Puskarekkamatka syrjäiseen Impfondoon

28.–29.5.2022

Enyellén rumbabileet jatkuivat naapurissa pitkälle aamuyöhön asti, mutta sain silti melko hyvin nukutuksi. Auberge Relax on kyhätty laudasta, mutta lopputulos on melkoisen harva; laudanraoista oli kajastanut kalpea valo läpi yön. Se tuli viereisestä huoneesta. Siellä nukkui edellispäivänä tapaamani uusi tuttavuus, kamerunilainen Boris, joka oli jättänyt lampun päälle koko yöksi. Heräsin lopullisesti jo neljältä vuohien määkimiseen. Pidän vuohien ääntelystä, se tuo mieleeni Afrikan. Samasta syystä pidän myös kukkojen kiekumisesta, joka niin ikään alkoi aamuyön tunteina. Neljältä on vielä aivan pilkkopimeää ja pihan perällä olevassa vessakopissa on asioitava taskulampun kanssa. Enyelléssä ei tuullut, eikä satanut, joten vessan luo sytytetty kynttiläkin oli ehtinyt palaa loppuun. Viidakkokylässä kynttilän saattaa jättää yksinään palamaan lähes mihin tahansa, sillä kostea luonto ympärillä kyllä pysäyttänee laajemman metsäpalon.

Poistuimme majatalosta muiden asukkaiden tavoin hieman ennen aamukuutta, sillä seuraavan etapin oltiin kerrottu alkavan kuudelta. Ehkä Boris oli ollut edellisiltana turhan ankara majatalon isännille, kolmelle nuorelle pojalle, sillä pojista yksi tuli erikseen kiittämään minua vierailustani. Siis vaikkei Boris ollutkaan arvostellut henkilökuntaa heidän kuullen.

Asemalla kävi kuhina, kun ihmiset valmistautuivat pitkään matkaan, joka päättyisi Ubangijoen rannalla, vastapäätä Kongon demokraattista tasavaltaa sijaitsevaan Impfondon kaupunkiin. Sinne on Enyelléstä reilun 150 kilometrin matka ja siihen kuluisi koko päivä. Tie Impfondoon on niin surkea, että sinne kuljetaan kuorma-autolla, jonka lavalla on tavaratilan sijaan matkustajia varten matkustamo ja sen sisässä neljä puista penkkiriviä. Kahdella sisimmällä rivillä istutaan kasvot ulos päin, kun taas ulommilla penkkiriveillä istutaan kasvot kohti matkustamon sisustaa. Toisin sanoen edessä tuijottaa aina kanssamatkustaja. Ilmastointi toimii erinomaisesti, sillä ikkunat ovat avonaisia. Kattokin löytyy, sillä olimmehan päiväntasaajan tuntumassa ja sade saattoi yllättää milloin tahansa. Ristin kulkuneuvomme puskarekaksi, sillä se kuvastaa sitä mielestäni parhaiten. Se on rekka, joka kulkee puskassa! Siis aivan, kuten puskataksi on Afrikan maaseudulla eli puskassa kulkeva kimppataksi. Puskarekka toi mieleeni Suomen puolustusvoimien maastokuorma-autot, mutta kongolaisessa versiossa ei ole kuppi-istuimia ja turvakaaria turvavöistä ja maksimikapasiteetista puhumattakaan. Puskarekassa on tilaa kaikille, jotka pystyvät matkustamaan tuntikaupalla möykkyisillä kinttupoluilla, eivätkä mussuta siitä, että pää saattaa iskeytyä matkustajakarsinan metallisiin ulokkeisiin milloin tahansa. Suomen armeijan kuorma-auton lavalla käytetään kypärää, mikä ei olisi pahitteeksi täälläkään!

Enyellén bussiasemalla oli tänä aamuna kaksi puskarekkaa ja se eilinen iso linja-auto, jolla olimme tulleet Ouéssosta. Se lähti ensimmäisenä kohti Ouéssoa ja Brazzavilleä. Puskarekoista toinen oli lastattu illan tai yön aikana valmiiksi. Matkustamon perälle oli kasattu hillitön vuori matkustajien nyssäköitä. Loput matkatavarat oli ängetty penkkien alle. Sinne oli sujahtanut omakin rinkkani. Sitten joku sai aamun parhaan idean ja puskarekkaa päätettiinkin vaihtaa. Nyssäkät, pussukat ja oma rinkkani olivat pian takaisin maassa. Lähtö viivästyisi, joten siirryimme Boriksen kanssa läheisen kuppilan terassin puupenkille mutustamaan patonkia. Kuppilan pitäjä paistoi munakkaita kadunvarressa. Afrikkalaiseen tyyliin hän hoiti rahastuksen ja ruoanlaiton sormia välillä puhdistamatta.

Puskarekoista toinen lähti tyhjänä jonnekin. Arvelin, että sitä lähdettiin tankkaamaan. Ajoneuvo palasi jonkin ajan kuluttua mukanaan muutamia matkustajia. Lavalla istui myös yksi valkoinen mies! En ollut enää Enyellén ainoa valkoinen, nyt meitä oli kaksi. Mies oli toki myös huomannut minut ja tuli lavalta laskeuduttuaan suoraan luokseni. Hän oli Oliver, 19-vuotias britti, joka oli tänä aamuna herännyt Bétoussa ja matkannut tänne Enyelléen jatkaakseen niin ikään Impfondoon. Enyellé oli vihoviimeinen paikka, jossa odotin näkeväni toisen valkoisen yksin matkassa olleen reppureissaajan! Oliver oli aloittanut matkansa Brazzavillestä, kulkenut veneellä Ouéssosta Keski-Afrikan tasavallan puolelle Bayangaan, jossa hän oli viettänyt aikaa ja nähnyt Dzanga-Sanghan kansallispuiston gorillat ja metsänorsut. Bayangasta matka oli jatkunut Keski-Afrikan tasavallan pääkaupunkiin Banguihin ja sieltä edelleen takaisin Kongon puolelle. Kun olin itse 19-vuotias, reppureissasin Euroopassa, eikä mieleeni pälkähtänytkään lähteä pimeimpään Afrikkaan!

Nyt kun Bétousta tulleet vaihtomatkustajat oli saatu tänne Enyelléen, alkoi puskarekan lastaus uudelleen. Kun tavarat olivat sisällä ja käsiraudoissa istunut eräs nuori poika kasan päällä (puskarekka kuljettaa muun rahdin ohella vangitkin), seurasi nimenhuuto. Puskarekkaan mentiin siinä järjestyksessä, missä matka oli alkanut. Brazzavillestä asti tulleet pääsivät lavalle ensimmäisinä ja saivat siten parhaat paikat. Ja toisaalta pääsivät lähelle sitä nuorisorikollista, joka ilveili koko matkan ajan. Me Ouéssosta tulleet pääsimme seuraavaksi sisään. Bétousta tulleet nousivat lavalle viimeisinä ja saivat istumapaikat perästä, huonoimmilta paikoilta. Minä ja Boris istuimme vierekkäin, mutta harmittavasti Oliver joutui jäämään perään. Auton lava oli kuin täyteen ammuttu, matkustajat istuivat kylki kyljessä ja jalkoja aseteltiin lomittain. Matkustajien sylissä oli lisäksi reppuja, nyssäköitä, sylivauvoja ja ties mitä. Toinen jaloistani oli tunnoton jo ennen kuin olimme edes lähteneet. Tämä ahtautuminen muistutti hieman guinealaisia puskatakseja, joihin niin ikään ahdetaan niin paljon väkeä kuin mahdollista. Laskeskelin matkan aikana, että lavalla oli noin 70 matkustajaa.

Puskarekka lähti jyristelemään kohti Impfondoa parisen tuntia aikataulusta jäljessä. Seudulla ei ollut satanut ehkä pariin päivään, sillä tie pöllysi iloisesti oikeastaan koko ajan. Tähän vastattiin käyttämällä maskia. Kongon julkisessa liikenteessä, johon Océan du Nord -bussifirman puskarekkakin laskettaneen, oli edelleen maskipakko ja tällä Enyellé–Impfondo-välillä se toteutui parhaiten, joskaan ei sentään koronaviruksen takia. Minäkin olin joutunut kaivamaan maskin reppuni pohjalta, niin rankasti hiekka pöllysi, enkä halunnut hengittää Kongon maaperää litrakaupalla. Vaatteet ja hiukset joka tapauksessa olisivat punertavan hiekkapölyn peitossa, kun joskus saavuttaisimme Impfondon. Kaikki eivät maskia kuitenkaan käyttäneet, eikä pöllyäminen ainakaan laskenut tunnelmaa lavalla, jota kohotti erityisesti oviaukon kohdalla istunut miesryhmä. Kongolaiset ovat hauskaa sakkia. Jos puskarekasta tahtoi poistua keskellä ei-mitään, tuli vain hakata matkustamon rakenteita niin kovasti, että ohjaamon ja matkustamon välissä matkustanut mies kuuli asian ja hakkasi edelleen ohjaamon takalasia. Sama prosessi tuli suorittaa, jos tuli vaikkapa pakottava hätä puskaan tarpeille.

Maisemat matkan varrella ovat fantastiset, sillä reitti kulkee halki upean sademetsän. Tie ei ole yhtä fantastisessa kunnossa, vaan kyseessä lienee surkein tie, millä olen koskaan matkustanut. Samalla matka menee varmasti unohtumattomampien matkakokemusten listalla kärkipäähän. Puskarekkamme eteni näillä mutaisilla kinttupoluilla leikiten, vaikka auto kallistui välillä puolelta toiselle puolen metrin syvyisessä mutalillingissä ajaessamme. Rapa vain roiskui, mutta ei onneksi juurikaan ylös matkustajiin asti! Jos tälle tieosuudelle aikoisi omalla autolla, olisi siinä oltava neliveto. Muut tielläliikkujat olivat tänäänkin kongolaisia ja kamerunilaisia tukkirekkoja, jotka etenivät miten kuten. Osa oli jäänyt myös jumiin, eikä edennyt yhtään mihinkään. Pygmien asumuksia oli jälleen tiuhaan, mutta eivät kaikki tällä seudulla suinkaan ole pygmejä. Kyliä on kuitenkin harvemmassa kuin edellispäivänä Ouésson ja Enyellén välillä. Ensimmäinen suurehko kylä matkalla on Boyellé, joka sijaitsee Ubangijoen rannalla vastapäätä Kongon demokraattista tasavaltaa. Oletin, että virkavaltaa kiinnostaisi keitä tähän rajakylään saapui. Näin ei ollut, vaan ainoat meistä puskarekan lavalla olleista kiinnostuneet olivat kaupustelijoita. Boris kapusi pois lavalta ja kävi ostamassa banaaneja itselleen ja minulle. Itse en poistunut lavalta, sillä paluu olisi ollut niin hankalaa. Eikä minulla ollut vessahätääkään. Viivyimme Boyellén rantakylässä hyvän tovin ja sitten matka jatkui. Pian saavuimme Ibengajoen rantaan. Joki on noin 60 metriä leveä ja vastarannalla sijaitsee Bissambin pikkukylä. Ibenga virtaa luoteesta, joten olimme ylittäneet sen jossain vaiheessa jo edellispäivänä. Yläjuoksullaan joki on kapeampi ja ylittämisen helpottamiseksi oli kyhätty silta. Bissambissa siltaa ei ole, vaan ajoimme puskarekan lossiin, joka kuljetti meidät yli virran, jossa kylän lapset olivat leikkimässä. Joessa asuu myös virtahepoja, jotka ovat hakeutuneet sinne turvaan isommasta Ubangijoesta.

Vähän ennen Botaban pikkukylään saapumista edessä oli päivän toinen joenylitys. Tällä kertaa ylitimme Motabajoen, joka Ibengajoen tavoin virtaa luoteen suunnasta ja laskee myöhemmin Ubangijokeen. Kummallakin vesistönylityksellä lossi oli silminnähden ikäloppu, mutta selvästi toimiva peli iästä huolimatta. Kongolaiset lossimiehet ovat kaikesta päätellen taitavia mekaanikoita, kun pystyvät pitämään siirtomaakaudelta peräisin olevat koneet toiminnassa. Guineassa Gambiajoki ylitettiin lossilla, joka toimi lihasvoimalla. Kongossa sentään kone tekee työn. Motaban ylityksen jälkeen eräs matkustajista osti kunnon kimpaleen bush meatia, jonkun luonnonvaraisen sademetsän eläimen lihaa luineen päivineen. Bush meatin syömisen on sanottu aiheuttaneet ebolaepidemioita ympäri Afrikkaa. Lihankimpale oli ollut myynnissä auringossa ties miten kauan ja nyt se sujahti sellaisenaan, ilman mitään suojapapereita tai -muoveja penkin alle muiden matkatavaroiden kanssa. Joku söisi tänä iltana hyvin perillä Impfondossa!

Viimeiset kilometrit ennen Impfondoa ovat päällystettyä tietä, mutta vain paikoin tämäkin tie on siinä kunnossa, että siinä oikeasti uskaltaa painaa kaasua. En ymmärrä, miksi tänne syrjäisimpään Kongoon on päätetty vetää asfalttia muutaman kilometrin matkalle. Miten ensinnäkin päällystyskalusto on saatu paikalle! Kun vesisade alkoi hieman ennen kaupunkiin saapumistamme, lähes kaikki matkalaiset siirtyivät sisemmille penkkiriveille sateelta suojaan. Minä sen sijaan istuin ihan mielelläni sateessa. Muita matkustajia hymyilytti, kun päivän mittaan kasvoilleni, käsiin, hiuksiin ja kaikkialle kertynyt punertava hiekkapöly alkoi valua sateen ansiosta muodostaen ruskeita juonia iholleni.

Kun matkalaisia oli jäänyt matkan varrella vähitellen kyydistä, oli Oliverkin päässyt minun ja Boriksen luo istumaan. Oliver kertoi olleensa yhteydessä Impfondossa toimivaan evankeliseen sairaalaan, jota pyörittää yhdysvaltalainen lääkäri perheineen. Hän oli menossa sairaalaan yöksi ja minullekin ehkä järjestyisi paikka. Olin varautunut menemään yöksi ihan hotelliin, enkä ollut tällaisesta sairaalamahdollisuudesta edes kuullut. Toki se kelpaisi, jos amerikkalaiset vain huolisivat minutkin. Oliver oli nimittäin joutunut vastailemaan erilaisiin uskoa koskeviin ennakkokysymyksiin ennen kuin hänelle oli luvattu yösija. Pohdin, että ehkä menisin mieluummin hotelliin, kuin alkaisin avata suhtautumistani ”pelastukseen” englannin kielellä.

Saavuimme Impfondoon iltapäivällä, noin tuntia ennen pimeyden laskeutumista. Rankka ukkoskuuro rummutti Océan du Nordin bussiterminaalin kattoa, kun noudimme tavaroitamme puskarekan lavalta. Pihamaa oli muuttunut hetkessä mutavelliksi. Trooppinen vesisade on lämmintä, enkä pidä sitä lainkaan pahana. Impfondo on syrjässä, eikä puhelinverkko toiminut välittömästi saati että mobiilidata olisi toiminut. Emme saaneet yhteyttä sairaalan johtajaan ja olimme jo menossa vastapäätä bussiasemaa toimivaan Auberge La Place de Jules -nimiseen majataloon. Siellä huone maksaa 5 000 frangia (n. 7,6 euroa) yöltä. Yllätykseksemme majatalo oli täynnä, mikä on täysin poikkeuksellista Afrikassa. Olen tottunut siihen, että olen liki aina hotellin kuin hotellin ainoa asukas! Sitten se jenkkilääkäri otti yhteyttä ja kertoi tulevansa noutamaan meidät. Minullekin olisi sija majatalossa. Boris oli tässä vaiheessa jo karannut omille teilleen uudessa kotikaupungissaan. Olimme sopineet näkevämme taas seuraavana päivänä.

Tohtori Joseph Harvey yhdessä Rebecca-vaimonsa kanssa pyörittää perustamaansa Hôpital Evangélique ”Le Pionnier” -nimistä sairaalaa. Sairaalan tarina juontaa vuoteen 1997, jolloin herra Harvey työskenteli ja opiskeli ranskaa Brazzavillessä. Sisällissodan takia hän joutui poistumaan, mutta palasi maahan vuonna 1999 aikeenaan perustaa maan ensimmäinen kristillinen sairaala. Ensiaskel siihen oli klinikan avaaminen täällä Impfondossa tammikuussa 2000. Impfondossa kuitenkin sattui olemaan 29 rakennusta käsittänyt laaja alue, joka oli 1990-luvun alun tienoilla valmistunut kommunistiseksi nuorten leirikeskukseksi. Olihan Kongolla Afrikan ensimmäisenä kansantasavaltana marxilais-leninistinen menneisyytensä. Leiriä ei oltu koskaan ehditty ottaa käyttöön, sillä Neuvostoliitto oli hajonnut ja Kongo palannut monipuoluejärjestelmään. Tohtori Harvey haaveili perustavansa sairaalan entisen leirikeskuksen tiloihin. Maan isä, presidentti Denis Sassou Nguesso vaimoineen sattuivat tulemaan vierailulle Impfondoon vähän myöhemmin, minkä aikana tohtorin onnistui päästä presidentin puolison, Antoinette Sassou Nguesson, juttusille. Selvisi, että rouva oli henkilökohtaisesti valvonut leirin rakennustöitä kymmenisen vuotta aiemmin. Maan ensimmäinen nainen piti ajatuksesta perustaa kristillinen sairaala ja lopullisen päätöksen teki herra presidentti vähän myöhemmin. Nykyisen sairaala-alueen rakennustyöt pääsivät käyntiin vuonna 2002. Hauskasti sama presidenttipari on vallassa edelleen.

Kyseessä on siis ”kristillinen pioneerisairaala”, jossa on 60 sänkypaikkaa. Yleisimpiä sairaalassa hoidettavia vaivoja ovat malaria, lavantauti, tuberkuloosi, hiv/aids, lepra, aivokalvontulehdus, sukupuolitaudit, erilaiset infektiot ja toki myös apinarokko, josta oltiin samoihin aikoihin leipomassa uutta pelottelunaihetta Euroopassa. Myös raskaus, diabetes, mahakatarri ja vaikkapa korkea verenpaine usein tuovat potilaan juuri tähän sairaalaan. Sairaalassa on apteekki, laboratorio, leikkausosasto ja vaikkapa synnytysosasto. Kokonaisuus pyörii palkatun kongolaisen henkilökunnan ja yhdysvaltalaisten vapaaehtoisten terveydenhuollon ammattilaisten voimin. Impfondon pioneerisairaala on yleissairaala, mutta lisämausteen tähän kaikkeen tuo vahva kristillisyys, mikä lienee täällä pelkästään normaali asia. Impfondo, ympäröivä Likoualan alue, koko Kongon tasavalta ja naapurimaatkin ovat ehdottomasti kristittyjä seutuja, joten se, että sairaala tarjoaa myös sielunhoitoa, otettanee hyvin vastaan. Tohtori Harvey pohjoisamerikkalaisine vapaaehtoisineen onkin täällä tekemässä ”lääketieteellistä lähetystyötä” ”with the goal of bringing God’s hope and healing to the people of Congo.” Sairaala taitaa toimia lahjoitusvaroin ja takana on yhdysvaltalainen kristittyjen lääkäreiden ja muiden terveysalan ihmisten järjestö Christian Health Service Corps. Lähteet: [1] & [2]

Vastaanotto sairaalalla oli mitä lämpimin. Tapasimme Oliverin kanssa tohtori Harveyn, tämän vaimon ja tyttären perheineen. Myös paikallinen pappi saapui Harveyn perheen kotiin. Rukoilimme yhdessä, totta kai. Olin kuullut tästä sairaalasta vasta pari tuntia aiemmin ja nyt olin osallistumassa yhdysvaltalaisten ympäröimänä rukoukseen, josta en ymmärtänyt juuri mitään. Ja tämä tapahtui siis Kongon sademetsässä! Minua typeränä suomalaisena huvitti, kun vaimo,  vävypoika ja muut yhdysvaltalaiset vapaaehtoiset puhuttelivat tohtori Harveya ”dr. Harveyksi”, eikä esimerkiksi etunimellä. Tämähän oli kuin amerikkalaisissa elokuvissa!

Tohtorin tyttären perhe otti meidät huomaansa ja johdatti asunnolleen syömään, vaikka kieltämättä olisin voinut mennä ensimmäisenä suihkuun, sillä olin tosiaankin aivan ruskea. Sade rummutti Impfondoa läpi illan ja matkalla talolle kenkänikin olivat kastuneet. Maa ei tuntunut imevän enää yhtään, vaan vesi lainehti nurmikolla. Tohtorin vävy, Michael, kertoi, että seuraavana päivänä voisimme pelata frisbeegolfia. Hänellä on täällä Kongon tasavallan ensimmäinen ja ainoa frisbeegolfkenttä. Korit oli valmistanut eräs sairaalan työntekijöistä tuntematta lajia lainkaan. Michael tiesi, että frisbeegolf on kovassa suosiossa myös Suomessa. Ruoka oli herkullista ja kovin länsimaalaista ja pöytään tuotiin tietenkin myös itsetehtyä maapähkinävoita, koska oltiinhan kuitenkin amerikkalaisessa kodissa.

Illan päätteeksi Michael saattoi meidät sairaalan vierastaloon. Kun potilaiden omaisia ei olisi paikalla, voisi vierashuoneissa hyvin majoittua myös satunnaisia turisteja. Joita ei tosin ikinä Impfondoon eksy, meille kerrottiin. Tänään eksyi kuitenkin jopa kaksin kappalein. Jaoimme Oliverin kanssa huoneen, jossa kummallekin oli oma sänky. Kylpyhuoneessa oli vessa ja suihku sekä juokseva vesi, jota kuulemma saattoi jopa juoda. Tietysti yhdysvaltalaisen lääkärin sanaan voi luottaa, mutta päätin silti pitäytyä pullovedessä, kun sitä kerran oli. Joka tapauksessa, jos Afrikassa sairastuisin ja tarvitsisin joskus sairaalahoitoa, toivoin sen tapahtuvan juuri täällä. Puitteet ovat kunnossa! Yö tässä vierastalossa maksoi 5 000 frangia (n. 7,6 euroa), jonka siis jaoimme Oliverin kanssa.

Kristillinen pioneerisairaala ei olisi kristillinen ilman jokapäiväistä jumalanpalvelusta. Sinne meidätkin oli kutsuttu, mutta ajattelimme palveluksen kestävän tuntikausia, kuten Afrikassa on tapana. Siispä jätimme Jumalan sanan välistä ja painelimme seuraavana aamuna katsomaan Impfondoa. Kaupunki on Likoualan alueen hallinnollinen pääkaupunki ja siellä asuu noin 40 000 asukasta, mikä saattaa pitää paikkansakin, onhan alueelle saapunut paljon naapurimaiden konflikteja paenneita. Mutta hiljaista kaupungissa oli silti, sillä kaupunki on niin tavoittamaton, ettei tänne voi mitenkään saada muuta kuin nelivetoautoa. Ja sellainen maksaa omaisuuden. Brazzavilleen on kahden päivän matka halki Enyellén ja Ouésson. Tai vaihtoehtoisesti voi matkustaa päiväkaupalla lautalla Ubangijokea pitkin tai ottaa lennon, jollainen toteutuu kerran kuukaudessa tai parissa. Tarkemmin silloin, kun YK, niin päättää ja tarvitsee. Säännöllinen reittiliikenne siis uupuu tyystin. Siispä kaupungin pääkadulla kulki lähes pelkästään mopoja.

Impfondo oli vasta heräilemässä, kun kävelimme kohti keskustaa. Päätimme etsiä edellispäivät kanssani reissanneen kamerunilaisen Boriksen. Etsintä tuotti tulosta nopeasti, sillä kaupungissa on vain yksi elektroniikkakauppa ja siellä Boris olikin jo tiskin takana. Mies oli matkustanut päiväkausia Kamerunin Doualasta Kongon Impfondoon suorittaakseen vuoden mittaisen työharjoittelun ja saapunut paikkakunnalle kanssamme vasta edellisenä iltapäivänä. Nyt ensimmäisenä aamuna mies oli jo työn touhussa! Tapasimme miehen työkaverin kamerunilaisen Tiwin, joka niin ikään puhui oikein hyvää englantia. Jatkoimme matkaa kohti etelää. Kaupungin keskusta on muodostunut Ubangijoen varteen ja näkymät joelle olivat mahtavat. Joessa elää krokotiilejä ja joskus kaupungin kohdalla tavataan virtahepojakin. Vastarannalla on jälleen Kongon demokraattinen tasavalta, mutta toisin kuin Brazzavillessä, nyt vastapäätä ei sijaitse minkäänkokoista asutuskeskusta. Vastassa on vain sankka sademetsä.

Impfondolaiset ovat muiden kongolaisten tapaan ystävällistä sakkia ja moni tuli juttusille, sillä he tahtoivat harjoitella englannin puhumista. Englantia ei ranskankielisessä Afrikassa osata, mutta Impfondossa englannin osaaminen lienee sen kristillisen pioneerisairaalan ”syytä”. Eräs paikallinen mies pahoitteli kovin suomalaiseen tyyliin kielitaitonsa heikkoutta, sillä englannin opetusta ei tällä hetkellä järjestetty kaupungissa. Kerroimme miehelle, että hän voisi aivan hyvin toimia vaikka itse englanninopettajana, niin hyvää oli hänen englantinsa. Mies kertoi, ettei hänellä ollut tällä hetkellä edes kännykkää, koska oli joutunut sen myymään lääkärikulujen kattamiseksi. Emme kysyneet, missä sairaalassa hän oli asioinut.

Kiertelimme Impfondon torilla, jossa oli hiljaista ja vain muutama myyjä oli vaivautunut paikalle. Oliver tiesi, että Kongossakin juodaan bissapia, hibiskuksen kukista valmistettua raikasta juomaa. Olin tutustunut ja ihastunut bissapiin Senegalissa. Bissapia todellakin löytyi myös impfondolaisen kaupan pakastealtaasta vanhoihin limsapulloihin pakattuna. Kulautimme juomat kurkkuun, mutta olen edelleen senegalilaisen version kannalla.

Iltapäiväksi olimme palanneet takaisin sairaalalle ja omaan huoneeseemme. Lähetyssaarnaaja-sairaanhoitajat tulivat pyytämään meidät kanssaan syömään heidän valmistamaansa lounasta. Naisista osa oli kätilöitä, osa sairaanhoitajia. Yksi oli Kanadastakin. Impfondon kiertelyn jälkeen nautimme herkullisen aterian intialaista ruokaa. Enpä olisi odottanut syöväni intialaista ruokaa Kongon korvessa. Naiset kertoivat, etteivät olleet nähneet kovin paljon ympäristöä, sillä olivathan he ensinnäkin saapuneet paikkakunnalle lentokoneella, eivät Océan du Nordin puskarekalla meidän tapaan. Kuitenkin heidän kokemuksiaan kongolaisesta sairaalaelämästä oli äärimmäisen mielenkiintoista kuunnella. Saimme illaksi kutsun saapua viikoittaiseen ”perhepalaveriin” tohtorin ja tämän vaimon talolle. Kertomaan ja kuuntelemaan, mitä viikon mittaan oli tapahtunut. Lupasimme miettiä asiaa.

Minun itse asiassa ei pitänyt tulla lainkaan Impfondoon, mutta en voinut tietää, että tie Keski-Afrikan tasavallan rajalle ei kuljekaan Impfondon kautta. Itse asiassa Impfondosta johtaa tie ainoastaan Enyelléen ja Epenaan. Minun olisi pitänyt matkustaa alun perin suoraan Bétouhun. Océan du Nord liikennöi vain kolmesti viikossa pois Impfondosta, joten vierailustani tulisi vain kahden yön mittainen. Kävin varaamassa paikan seuraavan aamun puskarekkaan. Sitten kävin hyvästelemässä Boriksen, kamerunilaisen, jota en välttämättä enää koskaan tapaisi. Toisaalta minun on palattava vielä joskus Kameruniin, sillä sen koluaminen jäi vuonna 2018 pahasti kesken. Boris pyysi myöhemmin minua etsimään hänelle valkoisen naisen, mutta olen epäonnistunut tehtävässä.

Illalla Suomi ja Kanada pelasivat jääkiekon maailmanmestaruudesta Tampereella. Minä sen sijaan lauloin Oliverin kanssa amerikkalaisia uskonnollisia lauluja, osallistuin rukouksiin ja toisaalta kuuntelin jännittäviä tarinoita elämästä Kongon takamailla. Paikallisten ystävällisyyttä korostettiin joka käänteessä, mihin en voi kuin yhtyä. Tohtori Harveyn vaimo kertoi esimerkiksi kohtaamisesta paimentolaismiehen kanssa. Harveyt olivat kuulleet, että paimentolaiset olivat ajaneet karjaansa lähiseudulle ja mukana olisi hevosiakin. Niitä lähdettiin tietenkin katsomaan ja tšadilaisiksi paljastuneet muslimipaimentolaiset olivat ottaneet valkoiset kristityt yhdysvaltalaisnaiset sydämellisesti vastaan. Tšadilaismies oli jopa pessyt Rebecca-vaimon jalat, koska ne olivat kuraantuneet. Oli jännittävää kuulla, että paimentolaiset olivat vaeltaneet parempien laitumien perässä Tšadista Keski-Afrikan tasavallan poikki aina Kongoon asti.

Tunnelmaa latisti hieman tohtorin toisen tyttären joutuminen auto-onnettomuuteen Pokolan liepeillä. Tukkirekka oli ajanut holtittomasti vastaan ja tyttären auto oli lentänyt katon kautta ympäri. Suojelusenkeli oli kaiketi ollut matkassa, kun autossa olleet olivat säilyneet hengissä ja vieläpä melko hyvässä kunnossa siitäkin huolimatta, että turvavöitä ei oltu käytetty. Tohtori Harvey oli ajanut tämän päivän aikana Pokolan sairaalaan katsomaan tytärtään. Rukoilimme, että kaikki olisi hyvin ja toisaalta myös minun matkani jatkon puolesta rukoiltiin. Olin kiinnittänyt huomiota siihen, että yhdysvaltalaiset ja näköjään myös britit rukoilevat silmät kiinni. Kuulemma kongolaisetkin rukoilevat silmät suljettuina. Tosin erään kongolaisen sairaanhoitajan mukaan vähintään toinen silmä on kyllä pidettävä auki, jos potilas sattuu olemaan hullu! Ilta päättyi siihen, että Suomi voitti Kanadan jatkoajalla 4–3. Sairaalan pihalla oli vain muutama paikka, joissa sain heikon internetyhteyden ja pystyin tarkistamaan tilanteen. En ole uskonnollinen ihminen, mutta vierailu Impfondossa oli ollut miellyttävä, enkä ollenkaan kadu, että tosiaan erehdyin matkustamaan tänne asti. Ilman erehdystä en olisi tavannut näitä mahtavia amerikkalaisia, enkä rohkeaa brittiträvelleriä, Oliveria.