla maarajoilla on markkinahulinoita, rahanvaihtajia, taksikuskeja ja huijareita. Näiden muutaman kongolaisen heinämökin jälkeen edessä oli nyt vain sademetsä ja sen keskellä kapea hiekkatie. Ennen kuin kuski ryhtyi irrottamaan rinkkaani tarakalta, hän haistoi mahdollisuuden tehdä kunnon tilin ja ehdotti, että hän voisi ajaa minut Keski-Afrikan tasavallan Mongoumbaan, ensimmäiseen suureen kylään naapurimaan puolella. En tiennyt yhtään, miten kaukana Keski-Afrikan tasavallan puoleinen raja-asema olisi, enkä tiennyt, saisiko sieltäkään kyytejä eteenpäin, joten ryhdyimme sorvaamaan sopivaa summaa jatkoetapista. Kuski kertoi, että Kongon rajaviranomaiset rokottaisivat summasta ison siivun siitä hyvästä, kun he sallisivat miehen ja moottoripyörän poistua naapurimaan puolelle. Maksoin ”Lindalle” 15 000 frangia (n. 22,9 euroa), minkä jälkeen mies paineli rajaviranomaisten majaan tinkimään. Sopimus syntyi, minkä päätteeksi kuljettajani ruuvasi moottoripyörän rekisterikilven irti ja jätti sen pantiksi Kongon puolelle. Kai siksi, että mies ja ajoneuvo vielä palaisivat. Toisaalta äärimmäisen harvassa ovat ne ihmiset, jotka haluavat vapaaehtoisesti muuttaa Keski-Afrikan tasavaltaan.

Kongon tasavallan ja Keski-Afrikan tasavallan rajaviiva kulkee pienessä purossa, joka on 300 metrin päässä Kongon-puoleiselta raja-asemalta pohjoiseen. Puron yli on rakennettu silta ja Keski-Afrikan-puoleinen raja-asema sijaitsee 400 metrin päässä purolta pohjoiseen. Olimme ainoat rajanylittäjät. Vastaan rajapuomille asteli karunoloinen ukko mustassa luotiliivissään. Miehellä oli sentään uniformu, toisin kuin kollegoillaan Kongon puolella. Olkapäätä koristi värikäs Keski-Afrikan tasavallan lippu. Kuljettajani talutti kulkupelimme puomin toiselle puolelle. Sitten luotiliiviukko johdatti meidät viereiseen rakennukseen ja sen ensimmäiseen huoneeseen. Huone oli karu; siellä oli vain pöytä ja tuolit. Mies edusti kaiketi maan poliisilaitosta ja oli sekä ystävällinen että asiallinen. Hän löi leiman Brazzavillessä toimivasta Keski-Afrikan tasavallan suurlähetystöstä saamani viisumin viereen ja kirjasi tietoni suureen kirjaansa, minkä lisäksi tahtoi puhelinnumeroni, kotiosoitteeni Suomessa, ammattini, vanhempieni nimet, heidän puhelinnumeronsa ja ammattinsa sekä tiedon siitä, ovatko vanhempani elossa. Kysyttäessä sotilaskokemuksesta, naurahdin ja kielsin käyneeni armeijaa, vaikka olenkin käynyt. Kerroin olevani matkalla pääkaupunkiin Banguihin, minkä jälkeen Dzanga-Sanghan kansallispuistoon katsomaan gorilloja ja metsänorsuja. Kerroin myös tulevan majapaikkani nimen kansallispuiston liepeillä.

Poliisi oli tyytyväinen vastauksiini ja ryhtyi seuraavaksi tenttaamaan kuljettajaani, jonka oikeaksi nimeksi paljastui André ja syntymävuodeksi 1982. Poliisin kysyessä Andrén kansalaisuutta, mies valehteli olevansa Kongossa asuva ”centri”, keskiafrikkalainen, ja kertoi, että oli poiminut minut kyytiin vasta rajalta. Tarkentavat kysymykset kuitenkin paljastivat miehen ja hän tunnusti olevansa ”congolais”, kongolainen. Poliisimies huokaisi ja pyöritteli päätään. Andrén vanhemmat ovat elossa. Isä on maanviljelijä ja vanhemmilla ei ole puhelinta. Andrélla ei ollut minkäänlaista henkilöllisyyden todistavaa asiakirjaa, ei passia, ei henkilökorttia, eikä edes ajokorttia. Saati, että miehellä olisi ollut TVS-merkkisen moottoripyörän papereita. Rekisterikilpikin oli jäänyt Kongon puolelle. Sellaisten puute ei estä saapumista Keski-Afrikan tasavaltaan, ainakaan jos kertoo olevansa kongolainen. Poliisimies kirjoitti Andrélle ”jetonin”, virallisen paperilappusen virallisine leimoineen, jossa hänelle annettiin muutama päivä aikaa oleskella maassa. Lopuksi poliisi pyysi minulta 5 000 frangia (n. 7,6 euroa) ja kuljettajaltani saman verran. Pyysin kuittia, mutta sellaisia ei ole Keski-Afrikan tasavallassa, kertoi raja-aseman poliisi.

Maksoin molempien osuuden ja siirryimme seuraavaan huoneeseen, missä meidät vastaanotti santarmilaitoksen, Gendarmerie Nationalen, edustaja. Hänen puhuttelunsa oli hieman lyhyempi, mutta mies kysyi tismalleen samat asiat ja kirjoitti passistani samat asiat samanlaiseen kirjaan, kuten poliisi hetkeä aiemmin. Santarmi halusi nähdä matkatavaramme; minä esittelin reppuni sisällön Andrén esitellessä työkalupussukkansa sisällön. Siellä oli muun muassa pihdit, jotka herättivät kysymyksiä santarmissa. Totesin huolettomasti, että täytyyhän mototaksikuskilla sentään työkaluja olla! Keskustelumme päättyi rahastukseen; minulta pyydettiin 5 000 frangia, jonka tingin 3 000 frangiin (n. 4,6 euroa), koska Keski-Afrikan tasavallassa ei kerran ole niitä kuitteja. Andrén oli maksettava 500 frangia (n. 0,76 euroa), koska ”hän on CEMAC-alueelta”. CEMAC on lyhenne sanoista Communauté Économique et Monétaire de l’Afrique Centrale eli Keski-Afrikan talous- ja valuuttayhteisö. Siihen kuuluvat kaikki Keski-Afrikan frangia yhteisvaluuttanaan käyttävät valtiot, kuten Kongon tasavalta, Keski-Afrikan tasavalta ja Tšad. Eli vaikka maa vaihtui nyt, valuutta säilyi samana.

Viimeisessä kopissa meitä puhutteli ilmeisesti armeijan edustaja, joka jälleen kysyi samat kysymykset ja kirjoitti vastaukset kirjaansa. Hän pyysi lopuksi 5 000 frangia, mutta Andrélta ei mitään. Maksoin 3 000 frangia, minkä jälkeen mies kätteli meidät ja totesi hymyssä suin olevamme nyt vapaita. Rajanylityksestä jäi korruptiosta huolimatta positiivinen kuva. Keski-Afrikan tasavalta vaatii kaikilta maahantulijoilta negatiivista koronatestitodistusta ja olin sellaisen varalta väärentänyt. Mutta aivan kuten aavistelinkin, kukaan ei maininnut covid-19-virusta sanallakaan raja-asemalla, enkä minä päässyt esittelemään askartelemaani todistusta, jonka olin hämmennyksen aikaansaamiseksi tehnyt englanniksi Kapkaupungin testitodistukseni pohjalta.

Kävelimme moottoripyörälle ja lähdimme ajelemaan kohti Mongoumbaa. Sinne on noin 18 kilometrin matka rajalta ja nyt tiedän, että rajalla ei odota mototaksien armeijaa, eikä mitään muutakaan kulkupeliä. Tiellä ei ajanut vastaan ainuttakaan autoa, kuorma-autoa tai edes moottoripyörää. Sen sijaan muutama keskiafrikkalainen polki vastaan polkupyörillä. Ne oli koristeltu Keski-Afrikan tasavallan lipuilla. Kiinnitin huomiota kohonneeseen polttoaineen hintaan. Täälläkin bensaa myydään viinapulloissa tien varressa ja nyt hinta oli jopa 1 500 frangia litralta (n. 2,28 euroa). Alkuvuodesta olin ihmetellyt uutisia, joissa Keski-Afrikan tasavalta oli noussut uutisiin maailman kalleimmista bensanhinnoista uutisoidessa. Esimerkiksi helmikuussa 2022 Suomessa oli maailman kuudenneksi kallein bensa, kun taas rutiköyhä Keski-Afrikan tasavalta oli listalla sijalla 11. Olin epäillyt Keski-Afrikan tasavallan kuulumista listalle, mutta sinne se nähtävästi kuuluu. Kesäkuussa 2022 Suomi oli noussut kolmanneksi ja Keski-Afrikan tasavallan ollessa kahdeksantena. Marraskuun 2022 tietojen perusteella Keski-Afrikan tasavallassa on nykyisin maailman toiseksi kallein bensiini Hongkongin jälkeen. Ehkä siksi tiellä ei tosiaan kulkenut ketään moottorikäyttöisellä ajoneuvolla!

Saavutimme Mongoumban vähän puolenpäivän jälkeen. Päätin jäädä kylään yöksi ja yrittää jatkaa matkaa Banguihin seuraavana päivänä. Mongoumbassa toimii Motel de Fleuve -niminen majatalo, josta sain huoneen 5 500 frangilla (n. 8,4 euroa). Huone oli suuri; siinä on olohuone, makuuhuone ja kylpyhuone. Kylpyhuoneessa ei ole juoksevaa vettä, ainoastaan suuri vesisammio, josta ammentaa. Sängyn yllä oli hyttysverkko ja sängyssä Gucci-lakanat. Minua harmittaa, kun sekin kuva on kadonnut. Majatalo sijaitsee Ubangijoen rannalla ja terassilta saattaa ihastella näkymää Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Olin nähnyt naapurimaan nyt Brazzavillessä, Impfondossa, Bétoussa ja nyt täällä. Kongolainen liittymäni löysi verkon naapurimaan puolelta ja sain tervetulotoivotuksen Kongon demokraattiseen tasavaltaan.

Tarjosin kongolaiselle mototaksikuskilleni Andrélle lounaan läheisessä katuruokalassa, jossa nuori tyttö käänteli lihanpaloja isossa kattilassa. André tilasi sekä minulle että itselleen. Täälläkin puhutaan lingalaa, kieltä, jota kuljettajani puhui. Hinnaksi tyttö kertoi 200 frangia (0,3 euroa), jonka maksoin saman tien. Ruokahetki Mongoumban kylänraitin varressa ei ollut kärpästen suuren määrän takia miellyttävin. Kuski sai lautasensa tyhjäksi ja lähti kaasuttelemaan kohti Kongon tasavaltaa. Minäkin sain lautaseni tyhjäksi ja aloin tehdä lähtöä. Nyt hinta olikin yhtäkkiä noussut 500 frangiin ja minun olisi pitänyt siis pulittaa lisää. Kerroin maksaneeni heti aluksi, minkä jälkeen paikalle tuli tytön äiti ja muuta kylän väkeä. Nyt tyttö kertoi, että minun piti maksaa tuhat frangia (n. 1,5 euroa). Aterioidemme hinta se vain kipusi, mitä enemmän väkeä paikalle saapui. En halunnut joutua lynkatuksi, joten annoin tonnin setelin tytölle ja lähdin pois. Paikallinen mies oli osallistunut selvittelyyn ja kiitin häntä. Hän osoittautui kovin ystävälliseksi ja kertoi, että minä voisin tulla milloin tahansa hänen puheilleen, jos tarvitsisin jotain. Hän työskenteli viereisellä hiekkakuopalla, mistä hän ja kaksi muuta miestä kärräsivät kottikärryillä hiekkaa läheiseen UNHCR:n tukikohtaan. YK:n pakolaisjärjestöllä on Mongoumbassa transit center, jonka avulla ja koordinoimana keskiafrikkalaisia pakolaisia palaa kotimaahan esimerkiksi Kongon tasavallasta. Kymmeniätuhansia Kongoon paenneita pakolaisia on palannut vuodesta 2016 lähtien. UNHCR:n plakaatissa oli muun muassa Ruotsin lippu. Ruotsi oli sponsoroinut kylään muutakin. Mietin, että taitaa olla kankkulan kaivoon kannettua rahaa.

Mongoumbassa ei kulkenut kukaan muuten kuin kävellen. Minäkin kävelin kohti kylän keskustaa, sillä tarvitsin juomavettä ja ehkä jotain ruokaakin iltaa varten. Keskustassa ensimmäisenä vastassa tulee tulli ja santarmiasema, joihin minun varmaankin olisi pitänyt mennä. Päätin mennä, jos joku tulisi hakemaan. Kukaan ei tullut, joten jatkoin matkaa.

Seuraavaksi saavuin poliisiaseman luo, joka näytti olevan kiinni. Yritin kävellä ohitse muina miehinä, mutta jostain takapihalta paikalle käveli poliisimies siviilivaatteissaan. Poliisiasema avattiin minua varten, olihan tietoni saatava kirjoihin ja kansiin. Edellisestä kerrasta oli sentään jo 18 kilometriä. Olin piilottanut rahani repun uumeniin ja jättänyt lompakkoon vain yhden 500 frangin (n. 0,76 euroa) setelin. Poliisiasemakeikka johtikin rahastukseen, mutta kieltäydyin maksamasta pyydettyä kymppitonnia (n. 15,2 euroa), sillä kuittia ei luvattu kirjoittaa. Kerroin, että minun piti päästä pankkiautomaatille Banguihin, koska rajalla minut oli kynitty. Esittelin tyhjää lompakkoa sanojeni tueksi. Poliisi antoi lopulta minun mennä ja kertoi, mistä voisin ostaa vettä.

Mongoumban keskustassa on myös koulu, tori ja muutama putiikki. Ostin pari pulloa vettä ja sardiineja. Keski-Afrikan tasavalta on kallis maa ja kaukainen Mongoumba entistäkin kalliimpi. Mietin, että paikalliset eivät varmaan syö mitään, kun minuakin kirpaisi maksaa sardiinirasiasta 500 frangia, kun Kongossa se oli ollut puolet halvempi. Puolentoista litran vesipullossa pulitin 1 200 frangia (n. 1,8 euroa). Kyselin kylillä myös simkortin perään, mutta tuloksetta.

Kun sitten paluumatkalla kuljin taas santarmiaseman ohitse, viitottiin minulle ovelta, että tulehan käymään. Mongoumban santarmi kysyi ja kirjoitti ne samat tutut asiat kirjaansa. Sitten minun olisi pitänyt maksaa, josta kieltäydyin kohteliaasti. Ei kuittia, ei rahaa. Näytin tyhjää lompakkoani. Päivystävä santarmi lähti esimiehensä juttusille minun kieltäydyttyä maksamasta. Jäin istumaan pöydän ääreen. Peremmällä seisoi moottoripyörä. Santarmiasemalla oli myös selli kalteriovineen. Santarmi palasi jonkin ajan päästä ja pyysi uudelleen rahaa. Toistin, että rahaa ei nyt vain olisi. Mies lähti takaisin esimiehensä puheille ja sieltä palatessaan hän ”vapautti” minut. Keski-Afrikan tasavalta vaikutti läpeensä korruptoituneelta maalta jo heti ensimmäisenä päivänä.

Myöhemmin iltapäivällä lähdin uudelleen kylille aikomuksenani sopia kyydistä seuraavalle aamulle. Julkinen liikenne tässä maassa on liki olematonta Banguin ulkopuolella, joten aioin etsiä käsiini moottoripyörän. Kylänraitilla vastaan tuli Élisée-niminen poika, joka johdatti minut erään miehen luo, jolla olisi moottoripyörä. Tuo mies oli nuorukainen nimeltä Roméo ja oli heti valmis lähtemään Banguihin kanssani. Sovimme hinnaksi 30 000 frangia (n. 45,7 euroa) ja lähtö olisi seuraavana aamuna kello 6. Annoin kymppitonnin etumaksua, että Roméo saisi tankattua kulkupelinsä jo tänä iltana. Annoin Éliséelle 500 frangia juomarahaa avustaan. Hän opetti minulle, miten paikalliset kaverukset tervehtivät; ensin paiskataan kädet yhteen kuin kättelyssä, sitten sormet koskevat toisiaan ja lopuksi napsautetaan sormia yhtäaikaisesti eli vasten sen toisen henkilön sormia. Pian minun ja Éliséen seurassa oli melkoinen joukko kylän nuorisoa. Pienemmät lapset kulkivat perässä. Rohkeimmat tahtoivat kätellä minua ja kun itse tarjosin kättä joillekuille, moni juoksi karkuun. Ostin erään talon pihasta mangoja, kun näin siellä lasten järsivän hedelmiä puun juurella. Lapset kapusivat korkealle puuhun ja alkoivat ravistella oksia. Pian minulla oli muovipussillinen mangoja, jotka maksoivat alle 50 senttiä.

Illansuussa katsoin kuinka ikäloppu jokilaiva puksutti Ubangijokea ylävirtaan. Ja toisaalta ihailin kaukana naapurimaassa alkanutta ukkosmyrskyä, jonka salamat näkyivät hyvin Mongoumbaan. Ilta oli pimentynyt ja menin kysymään Motel de Fleuven ravintolasta ruokaa. Majatalon pitäjän poika oli sanonut, että voisin syödä siellä. Majatalon pitäjä oli eri mieltä. Ruokaa ei saisi. Siispä nautin illalliseksi sardiineja ja mangoja. Kello oli jo ehkä kahdeksan, kun majatalon pihaan ajoi santarmi moottoripyörällään. Aavistin, että se etsi minua. Söin terassilla mangoa. Mies tuli suoraan luokseni ja vaati nähdä passini. Kerroin, että kävin jo santarmiasemalla ja minulla oli nyt mangonsyönti kesken. Santarmi esitti virkamerkkinsä ja toisti pyynnön. Minä suutuin, mutta hain passin. Majatalon pitäjä onneksi tuli kuulolle myös. Santarmi selaili passiani ja sanoi, että minä siis työskentelen YK:ssa. Kielsin moisen. Majatalon pitäjän läsnäolo teki santarmin olon kiusalliseksi ja tämä poistui pyytämättä rahaa. Päätin vetäytyä huoneeseen ja vähitellen nukkumaan.