Bamakon kiertokävely

8.8.2015

Nukuin pitkään, nautin pannukakkuaamiaisen hotellin ravintolassa ja sitten olinkin jo menossa. Uusi maa, uusi kaupunki odotti! Séman kaupunginosasta Bamakon keskustaan päästäkseen on ylitettävä kilometrinlevyinen Nigerjoki Pont des Martyrs -siltaa pitkin. Sillalla on aina vilkas liikenne. Jalankulkijoille on oma kaista, samoin autoille ja mopoille. Mopoja on valtavasti liikenteessä ja niitä voinee pitää jopa jonkinlaisena Bamakon symbolina!

Siltaa ylittäessäni aurinko oli vielä pilvessä, mutta ilma sentään oli kuuma ja kostea. Mali oli mielessäni rennommassa maineessa kuin naapurinsa Guinea, joten uskalsin ottaa sillalta kuvia Nigeristä ja sen rannoista. Guinean pääkaupungissa Conakryssa se olisi johtanut vaikeuksiin. Länsi-Afrikan suurin ja pisin joki, yli 4 000 kilometriä pitkä Nigerjoki, alkaa Guineasta ja virtailee muun muassa Bamakon ja Nigerin pääkaupungin Niameyn halki ja laskee Guineanlahteen Nigerian edustalla. Jo täällä Bamakossa joki on hyvin leveä ja ehkä juuri sen vuoksi Bamako näyttää vastarannalta ja vielä sillaltakin uneliaalta pikkukaupungilta, jota ei ainakaan korkeilla rakennuksilla ole pilattu. Rannalla on pari korkeampaa (ja parempaa) hotellia sekä Malin korkein rakennus, Tour de la BCEAO! Se on Länsi-Afrikan valtioiden keskuspankin Malin pääkonttori.

Vielä ennen kuin silta päättyi, seuraani lyöttäytyi oppaaksi esittäytynyt mies. Mies kertoi olevansa dogon ja siis kotoisin dogonien maalta (Pays Dogon) reilun 600 kilometrin päästä Bamakosta koilliseen. Hotel Sleeping Camel varoittaa näistä ”oppaista”, joilla ei yleensä ole mitään tekemistä hotellin tai matkailubisneksen kanssa. Kunhan yrittävät jotenkin saada elantonsa tienattua maleksimalla länsimaalaisten suosimien paikkojen liepeillä. Ainahan joku haksahtaa. Eikä tämäkään herra taatusti ollut aito dogon. En ollut kiinnostunut kaupunkikierroksesta, enkä mistään muustakaan, sillä halusin kiertää omaan tahtiini. Kättelimme ja toivotimme hyvät päivänjatkot.

Pont des Martyrsin jälkeen jatkoin kohti pohjoista. Ensimmäisenä eteen sattui Marttyyrien aukio. Aukion keskellä on monumentti ja reunalla muurissa kymmenten uhrien nimiä, jotka ovat kuolleet maaliskuussa 1991 ”taistelussa vapauden, oikeuden ja demokratian” puolesta. Kyseessä oli presidentti Moussa Traoréa vastaan suunnattu suuri protestimarssi, mikä luonnollisesti tukahdutettiin kuolettavalla voimalla. Aukiolla oli myös poliiseja tarkkailemassa tilannetta ja Guinea mielessäni menin kohteliaasti kysymään kaiken varalta saako paikalla ottaa kuvia. Muitta mutkitta lupa irtosi, eikä poliiseja edes kiinnostanut seurata, mitä kuvasin. Näinhän sen pitäisi mennäkin.

Jatkoin edelleen kohti pohjoista. Kadun nimi on Avenue du Fleuve. Paikassa, jossa katu haarautuu useaan suuntaan, on Kongon demokraattisen tasavallan ensimmäisen pääministerin Patrice Lumumban patsas. Lumumbaa pidetään suurena afrikkalaisena valtiomiehenä, joka kuoli marttyyrinä siirtomaavallan vastaisessa taistelussa. Mielestäni on mielenkiintoista, että kaukaisen Kongon poliitikko on saanut oman patsaansa Maliin, mutta vastaavaa olen havainnut muissakin Afrikan maissa. Kai se kertoo jonkinlaisesta afrikkalaisesta yhteenkuuluvuudesta. Jokainen afrikkalainen on veli tai sisko toiselleen, oli hän sitten Kongosta, Togosta tai Lesothosta.

Patsasta kuvatessani, sain ensimmäistä kertaa tällä matkalla seuraa surkeista lapsikerjäläisistä. Senegalissa heitä oli viime vuonna ja näemmä myös täällä. Senegalilaisten tapaan myös malilaiset huutelevat valkoista toubabiksi tai toubabouksi. Kun Guinea-Bissaussa tämä oli vain lasten puuhaa ja Guineassa kukaan ei huudellut, oli nyt Malissa taas vain sopeuduttava tähän raivostuttavaan käytökseen. Bamakossa aikuisetkin huutelevat. Ilmeisesti täälläkään toubab-sanalla ei vielä ole mitään negatiivista merkitystä, vaikka valkoinen länsimaalainen niin helposti voisi kuvitella.

Jatkoin edelleen pohjoiseen. Bamakon keskusta on matalaa ja pikkuisia liikkeitä on kaikkialla. Mielestäni Bamako on ainakin Bissauhun ja Conakryyn verrattuna kehittyneempi. Onhan täällä jo ensinnäkin liikennevaloja. Jonkin ajan päästä tulin Sacré Cœurin katolilaisen katedraalin kohdalle ja päätin pistäytyä sisään. Kirkon edessä oli kourallinen surkeannäköistä sakkia. Joko nukkuivat tai olivat sammuneet. Joka tapauksessa he saivat maata kirkon portailla, vaikka kirkko olikin auki. Siellä oli siivous käynnissä. Otin pari kuvaa ja jatkoin matkaa. Katedraalin pihamaan reunalla on muuri, jossa on hienoja uskonnollisia maalauksia. Katedraalin vieressä puolestaan on laiminlyöty suihkulähde, jossa ei nyt ollut vettä ja tuskin ihan vähään aikaan on ollutkaan. Suihkulähdettä ”vartioivia” rapistuneita krokotiileja voinee niin ikään pitää Bamakon symboleina. Tarkoittaahan ”Bamako” ”krokotiilijokea” paikallisella bambaran kielellä. Lähde: [1]

Tässä vaiheessa päivää olin saanut päähäni kävellä aina Malin kansallismuseolle saakka. Olin lukenut sen olevan poikkeuksellisen hyvä museo sijaitakseen Länsi-Afrikassa. Vielä ennen sinne menoa hätistelin lapsikerjäläisiä kimpustani ja bongasin Monument aux héros de l’Armée noire -nimellä kulkevan monumentin keskeltä liikenneympyräntapaista, jota Place de la Libertéksikin kutsutaan. Monumentti on kunnianosoitus Ranskan puolesta ensimmäisessa maailmansodassa taistelleille mustille sotilaille.

Matkallani kohti kansallismuseota, kiersin Bamakon rautatieaseman kautta. Olin luullut, ettei asemalta enää lähde junia minnekään. Alun perin (ja vielä 2000-luvullakin) Bamakosta on päässyt junalla Senegalin Dakariin saakka. Kansainvälistä liikennettä ei enää ole, mutta minua valistettiin, että asemalta pääsee edelleen vielä silloin tällöin junalla Kayesin kaupunkiin saakka. Kaupunki sijaitsee Bamakosta luoteeseen, Senegalin ja Mauritanian rajojen läheisyydessä. Asemalle tuli samaan aikaan japanilainen turisti kameransa kanssa. Häntä tuntuivat kiinnostavan asemalla seisoneet muinaiset junat enemmänkin. Otin kuvan ja jatkoin kohti kansallismuseota. Japanilaisen lisäksi valkoisia turisteja en muuten Bamakossakaan pahemmin nähnyt. He taitavat pysytellä majapaikkojensa suojissa tai sitten heitä ei vain juuri ole. Veikkaan jälkimmäistä.

Malin kansallismuseo Bamakon keskustan pohjoislaitamilla on hyvä vierailukohde kaikille, joita vähääkään kiinnostaa maan antropologinen ja arkeologinen anti. Ja sehän kiinnostaa kaikkia, jos Mali on kerran valikoitunut matkakohteeksi! Itse museossa ei saa ottaa valokuvia ja kaikki opastetekstit ovat vain ranskaksi. Esillä on esimerkiksi jos jonkinlaisia heimomaskeja, tekstiilejä ja kauempana sijaitsevien ikiaikaisten rakennusten pienoismalleja. Tällä matkalla en päässyt esimerkiksi Timbuktuun tai Djennéen, mikä alkoi hieman jopa harmittaa museossa vieraillessani! Museon pihamaalla saa valokuvata (tai sitä ei ainakaan kukaan kieltänyt). Kansallismuseon yhteydessä toimii kahvila ja erinomainen museokauppa, josta saa postikortteja ja jopa postimerkkejä! Ostin muutaman kortin ja tiputin museon edessä olevaan laatikkoon. Eurooppaan vaaditut postimerkit täyttivät kortin koko yläreunan. Laatikko tyhjennettiin postileiman perusteella jo kolmen viikon kuluttua ja kortitkin myöhemmin saapuivat Suomeen.

Kansallismuseon naapurissa toimii eläintarha. Yritin päästä katsomaan pääsymaksun hintaa, mutta yritykseni tyssäsi siihen, että turvatarkastaja löysi repustani puukon. Se oli vahingossa lähtenyt kanssani kaupungille, mutta sen olisi voinut kuulemma jättää odottamaan ”narikkaan”. Ihan niin paljon minua ei eläintarha kiinnostanut, joten kiitin ja lähdin katsomaan kadun toisella puolella sijaitsevaa esihistoriallista näyttelyä. Siellä ei ollut ketään, eikä missään ollut mitään pääsymaksuun viittaavaa tekstiä. Portillakin vain nukuttiin, mutta herättiin kuitenkin vaatimaan rahaa sisäänpääsystä. Esitin kansallismuseon lippuni, joka ei aluksi riittänyt, mutta kun olin tekemässä lähtöä, se riittikin sisäänpääsyksi. Eipä näyttelyssä mitään kovin mielenkiintoista ole: kunhan nyt oli kivikautisia ihmisiä aseteltu puuhiinsa kallionsyvennyksiin. Näyttelyalue taisi myös olla jonkun koti.

Näyttelyalue (ja kansallismuseo) sijaitsee Koulouba-nimisen kukkulan juurella. Sen verran mielenkiintoiselta kukkula näytti, että päätin lähteä kiertämään sitä. Halusin päästä sen laelle, mutta ehkä se ei ole mahdollista lainkaan. Siihen vähän viittaa ainakin Koulouban juurella sijaitseva sotilastukikohta. Parin kilometrin jälkeen päätin luovuttaa, kun saavuin Koulouban kaupunginosaan. Se näytti taas siltä normaalilta Afrikalta savuttavine savimajoineen.

Otin uuden suunnan. Palasin takaisin kansallismuseolle ja jatkoin Rue de Bougouni -katua pitkin kohti itää. Jossain vaiheessa onnistuin ylittämään kadun, vaikka se viiden minuutin odottelun vaatikin. Kävelin sen jälkeen kohti etelää. Yritin päästä Avenue Al Qudsille eli ”Jerusaleminkadulle”, jonka varressa sijaitsee mahtipontinen, joskin hieman rapistunut, monumentti palestiinalaisille marttyyreille! Patrice Lumumban patsaan vielä ymmärrän, mutta että palestiinalaisetkin on pitänyt huomioida! Toivottavasti edes rahoitus on tullut jostain ulkomailta.

Avenue Al Quds on vilkas kauppakatu, jonka vartta pitkin kulkee rautatie kohti Kayesia ja Dakaria. Radan varressa näytti olevan valtava väkijoukko matkatavaroineen kuin junaa odottamassa, mutta oikeasti kyseessä on vain markkinapaikka. Moni odotti myös varmasti kimppataksia johonkin päin kaupunkia. Matkallani kohti Bamakon suurmoskeijaa puskin itseni läpi valtavan tungoksen. Kaikki tuntuivat kaupittelevan jotain. Minua ei sinänsä häiritty, mutta eteenpäin oli vaikea silti päästä. Suurmoskeijaa en saanut oikein kuvattua. Otin kuvan vain minareeteista ja jatkoin matkaa. Täällä ketään ei tuntunut kiinnostavan moskeijan valokuvaaminen.

Boulevard du Peuple eli ”Kansan bulevardi” on pitkä katu, joka kulkee aina sieltä palestiinalaisten monumentilta Patrice Lumumban patsaalle asti ja on nimensä veroinen. Koko kansa tosiaan tuntui olevan kauppareissulla. Välillä oli pakko kulkea autojen seassa, sillä muuallakaan ei eteenpäin päässyt. Välillä myös autotie tuntui olevan tukossa, sillä myyntiä tehtiin siellä, missä oli tilaa. Periaatteessa katu taitaa olla kaksikaistainen molempiin suuntiin, mutta käytännössä käytössä on vain yksi kaista suuntaansa. Jos sitäkään. Mielenkiintoinen paikka joka tapauksessa. Kadun selvitettyäni olin jälleen Lumumban patsaalla, mutta en halunnut vielä palata hotellilleni. Kuljeskelin Nigerjoen rantaan ja istahdin hetkiseksi Malin korkeinta rakennusta, Tour de la BCEAO:ta, vastapäätä.

Kun sitten lähdin takaisin kohti Hotel Sleeping Camelia ja joen vastarantaa, kuljin Laico El Farouk -hotellin ohitse. Kyseessä on luksushotelli ja turvajärjestelyt näyttivät olevan sitä mukaa. Edellisenä päivänä alkanut terrorihyökkäys 600 kilometrin päässä Sévaréssa sijaitsevaan hotelliin oli jo tässä vaiheessa ohitse, mutta Bamakon Laico El Farouk varautui silti edelleen pahimpaan. Luotiliiveihin ja kypärään pukeutuneet miehet näyttivät tutkivan kaikki saapuvat autot tarkasti muun muassa peilien avulla. Niillä nähtiin varmasti esimerkiksi, ettei autojen pohjiin oltu kiinnitetty mitään epämääräistä. Hotellin sisäänkäynnin edessä oli lisäksi YK:n panssarivaunu, jossa miehet näyttivät olevan jatkuvassa valmiudessa tuhoamaan ei-toivotut vieraat.

Olin sillanylityksen jälkeen takaisin Sémassa, missä kävin kuvaamassa vielä kerran tätä suurta ja mahtavaa Nigerjokea. Loppuilta kului hotellilla.