Autolla Anjouanin saaren ympäri

20.5.2021

Anjouania kutsutaan Komorien saarista kauneimmaksi, jota tahdoin selvittää toisena päivänäni saarella. Alun perin olin suunnitellut kilpailuttavani jonkin sattumanvaraisen taksikuskin kiertämään tämän separatistisaaren kanssani päivän mittaan. Saarelle samaan aikaan kanssani tullut saksalainen Alexander oli ollut heti valmis liittymään Tour de Anjouanilleni, mutta hänestä olisi parasta kysyä hotellimme omistajarouvalta suosituksia mahdollisesta kuljettajasta. Saimmekin sitten Whatsappin välityksellä tilattua itsellemme auton kuljettajineen seuraavaksi aamuksi kello yhdeksäksi. Hinta oli alun perin 80 euroa koko päivästä sisältäen polttoaineen. Tinkasimme hinnasta kympin pois, koska olimme muka neuvotelleet jo jonkin muun kuskin kanssa hinnaksi 70 euroa. Ilman polttoainetta kuljettajamme olisi lähtenyt matkaan 60 eurolla eli tinkauksemme jälkeen luultavasti 50 eurolla. Samanlaisia summia kuljettajat pyytävät Alexanderin mukaan myös pääsaari Grande Comoren kiertämisestä. Joka tapauksessa 17 500 frangia eli 35 euroa henkilöltä oli mielestäni hyvä diili kokopäiväretkestä ilmastoidulla autolla kuljettajineen.

Heräsin jo puoli seitsemän aikoihin ja lähdin parvekkeelle ihmettelemään heräilevää Mutsamudua ja tyyntä merta suoraan edessäni. Joutomiehet kävelivät rannalla etsien ilmeisesti jotain myytäväksi kelpaavaa. Siellä täällä poltettiin roskia ja kuljeksipa rannalla viitisentoista vuohtakin ruokaa etsimässä. Vuohihan syö kaiken eteensä tulevan, kuten muovinaruja, joten ruokaa oli kyllä yllinkyllin. Joutomiehet tuntuivat kokevan vuohet kilpailijoikseen ja heittivät vuohiparkoja kivillä ohi kulkiessaan.

Aamupala olisi vasta kahdeksalta, joten päätin lähteä katsastamaan odotellessani sitadellin eli toisen Mutsamudun kahdesta nähtävyydestä. Medinan olin nähnyt jo edellispäivänä. Kapusin vartissa tietä pitkin ylös vuorenrinteelle, josta hämmästyksekseni löysin katolilaisen lähetysaseman. Sen takana sijaitsee Mutsamudun sitadelli, jonka britit rakensivat 1700-luvulla suojelemaan kaupunkia madagaskarilaisilta merirosvoilta. Olin ajatellut, että linnoitukseen saa vain marssia milloin tahansa ilman sisäänpääsymaksuja, sillä eihän Anjouanilla käy turisteja. Olin tietenkin väärässä. Sitadelli on avoinna päivittäin kello 10—12 sekä 16—18. Ulkomaalaiset maksavat lipustaan 1 500 frangia (3,06 euroa). Ihastelin linnoituksen jyhkeitä muureja sitten vain ulkopuolelta, samoin kuin sen takana avautuvaa medinaa. Paikalliset olivat tässä vaiheessa aamua kiiruhtamassa töihin ja kouluihin, mutta minä otin suunnaksi pääkadun varressa olevan pankkiautomaatin, sen joka kelpuuttaa teoriassa Visan. Sinne päästyäni eli puoli kahdeksalta pankki oli kyllä jo avoinna ja täynnä asiakkaita. Pankkiautomaatin edessä oli vielä metalliovet ja vartija kehotti palaamaan takaisin kahden tunnin kuluttua. Silloin se olisi käytettävissä, vaan eipä ollut.

Hukkareissun päätteeksi palasin hotellille aamupalaa odottamaan. Se oli luvattu siis kahdeksaksi, mutta oli valmiina kello 9.10. Sen verran kestää anjouanilaisilta vaihtaa kaasupullo, sillä sitähän ei voinut tehdä edellispäivänä missään tapauksessa. Aamupala käsitti keitettyä vettä, johon sai sekoittaa maitojauhepussin, pienen banaanin, pienen omeletin sekä korillisen vaaleaa leipää. Aamupalalle ilmestyi myös eteläkorealaiseksi kristityksi paljastunut reilu 60-vuotias mies, joka kertoi olevansa Anjouanilla auttamassa paikallisia kristittyjä. Työuransa hän oli tehnyt pääosin enemmistöltään kristityissä maissa, kuten Keniassa ja Tansaniassa. Jokin aika sitten hän oli havahtunut ja todennut, että työskentely kristityissä maissa on liian helppoa ja että työsarkaa olisi myös Komorien kaltaisissa muslimimaissa, joissa kristityt kokevat jopa vainoa. Niinpä mies oli tullut Anjouanille, jossa elää Komorien suurin kristitty yhteisö. Se käsittää satoja henkilöitä, mutta tarkkaa kokoa ei oikein tiedetä. Osa kun joutuu olemaan kristitty salaa. Kuitenkin Mutsamudussa on katolinen kirkkokin ja sellainen on myös pääkaupungissa Moronissa. Eteläkorealaismies osasi todistettavasti Itä-Afrikan valtakieltä swahilia ja sillä pystyy kommunikoimaan komorilaisten kanssa vallan mainiosti, sillä shikomorin kieli ja swahili ovat hyvin lähellä toisiaan. Jopa flirttailu aamupalatarjoilijattaren kanssa näemmä onnistui.

Kuljettajamme saapui ajallaan eli kello yhdeksäksi hotellille ja puoli kymmeneltä pääsimme vihdoin starttaamaan saarikierroksemme. Kuljettajamme oli nuori poika, jonka nimeä en enää muista, sillä se oli komorilainen. Ei siis mikään perus-Ahmed. Autona oli Hondan ilmastoitu katumaasturi, jonka kyydissä kyllä kelpasi ajella. Kerroin listan paikoista, joissa alustavasti tahdoimme vierailla. Ja jotka ajattelimme olevan mahdollista kiertää päivän aikana. 1990-luvun lopussa painettu Madagaskarin ja Komorit käsittänyt Lonely Planet -opaskirja kertoi, että Anjouanin kiertää kolmessa tunnissa. Mutta se oli silloin ja nyttemmin tiet tuskin enää olisivat niin hyvässä kunnossa!

Lähdimme kiertämään saarta myötäpäivään ja ensimmäiseksi kohteeksi ilmoitimme laakson nimeltä Col de Patsi. Mitään tarkkaa sijaintia tuolle emme löytäneet, mutta kuski näytti tietävän paikan. Parinkymmenen minuutin päästä saavuimme Patsyn kylään ja kuski pysäytti auton paikallisen yliopiston eteen: portissa luki Université de Patsy. Siinä olisi nyt école de Patsy, Patsyn koulu. Väärinkäsitys hieman hymyilytti, mutta matka jatkui ylöspäin kohti Col de Patsia ohi Kokin ja Baziminin kylien. Tie muuttui serpentiiniksi ja ilma viilentyi huomattavasti. Maisemat alas pitkiin laaksoihin olivat toki upeita, mutta koska täällä ei käy turisteja, ei tienvarren pusikoita ollut tietenkään raivattu. Näkyväisyys oli hieman heikkoa, emmekä ehkä Col de Patsiakaan nähneet. Sen sijaan toiseen suuntaan eli etelään oli myös kaunis ja leveä laakso, jonka pohjalla kököttivät Chandran ja Tsembéhoun pikkukylät. Jälleen ajoimme muutamia kilometrejä ja päädyimme Tatingajoen ylittävälle sillalle, josta on kaunis näkymä kumpaankin suuntaan: yläjuoksulta virtaa rauhallisesti pikkuinen viidakkojoki, joka sillan kohdalla syöksyy parisenkymmentä metriä alas. Paikalliset käyttävät Tatingajokea vaatteiden pesuun. Rannat ovat täynnä erilaista ryönää, kuten shampoopulloja. Varmasti paikalliset siis myös kylpevät joessa.

Matka jatkui Anjouanin itärannikolle Bambaon pikkukaupunkiin, jossa halusimme nähdä sulttaanin palatsin. Emme olleet moisesta kuulleetkaan vielä vuorokausi sitten, mutta hotellimme omistaja oli sitä käyntikohteeksi suositellut. Pienen etsimisen jälkeen kuskimme löysi oikean polun, jota pitkin lähdimme etenemään. Tavallinen taksikuski ei ikimaailmassa olisi suostunut ajamaan perille palatsille, niin heikossa kunnossa ja kasvillisuuden valloittama tie oli. Onneksi kinttupolun pituus oli vain muutamia satoja metrejä. ”Palais du Sultan Mawana”, ”Palais Darini” tai ”Palais de Bambao” -nimillä tunnettu palatsi sijaitsee hienolla paikalla lähellä merenrantaa. Maisema joka suuntaan on niin fantastinen, että sulttaanin on täytynyt nauttia näkymistään. Kauniisti kaartuvia palmuja, jylhiä vuoria sekä leppeä merituuli. Palatsi on valmistunut vuonna 1863 silloiselle Anjouanin sulttaanille Mawanalle eli Abdallah III:lle. Rakennustöistä vastasivat mauritiuslaiset työmiehet. Ranskan valtakaudella palatsia käyttivät residenssinään siirtomaaherrat. Nyttemmin palatsi on päässyt pahasti rappiolle, eikä pääsalin yllä esimerkiksi ole enää lainkaan kattoa, enkä välttämättä olisi uskaltanut kiivetä ruosteisiä kierreportaitakaan. Lattian värikkäät kaakelit olivat toki ihan kauniit. Sanomattakin on selvää, että paikkaan ei ollut sisäänpääsymaksua, eikä paikalla ollut ketään. Eikä paikalla ollut käynyt ketään vähään aikaan.

Matka jatkui kuuden kilometrin päähän Domonin rantakaupunkiin, jota olin odottanut kohteista ehkä eniten. Domoni sijaitsee Bambaon tavoin saaren itärannikolla. Asukkaita kaupungissa on 15 000, mikä tekee siitä saaren toiseksi suurimman kaupungin. Domonin historia ulottuu aina 1100-luvulle ja 1400-luvulle tultaessa paikkakunta oli tärkeä kauppakaupunki Intian, Afrikan ja Lähi-idän välisessä kaupassa. Mielenkiintoisen lisän Domoniin tuo sen shirazilaisyhteisö, joka polveutuu satoja vuosia sitten Persian Shirazista tulleista maahanmuuttajista. Kaiken kruunaa tietenkin se, että Domoni oli Anjouanin pääkaupunki ennen Mutsamudua ja sulttaanikin piti majaansa täällä.

Kuski pysäköi auton kaupungin pääkadun varteen, vastapäätä kaupungin oman pojan, Komorien ensimmäisen presidentin Ahmed Abdallah Abdéremanen mausoleumia (Mausolée du Feu Président AAA). Herra Abdallah hallitsi Komoreja vuodesta 1975 vuoteen 1989, jolloin hänet salamurhattiin. Ja koska ollaan Komoreilla, ei valtakausi ollut tietenkään kovin yhtenäinen useiden vallankaappausten ja sellaisten yritysten takia. Mausoleumi taitaa toimia myös moskeijana, ainakin minareetteja on enemmän kuin tarpeeksi!

Meitä kiinnosti enemmän Domonin vanhakaupunki, medina. Se sijaitsee kaupungin ”uutta” osaa alempana, merenrannan tuntumassa noin kilometrin pituisen niemimaan tyvessä. Medinan rakennuskanta on Mutsamudun medinan tavoin pääosin iäkästä, eikä täälläkään kaikille kapeille kujille todellakaan ole pääsyä autoilla. Domonin medina ei ole museo, vaan talot ovat täynnä asukkaita. Asukkaat olivat uteliaita valkoisia vierailijoita kohtaan ja kaikki tervehtivät iloisesti. Jostain seuraamme lyöttäytyi Fatimaksi esittäytynyt hunnuton nainen, jota pidin aluksi kajahtaneena. Naisen mukana oli Kadijatouksi esitelty viisivuotias tytär ja poikakin jostain liittyi mukaamme. Alexander totesi myöhemmin naisen tainneen etsiä isää lapsilleen ja varmaan myös viisumiautomaattia itselleen. Kuljettajamme, joka oli lähtenyt medinaan kanssamme, naureskeli tilanteelle. Minä olin itsestäni ylpeä, että olin ymmärtänyt kaiken, mitä nainen oli ranskaksi jutustellut. Ihmisten lisäksi Domonin medinassa on muinainen shirazilaismoskeija sekä Anjouanin korkeimman minareetin omaava perjantaimoskeija. Hienoja rakennuksia kumpainenkin. Hienot näkymät alas medinaan ja perjantaimoskeijalle avautuu muutaman sadan metrin päästä perjantaimoskeijalta itään. Niemimaa nimittäin nousee hieman itäänpäin kuljettaessa. Matkalla sinne voi havaita, että medinaa on aikoinaan suojannut muurikin, josta on jäljellä enää vain pätkiä.

Medinasta selvittyämme olisi pitänyt ymmärtää nostaa maski leuan alta, sillä Domonin uudessa osassa tunnuttiin olevan vauhkona maskienkäyttöön. Paikallinen pukumies kehotti kolmen hengen ryhmäämme nostamaan maskit leuan alta nenän päälle. Tietenkään kaikki paikallisetkaan eivät maskeja käyttäneet ja medinassa käyttöprosentti lähenteli nollaa. Etsimme Domonista ravintolaakin, mutta sellaista ei löytynyt. Siispä matka jatkui kohti saaren länsirannikkoa halki harvaanasutun vuoristoseudun. Mbouéladoungoun kylän jälkeen tie alkoi nousta serpentiininä ylöspäin ja seuraava kylä oli vasta puolen tunnin matkan päässä sijaitseva Adda-Douéni, jossa tie muuttui sorapäällysteiseksi ja sitä myöten hyvin huonokuntoiseksi. Adda-Douéni näytti enemmän Afrikalta kuin mikään kylä tähän mennessä Anjouanilla. Täällä ajeltiin moottoripyörillä, puskataksit kaasuttelivat asiakkaista kisaten, tie oli punaista mutaa ja kylän laidalla pojat potkivat palloa suurella kentällä.

Aioimme pysähtyä seuraavaksi Moyassa, joka on länsirannikon suurimpia keskuksia. Tie alas vuorilta oli hyvässä kunnossa olevaa serpentiiniä puolen tunnin ajan. Välillä pysähdyimme poimimaan vadelmia suoraan tienvarren pusikoista. Seurasin matkan etenemistä Google Mapsista ja aloin epäillä, että kuski ei olisikaan menossa Moyaan, vaan painelisi muina miehinä vain ohitse. Kehotimme miestä kääntämään auton, sillä tahdoimme nähdä myös Moyan. Tästä oli puhuttu jo Domonissa, mutta afrikkalaiset kuskit useasti tuntuvat menevän sieltä mistä aita on matalin. Eli rahat kouraan mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähällä työllä.

Moya ei vaikuttanut kaupungilta enää lainkaan, vaan suurelta afrikkalaiskylältä. Paikkakunnalla on tuhansia asukkaita, jotka asuvat alkeellisissa, matalissa taloissa. Mutta on paikkakunnalla myös hyvä hotelli: Le Sultan, jonka löysimme monen mutkan takaa joltain takakujalta. Mitään opasteita hotelliin ei ole. Kuulemma Le Sultan olisi myös paikkakunnan ainoa ravintola, joten astuimme sisään ja englantia puhuva vanhempi herra otti tilauksemme. Ruoaksi saisimme kalaa ja riisiä sekä ison lautasellisen salaattia. Salaatti käsitti jopa oliiveja, joita Saharan eteläpuolisessa Afrikassa harvemmin näkee. Ruokaa oli tarpeeksi ja se oli maukasta. Kolmen hengen ruokailu maksoi 15 000 frangia (n. 30,6 euroa), mikä on kyllä kallista jopa Komoreilla. Moyassa on muuten myös hieno uimaranta, jota paikalliset siivoavat ja sisäänpääsymaksu on tonnin (2,04 euroa). Kymmenittäin miesväkeä parveili rannalle johtavilla portailla, ettei rannalla ehkä rentoutumaan pystyisi. Toisaalta apuvoimat olisivat lähellä, kun merivirta lähtisi kuljettamaan merelle.

Anjouanin itärannikkoa seuraileva rantatie oli remontissa ja saarelle oli laivattu suuria määriä upouusia punaisia kuorma-autoja tätä urakkaa varten. Ilokseni huomasin, että Kiina ei ollut huseeraamassa tällä työmaalla, vaan kuorma-autot kuuluivat ranskalaiselle Eiffage-firmalle. Vanha asfaltti oli riivitty pois ja uuttakin oli jo pitkiä pätkiä. Veikkaan, että vuoden 2021 lopussa Moyasta pohjoisen Simaan saakka ajelee erinomaista tietä! Työmiehillä sen sijaan oli kurjat olot, kun raukat joutuivat kaivamaan ojiakin likainen maski kasvoilla. Salamanin kylän kohdalla poliisi/santarmi piti tiesulkua, joten kiireesti kaivoimme omat maskit taskuistamme kasvoille. Jokaikinen auton paperi katsottiin tarkasti läpi, samoin kuskimme ajokortti ja peräkontti. Matkustajien papereista ei oltu kiinnostuneita, mutta kuulemma Anjouanilla liikkuessa passi kannattaa pitää mukana tällaisten tiesulkujen takia.

Jonkin matkaa ennen Simaa, takanamme tulleeseen autoon tuli vikaa (ilmeisesti rengas tyhjeni) ja sen kuljettajan onnistui saada kuskimme huomio. Pian kyytiimme istahti tuon auton kuski ja vararengas heitettiin peräkonttiimme. Siman laitamilla vararenkaaseen laitettiin ilmaa ja kuski jatkoi täältä matkaansa puskataksilla takaisin autonsa hajoamispaikkaan.

Alun perin kuvittelimme, että olemme perillä Mutsamudussa hyvissä ajoin ennen pimeää. Auttamisepisodin vuoksi matelimme Siman ja Mutsamudun välisellä surkealla tieosuudella viimeiset kilometrin pimeässä. Ennen pimeää oli ollut vielä yksi perusteellinen poliisin tarkastuspiste. Nyt poliisi oli ainoa maskillinen ja tien laitamien maskittomat joutomiehet olivat kuin yleisönä seuraamassa autojen tarkastusta. Tälläkään kertaa meidän passeja ei haluttu nähdä, vaan poliisi ainoastaan kysäisi ystävällisesti, että onko kaikki hyvin. Takaisin Mutsamudussa olimme kuuden aikoihin ja olin tullut siihen lopputulokseen, että Anjouan todellakin on Komorien saarista kaunein. Ja Anjouanin kauneinta seutua on sen länsirannikko. Sopivia hotellin paikkoja on liiaksikin asti, mutta kukaan ei matkustaisi Anjouanille lomalle, kun Seychelleille ja Mauritiukselle pääsee helpommin!

Seitsemän-kahdeksan jälkeen lähdimme vielä tarkistamaan Mutsamudun katuruokatarjonnan. Emme olleet lainkaan varmoja, olisiko sellaista edes! Löysimme pääkadun varrelta maman grillaamassa jalkakäytävällä kanankoipia ja lihavartaita. Vastaavia grillejä oli pari kolme muuallakin pääkadun varrella keskustassa, eivätkä hinnat tällä kertaa päätä huimanneet. Ostin kaksi lihavarrasta ja yhden kanankoiven ja maksoin niistä yhteensä 400 frangia (0,81 euroa).