Brazzavillen kiertelyä ja paluu Kongojoen varteen

21.5.2022

Tänä aamuna nukuin hieman pidempään, koska ajattelin, ettei aamupalaa tänäänkään saisi heti seitsemältä ja toisaalta minulla ei ollut tänään asiaa edes suurlähetystöihin. Ne olisivat kiinni, olihan lauantai. Aamupalaa ei lopulta meinannut saada vielä kahdeksan jälkeenkään. Samassa hotellissa majoittunut aasialainen mies oli odotellut jo hyvän tovin ja päätti lähteä jatkamaan odotusta huoneeseensa. Päättelin, ettei mies ollut Kiinasta, koska hän puhui englantia, eikä käyttänyt maskia. Jäin odottamaan ravintolaan ja seuraamaan salin seinässä olevan ilmastointilaitteen korjaustöitä. Laitetta ei tietenkään kytketty pois päältä, vaan korjaustoimenpiteet päätettiin tehdä laitteen ollessa päällä. Huoltomies pyysi minua siirtymään kauempana olevaan pöytään. Itse en ehkä uskaltaisi kajota ruuvimeisselillä käynnissä olevaan sähkölaitteeseen, mutta toisaalta mitä minä mistään tiedänkään. Laite tuli kuntoon ja alkoi puhaltaa viileää ilmaa. Pian sain sitten aamupalani.

Varsinaista suunnitelmaa minulla ei taaskaan ollut, kunhan kuljeksisin ympäriinsä vailla päämäärää. Ensimmäisenä päätin ostaa uudet shortsit, sillä vanhoihin oli ilmestymässä reikä. Shortseja toki myydään kaikkialla, onhan täällä näitä loppumattomia markkinoita joka puolella. Päätin kuitenkin panostaa laatuun ja etsiä Brazzavillen upouuden LC Waikikin, turkkilaisen vaateketjun myymälän, jonka mainoksia olin nähnyt edellispäivänä. Liike on harvinaisuus täällä ranskankielisessä Afrikassa, sillä alueella ei ole juuri lainkaan ketjuliikkeitä; ei ole McDonald’sia, ei Burger Kingiä, ei Ikeaa, ei H&M:ää. Ei mitään. Sinänsä LC Waikiki toki sopii Brazzavilleen, sillä ketjuhan toimii lähinnä vain köyhissä maissa. Liike oli kuin mikä tahansa vaatekauppa ja asiakkaina oli muitakin valkoisia. Tavallisella rahvaalla ei olisi varaa pulittaa shortseista 10 000 frangia (n. 15 euroa), mutta äveriäänä turistina minulla vielä oli. Kassalla näin korttiterminaalin ja tiedustelin mahdollisuutta maksaa kortilla. Se ei olisi mahdollista, kertoi myyjä. Liikkeen päällikkö, ilmeisesti turkkilainen sellainen, kuitenkin näki, kun esittelin korttiani ja tuli hätiin; ilman muuta kortillakin voisi maksaa! Korttimaksamistani käytettiin opetustilanteena kaikille tiskin takana olleille myyjille. Maksun saajana oli ”Management Enginering”. Enpä olisi uskonut voivani maksaa Kongossa mitään kortilla.

Kongon tasavalta on yksi niistä Afrikan maista, jotka ovat kieltäneet muovipussit, joten LC Waikikin ostokseni toki pakattiin muovipussiin. Tämä oli onneksi poikkeus, sillä muuten vuodesta 2011 voimassa ollut kielto oikeasti toimii, eikä muovipusseja enää käytetä. Ne eivät ole pilaamassa maisemaa eivätkä tukkimassa avoviemäreitä ja vuohien ruoansulatusjärjestelmiä. Edellispäivänä ostamani hedelmätkin oli pakattu jonkinlaisesta kuidusta valmistettuun kassiin, joka kai sitten maatuisi. Monessa muussa muovipussit kieltäneessä Afrikan maassa muovipussit ovat edelleen ahkerassa käytössä.

Kävelin seuraavaksi Brazzavillen rautatieasemalle, jonka luona on rauhallista ja siellä maleksii vain juoppoja. Asemalta pitäisi kuitenkin olla edelleen junaliikennettä ainakin etelän Pointe-Noireen. Rautatieaseman edessä seisoo jonkinlainen vapaudenpatsas, mutta varsinainen nähtävyys löytyi vahingossa vastapäätä asemaa alkavalta Amílcar Cabral Avenuelta. Guinea-Bissaun ja Kap Verden itsenäisyystaisteluita johtanut herra Cabral (1924–1973) on oman katunsa toki ansainnut, samoin kuin Ghanan itsenäisyysmies ja panafrikkalaisuuden suurin edistäjä Kwame Nkrumah (1909–1972) oman patsaansa sen varteen. Minua kiinnostivat tosin enemmän kongolaisten merkkihenkilöiden rintakuvat. Sellaisia ovat ainakin muusikko Paul Kamba (1912–1950), jota pidetään yhtenä kongolaisen rumbamusiikin pioneereista ja esimerkkinä siitä, että rumba ei kehittynyt ainoastaan Kinshasassa, vaan ehdottomasti myös Brazzavillessä. Kamba perusti vuonna 1942 Victoria Brazza -nimisen yhtyeensä, jonka nimi viittaa ”voittoon” natseista, jotka olivat samaan aikaan miehittäneet emämaa Ranskan ja Brazzavillestä oli tullut Vapaan Ranskan pääkaupunki. Valitettavasti Kamba ei levyttänyt paljoakaan, eikä hänen harvoja levytyksiään ole julkaistu uudelleen. Mies on merkittävyydestään huolimatta siis melkoisen tuntematon myös kotimaassaan. Tunnetumpi on kirjailija Jean Malonga (1907–1985), joka on varhaisimpia kongolaisia kirjailijoita. Hän kirjoitti ranskan ohella myös kikongoksi.

Patsaansa ovat saaneet myös esimerkiksi ”kirkonmies”, kongolaispiispa Ernest Nkombo (1941–2008) ja syndikalisti Albert Ikogne (1940–1972), joka oli siis jonkin sortin sosialisti. Naisista patsaan on ansainnut nykyisen Angolan alueella syntynyt Tchimpa Vita (myös nimellä Kimpa Vita) (1684–1706), joka pyrki yhdistämään riitaisan ja sodan myllertämän Kongon kuningaskunnan omalaatuisen kristinuskon lahkonsa avulla. Hetkellisesti se toimikin ja häntä pidetään ”afrikkalaisen yhtenäisyyden äitinä”. Tchimpa Vita oli yläluokkaisesta perheestä, mutta hänestä tuli välittäjä kuolleiden ja elävien välillä ja jonkinlainen pahuuden parantaja. Näkyjä hän oli nähnyt jo pienestä pitäen. Hänen perustamassaan antonianismissa oli elementtejä niin afrikkalaisista uskonnoista kuin kristinuskostakin. Tchimpa Vita muun muassa väitti Jeesuksen olleen mustaihoinen ja syntyisin Kongosta sekä olevansa itse uudelleensyntynyt Pyhä Antonius Padovalainen. Tchimpa Vita poltettiin roviolla kerettiläisenä. Brazzavillen ”walk of fame” on selvästi baarikatu parista yökerhosta päätellen. Siitä huolimatta patsaat ovat saaneet olla rauhassa. Minäkin sain kuvata patsaita rauhassa ja siihen jopa kannustettiin.

Brazzaville ei ole erityisen kaunis kaupunki. Mikään afrikkalainen pääkaupunki ei taida olla. Ränsistyneitä rakennuksia riittää. Mikään kaunis pytinki ei ole myöskään maan korkein rakennus, 106-metrinen Nabemba Tower. Se on nimetty maan korkeimman vuoren mukaan, rakennettu ranskalaisen öljy-yhtiö Elf Aquitainen rahoituksella ja valmistunut vuonna 1986. Muita pilvenpiirtäjiä Brazzavillestä ei löydä ja rakennusta on kritisoitu täysin turhaksi. Veikkaan, että Brazzavilleen oli vain pakko saada yksi korkea rakennus, kun Kongojoen vastaranta, Kinshasa, on täynnä niitä. Nabemba Towerin luona paikallinen mies, Somba Self nimeltään, tuli juttusille ja pyysi rahaa. Annoin pari kolikkoa. Selfietä hän ei tahtonut, mutta vaati tulla kuvatuksi. Hän oli menettänyt vasemman kätensä, kun juna oli ajanut sen yli. Miten sellaisesta on voinut selvitä hengissä ja miten sellaista ylipäätään tapahtuu! Nyt tosin selvisi, että Brazzavilleen on junaliikennettä.

Olin jälleen saapunut Brazzavillen ytimeen, jossa herra Self tahtoi näyttää minulle suuren kaakeliseinän, johon on maalattu Kongon historiaa aivan alusta näihin päiviin saakka. Kuvattuna on orjakaupan alku, Berliinin konferenssi, jossa Afrikka jaettiin sekä ainakin Kongon kansantasavallan vuodet. Meillä ei ollut oikein yhteistä kieltä Selfin kanssa. Hän ei juuri puhunut ranskaa tai englantia ja minun kikongon ja lingalan taitoni oli lähes olematon.

Somba Self lähti matkoihinsa ja minä päätin käydä brazzavilleläisessä matkamuistomyymälässä, sillä Made in Africashop sattui olemaan lähellä. Putiikki on pieni ja siellä myydään värikkäitä kongolaisvaatteita, paikallista teetä, kahvia, hilloja, kuivattuja hedelmiä ynnä muuta. Hinnat ovat poskettomat, eikä minulla toisaalta ollut edes halua kantaa suuria tuliaisia ympäri Afrikkaa. Brazzavilleen kun matkani ei päättyisi. Silmäni osuivat kongolaiseen palasaippuaan, jossa oli käytetty tomaattia. Se oli ostettava, eikä se veisi paljoa tilaa. Valmistajaksi mainittiin Monastère Notre-Dame des Sources eli luostari! Senniminen luostari toimii Lubumbashissa Kongon demokraattisen tasavallan eteläosassa, mutta on vaikea kuvitella, että sieltä asti olisi lähdetty saippuakuorman kanssa Brazzavilleen.

Pian löysin itseni jälleen Kongojoen rannasta. Näitä näkymiä, tätä mahtavaa jokea ja Kinshasaa kelpasi tulla katsomaan toistamiseenkin. Tänään joella oli enemmän liikennettä, kun kalastajia lipui rannan suuntaisesti jompaankumpaan suuntaan. Vanha mies souti seisoaltaan kaislikon reunaa pitkin ja välillä pysähtyi äyskäröimään vuotavaa kanoottiaan. Rannan läheisyydessä soutaminen on helpompaa, kun virtaus on heikompi. Kauempana kalastajat kokivat verkkojaan, joko kanootista tai ihan vedessä seisten. Rannan tuntumassa on useita pieniä saaria, joilla liehui Kongon tasavallan lippu. Rannalla on afrikkalaisen veden jumalatar Mami Watan (hänet tunnetaan laajalti aina Senegalista rannikkoa pitkin tänne Kongoon asti) mukaan nimetty ravintola. Mami Watan ruokalista vaikutti aivan liian kalliilta. En viitsisi eurooppalaisia hintoja maksella, vaikka maisemat ravintolasta olisivatkin hienot. Ravintolan rannassa oli vene, jota olisi voinut vuokrata veneajeluihin Kongojoella. En kysynyt hintaa, koska tarkoituksenani on matkustaa tulevaisuudessa ihan oikeastikin Kongojoella. Eikä siis millään turistiveneellä. Suunnittelin matkustavani seuraavana päivänä katsomaan Kongojoen koskia kaupungin eteläpuolelle.

Iltapäivän aikana tahdoin nähdä Sacre-Coeurin katedraalin, joka on 1800-luvulta ja siten keskisen Afrikan vanhin. Kun sitten pääsin sinne asti, paikalla oli suuri määrä armeijan ja poliisin autoja. Virkavallalla roikkuivat rynnäkkökiväärit olalla. Syyksi paljastui katedraalissa ollut juhlatilaisuus, jonne lipui samaan aikaan äveriäännäköistä kongolaista juhlakansaa. Joku merkkihenkilö oli varmaan menossa naimisiin. Samansuuntainen meininki oli Saint-Anne-du-Congo-basilikalla, jonne olin pyrkinyt tuloksetta jo aamulla puoli kymmeneltä. Nyt kello oli 14 ja messulle ei vain näkynyt loppua. Ryhdyin seuraamaan jumalanpalvelusta aidan takaa muiden uteliaiden kanssa, sillä koko messukansa ei ollut mahtunut sisään basilikaan. Välillä pidettiin puheita, välillä laulettiin iloisia kongolaislauluja ja jopa tanssahdeltiin. Mieluusti ottaisin elementtejä kongolaisesta messusta suomalaiseenkin jumalanpalvelukseen. Mutta tuntikausien messu on jotain käsittämätöntä. Senkin ymmärtää, kun näin messukansan joukossa ruoanmyyntiä. Mamat olivat portin pielessä kattiloineen, purkkeineen ja purnukoineen. Juomaakin sai ostettua, sillä päiväntasaajan aurinko pehmentää pään nopeasti, eikä sitten ainakaan enää jaksa kuunnella Jumalan sanaa. Saint-Anne-du-Congo-basilika näyttää kovin epäafrikkalaiselta ja se onkin ranskalaisen arkkitehdin suunnittelema. Rakennustyöt alkoivat jo 1940-luvulla.

Ilta oli jälleen täynnä sähkökatkoja, mutta sehän ei omassa majapaikassani haittaa. Huoltomies oli aina nopeasti hyrskäyttämässä generaattorin käyntiin.