Mauritanian Saharaan

28.4.2014

Aamupäivällä kirjauduin ulos Casablancan-hotellistani ja lähdin talsimaan rinkka selässä kohti lähintä raitiovaunupysäkkiä. Raitiovaunu oli kuitenkin hajonnut niille sijoilleen, joten oli otettava taksi. Taksi Place Mohammed V:n aukiolta Casa Voyageurs -rautatieasemalle maksoi 15 dirhamia eli huimat 1,3 euroa.

Juna takaisin lentoasemalle lähti ajallaan ja oli lentoasemalla kello 10.30. Luulin olleeni aivan liian aikaisin liikenteessä, sillä lentoni Mauritanian Zouérat’han lähtisi vasta kello 14.30. Aikaa lentoasemalle kannattaa nähtävästi kuitenkin varata paljon, sillä lentoaseman ovella on ensimmäinen turvatarkastus läpivalaisuineen. Paikalliseen tapaan kaikki yrittävät yhtä aikaa rynniä läpi ja aikaa kuluu tuhottomasti. Paljon aikaa kuluu myös rahanvaihtotiskin jonossa, jossa pitää esitellä passia ja allekirjoittaa papereita. Marokon valuuttaa eli dirhameita kun ei saisi viedä ulos maasta. Ainakaan teoriassa. Lähtöselvitys aukesi jo hyvissä ajoin, mutta lentoaseman henkilökunta pyrki parhaansa mukaan hämmentämään matkustajia. Milloin olin myöhässä, milloin kerrottiin lähtöselvityksen aukeavan kahden tunnin päästä, milloin minun pitikin mennä tiskille, jossa lähtöselvitettiin Lontoon-konetta. Samaan aikaan Mauritaniaan menijöitä kuitenkin jo lähtöselvitettiin.

Lentoaseman lähtevien matkustajien puolella polteltiin tupakkaa avoimesti, vaikka se olikin kyltein kielletty. Noh, lennolle pääsin ja se taisi lähteä aikataulussa. Mauritania Airlinesin lento! Puljullahan ei oikein ole edes kotisivuja ja Euroopan unionin mustalta listaltakin firma on ollut poissa vasta parisen vuotta. Lento oli kuitenkin kaikin puolin miellyttävä. Verovapaita ostoksia olisi saanut tehdä ja joulukinkulta maistuvaa ruokaakin tarjoiltiin, vaikka kyseessä olikin kanaa ja riisiä. Kuulutukset tapahtuivat pelkästään ranskaksi ja hassaniyaksi, joka on arabian kielen murre ja Mauritanian virallinen kieli. Englanniksi taisi tulla yksi kuulutus. Lentoemännillä oli huntu päässä.

Ilmaan noustuamme, samalle aiemmin kokonaan tyhjälle riville istahti nuori mauritanialaisnainen. Parikymppinen ja hyvin lihava. Mauritanialaisittain hyväosaiset naiset ovat lähes poikkeuksetta tukevassa kunnossa, sillä lihava nainen on paikallisten miesten mieleen ja ylipaino on merkki vauraudesta ja kunnianarvoisuudesta. Kauneusihanne on siis vähän erilainen kuin länsimaissa. Tyttöjä aletaan pakkosyöttää noin kahdeksanvuotiaina eli naimaiän lähestyessä. Ruokahalua kasvatetaan eläinten kasvatukseen tarkoittua hormonia sisältävillä lääkkeillä, joita ei ole tarkoitettu ihmisten käyttöön. Sydänviat ynnä muut liikalihavuudesta seuraavat vaivat tietysti sitten riivaavat maurinaisia. Ja maassa nähdään samaan aikaan nälkääkin. Mutta silti niin mielenkiintoista! Lähde: [1]

Takaisin asiaan. Kravun kääntöpiirin tuntumassa, kuitenkin eteläpuolella, sijaitsee Zouérat’n kaupunki. Tässä Tiris-Zemourin eli koko Pohjois-Mauritanian käsittävän hallinnollisen alueen pääkaupungissa asuu reilut 30 000 asukasta. Zouérat on syntynyt Mauritanian korkeimman vuoren, 915-metrisen rautapitoisen Kediet Ijillin juurelle. Ensimmäisen kerran rautamalmia löydettiin juuri Kediet Ijillin liepeiltä vuonna 1952. Miltei kokonaan eurooppalaisten omistama Société des mines de fer de Mauritanie eli Miferma aloitti malmin louhinnan Mauritanian itsenäistymisvuonna 1960. Mauritanian valtio kansallisti Miferman vuonna 1974, jonka jälkeen yrityksen toiminnot siirrettiin pari vuotta aikaisemmin perustetulle Société Nationale Industrielle et Minière de Mauritanie -nimiselle (SNIM) kaivosyhtiölle. SNIM louhii rautamalmia nykyisin Kediet Ijillin lisäksi muualla Zouérat’n lähialueilla, jonka jälkeen malmi kuljetetaan junilla Atlantin rannikolle Nouadhiboun kaupunkiin. Siitä lisää myöhemmin. Zouérat’n voinee sanoa elävän ja hengittävän lähes täysin SNIM:n tahdissa. Toki myös armeija ja paikallishallinto työllistävät. Lähteet: [2] & [3]

Mauritania Airlinesin lento laskeutui puolentoista tunnin jälkeen Zouérat’han ja kiitoradan varressa oli odottamassa kaksi paloautoa vilkut päällä. Kova luotto on Mauritania Airlinesiin silti edelleen! Olin etukäteen yrittänyt googlailla tätä Zouérat’n Tazadit-nimistä lentoasemaa. Google Mapsin ilmakuvissa lentoasemalla ei näytä olevan minkäänlaista terminaalia, eikä mitään muutakaan rakennusta. SNIM-kaivosyhtiön kotisivuilta kuitenkin selvisi, että Zouérat’n lentoasema on saamassa terminaalirakennuksen. Terminaalirakennus oli kuin olikin rakenteilla, mutta tuskin vielä vähään aikaan käytössä. Sen sijaan terminaalirakennuksena toimi nyt pieni, noin 20 neliömetrin kokoinen, kahdella ikkunalla varustettu koppi. Matkatavarat tuotiin kopin eteen hiekalle, josta ne kerättiin ja mentiin koppiin, jossa oli pöytä, tuoli ja pöydän ääressä setä, joka löi leiman passiin viisumin viereen, eikä kysellyt mitään. Muut Zouérat’ssa kyydistä poisjääneet olivat enimmäkseen espanjalaisia ja pohjoisafrikkalaisia SNIM-kaivosyhtiön työntekijöitä. Mauritania Airlinesin lento jatkoi Zouérat’sta edelleen maan pääkaupunkiin Nouakchottiin. Passintarkastuksen jälkeen menin turvatarkastusalueelle, jossa laukkuni haluttiin tutkia (kuten kaikkien muidenkin). En tiedä etsivätkö alkoholia vai mitä. Alkoholin käyttäminen ja maahantuonti on nimittäin kielletty Mauritanian islamilaisessa tasavallassa. Ja siitä saa rangaistuksen. Mitään laitonta ei rinkastani löytynyt ja sain mennä ulos ”terminaalista”.

Lämpöä ulkona oli reilusti yli 40 astetta, mutta se nyt oli etukäteen tiedossakin. Takseja ei ollut odottamassa saapuvia matkustajia, oli vain SNIM:n linja-auto saapuville kaivostyöläisille. Matkaa keskustaan ei tainnut olla kuin kilometri tai pari, mutta siinä kuumuudessa käveleminen rinkka selässä ei innostanut. Varsinkaan ilman vettä. Menin sitten juttelemaan olemattomalla ranskallani lentoaseman parkkipaikalla autoonsa nojaileviin sûretén (jotain valtion leivissä olevia turvamiehiä, sotilaspoliiseja tjsp.) miehiin. Kerroin olevani turisti ja haluavani päästä kaupungin keskustaan johonkin hotelliin. Kuulemma takseja ei ole ja että voisin yrittää päästä kaivosfirman bussiin. En ehtinyt vielä lähteä bussille, kun miehet päättivät heittää minut jollekin hotellille. Lyhyen matkan aikana ehdittiin pitää lyhyt hassaniyan oppitunti, eikä kyydistä otettu rahaa lainkaan, vaikka sitä yritinkin tarjota. Ensimmäisellä hotellilla (Hotel Mama) ei tärpännyt, sillä se oli kokonaan kaivosyhtiölle varattu. Radiopuhelimella otettiin hotellin turvamiehen kanssa yhteyttä omistajaan, joka myös ilmestyi paikalle toteamaan tilanteen. Ehdottivat, että ottaisin taksin kaivosyhtiö SNIM:n hotelliin. Sitten paikalle saapui dieselmersullaan turvamiehen kaveri Saleh. Hän tiesi noin kolme kertaa edullisemman majoitusvaihtoehdon, L’appartements Mama -nimisen hotellin, josta minullekin löytyi huone hintaan 10 000 ouguijaa (lausutaan ugiijja) eli 25 euroa. Zouérat’ssa hinta on edullinen, mutta koko Mauritanian mittakaavassa reippaasti yläkanttiin. Ennen kuin ehdin rinkkaa heittää selästäni, Saleh ja hotellinomistaja kantoivat minulle jostain seitsemän kylmää puolen litran vesipulloa. Saleh kertoi olevansa syntyperäinen zouératlainen ja ehdotti kiertoajelua hänen Mersullaan tunnin päästä. No minähän suostuin, koska Saleh vaikutti hyvältä tyypiltä. Kommunikointi sujui yllättävän helposti englannin, ranskan, hassaniyan ja espanjan sekoituksella. Oikeasti osaan noista kielistä vain englantia.

Ennen Salehin saapumista täytyi kello siirtää Mauritanian aikaan. Maassa ei siirrytä Marokon tavoin kesäaikaan, joten yhtäkkiä minulla oli tunti enemmän aikaa. Mauritaniassa kello on siis kolme tuntia vähemmän kuin kesäajassa olevassa Suomessa.

Lauma jalkapalloa potkivia pikkupoikia ehti ihmetellä aikansa minua hotellin edustalla. Juttelin heille sitten suomeksi, koska ranskaakaan en taitanut tässä vaiheessa vielä yhtään. Heidän jälkeen paikalle käveli läheisestä kaupasta Telmidi-niminen herra, joka talutti minut kauppaansa ja löi Coca-Cola-tölkin kouraan ilmaiseksi. Saleh saapui puolentoista tunnin kuluttua. Aluksi ajoimme Zouérat’n pääkatua kaivosyhtiö SNIM:n alueelle eli alueelle, jossa kaivosyhtiöllä on hotelli, elokuvateatteri ja paljon kerrostaloja kaivosten ulkomaalaisille työntekijöille. Tämän jälkeen Mercedeksen nokka suunnattiin kohti Kediet Ijill -vuorta, jonka juurella käytiin kääntymässä ja katsomassa terminaalia, jossa rautamalmia lastataan juniin. Vuoren juurelta oli myös hyvät näkymät Zouérat’han. Takaisin keskustaan ajoimme eläinmarkkina-alueen kautta. Myynnissä oli ainakin vuohia ja kameleita. Tämän jälkeen ajelimme edestakaisin kaupungin markkina-alueella. Sitten koitti illallisen aika ja ravintola, jonne menimme, oli jonkun sukulaisen pitämä. Televisiosta tuli espanjalaista jalkapalloa ja Real Madrid on kuulemma paras joukkue. En saanut itse maksaa ateriaani, tosin eipä minulla paikallista valuuttaa olisi ollutkaan. Sitä lähdettiin seuraavaksi vaihtamaan jonnekin keskustan mattokauppaan, jonne Salehin kaverit olivat kokoontuneet makoilemaan ja juomaan teetä. Minullekin tietysti tarjottiin ja mauritanialaiseen tapaan kaikki piti kätellä läpi. Sain 110 eurolla 44 000 ouguijaa eli yksi euro on 400 ouguijaa. Edessä oli vielä paikallisen sim-kortin hankinta, sillä suomalainen liittymä ei todellakaan toimi maassa. Operaattorivaihtoehtoja ovat Mattel, Mauritel ja Chinguitel, joista Mattel on kuulemma paras! Mattelin korttia lähdimme metsästämään, mutta ensimmäisessä kaupassa pyydettiin turhan kovaa hintaa. Salehin mukaan ylihintaa pyytävät ovat alibaboja, ja että pääkaupunki Nouakchott on täynnä alibaboja. Termi oli laajemmassakin käytössä Mauritaniassa. Järkihintainen sim-kortti löytyi sitten tienvarren tupakkakioskista ja raha vaihtoi omistajaa drive-in-tyyliin auton ikkunasta.

Saleh toimi kiertoajelumme aikana samalla jonkinlaisena taksikuskina. Aina joku tuttu löytyi tien varresta (jopa pimeällä) ja näitä ihmisiä sitten heiteltiin koteihinsa ympäri kaupunkia. Mitään maksuja ei Saleh näyttänyt ottavan. Ilta oli jo pitkällä ja pimeyskin laskeutunut aikoja sitten, joten tuli aika viedä minut hotellilleni. Saleh pyysi 6000 ouguijaa kiertoajelustaan eli 15 euroa, annoin 7000 ouguijaa, koska olin hyvällä tuulella. Olin päättänyt jatkaa matkaani jo seuraavana päivänä junalla, joten sovimme Salehin kanssa, että hän tulee noutamaan minut kello 11. Juna lähtisi noin kello 11.30.

Heräsin jo kello kuusi aamulla ja lähdin eilisen tuttavuuden, Telmidin, kaupalle ostamaan aamupalaa. Kauppa olikin jo auki ja Telmidin perhe oli viereisessä huoneessa aamupalalla tai vasta heräilemässä, joten minutkin sitten haastettiin syömään. Patonkia ja minttuteetä. Lisäksi maitojauhemaitoa. Tai jotain vastaavaa. Ei kuulemma ainakaan kamelinmaitoa. Aamupalan jälkeen olisin päässyt Telmidin kanssa rautamalmikaivokselle kuorma-auton kyytiin, sillä selvisi että hän oli SNIM:llä kuorma-autokuskina. Valitettavasti olin sopinut jo Salehin kanssa, että hän tulee noutamaan minut ennen puoltapäivää. Kaivoksen sijaan lähdin kaupungille etsimään rättiä päähäni. Täällä kaikilla miehillä on kankaanpala kietaistuna pään, suun ja nenän ympärille. Naiset käyttävät huntuaan suojana. Siitäkin huolimatta tuntui, että hiekkaa on dyynin verran nenässä ja korvissa koko ajan. Neljän metrin pätkä mustaa kiinalaista kangasta tarttuikin matkaan jostain puljusta.

Saleh saapui kello 11 jälkeen ja soitteli pari puhelua. Juna lähtisikin parisen tuntia myöhässä ja kaupungin pohjoispuolelta, eikä siis Kediet Ijill -vuoren juurelta, kuten ilmeisesti tavallisesti. Meillä olikin sitten vielä aikaa vierailla Zouérat’n laitamilla Salehin talonrakennustyömaalla keittelemässä minttuteetä. Salehin poika ja koiranpentu olivat työmaalla vahdissa yöllisten rosvojen varalta. Suuri talo heille on valmistumassa, mutta sinne muuttavat sitten serkutkin perheineen.

Saleh pyysi mainostamaan kotikaupunkiaan Euroopassa. Haluaisi turisteja sinne ja ilmoittautui oppaaksi. Puhelinnumeron saa minulta! Jos siis Mauritania kiinnostaa ja haluaa saapua maahan mahdollisimman vaikealla tavalla, kannattaa tulla Zouérat’n kautta. Kaikkiahan maa kuitenkin kiinnostaa, toteaahan jo Madventures-kaksikkokin Mad World -teoksessaan, ettei Mauritania ole kenenkään matkalistalla ensimmäisenä. Minulla se oli.

Mauritanian viisumi

Mauritanian viisumin hankkiminen etukäteen Suomesta on periaatteessa helppoa, ainakin jos asuu lähellä Helsinkiä ja suurlähetystö suvaitsee vastata sähköpostikyselyihin. Nimittäin Ranskan suurlähetystö Helsingissä edustaa Mauritaniaa Suomessa ja myöntää 60 euroa maksavia viisumeita. Suurlähetystöstä pitää varata aika (onnistuu sähköpostitse englanniksi) ja sinne pitää mennä henkilökohtaisesti vastaamaan sata kertaa samaan kysymykseen (miksi olen menossa Mauritaniaan?). Lähetystö haluaa hotellivarauksen koko oleskelun ajaksi (Hotels.comin tai vastaavan varaus riittää, jonka voi sitten perua), menopaluulentolipun (itsellä oli paluulippu Senegalista, mikä ei ollut mikään ongelma), todistuksen matkavakuutuksesta (saa vakuutusyhtiöstä) sekä tietysti voimassaolevan passin. Viisumihakemuksena käytetään mielenkiintoisesti Schengen-viisumilomaketta, jonka saa tulostettua lähetystön kotisivuilta. Konsuli sitten myöntää saman tien viisumin niille päiville kuin on toivonutkin. Monikertaviisumi napsahti omalle kohdalleni pyytämättä.

Mauritanian viisumin on saanut loppuvuodesta 2013 lähtien myös maarajoilta sekä ainakin pääkaupungin Nouakchottin lentoasemalta saapuessa maahan. Maa on kuitenkin tunnettu siitä, että se muuttaa viisumikäytäntöään tiuhaan. Välillä viisumeita saa rajoilta, välillä ei. Jos on tulossa maitse Marokon läpi tai viettää pidempään Marokossa, helppo paikka hankkia viisumi on Mauritanian suurlähetystö Rabatissa. Toukokuussa 2014 viisumi EU-kansalaiselle maksoi vähemmän kuin Ranskan Helsingin-suurlähetystössä.

Koska Helsingissä käyminen maksaa liikaa ainakin Oulusta, yksi mahdollisuus on myös hankkia viisumi jostain Mauritanian Euroopassa sijaitsevasta suurlähetystöstä. Niissä viisumi maksoi helmikuussa 2014 reilut 90 euroa. Lähin lähetystö on Berliinissä. Lähestyin heitä sähköpostilla, kahteenkin eri osoitteeseen. Yritin kysyä, onnistuisiko postitse anominen. Vastausta en ole saanut. En tiedä olisiko vastaus tullut, jos olisin kysynyt ranskaksi. Roomankin lähetystöä lähestyin tuloksetta. Eli en tiedä, onnistuuko anominen postitse.