Namibia on dyynejä, Ambomaata ja kapinpuuaaloeita

30.4.–6.5.2022

Huhtikuun viimeisen päivän olin varannut siirtymiseen keskisessä Namibiassa sijaitsevan Sossusvlein dyynialueen reunalle. Olin varannut etukäteen majoituksen Namib Desert Lodgesta, Sossusvlein kupeesta. Ajomatka Ausin kylästä sinne olisi tasan 400 kilometriä ja ensimmäistä kilometriä lukuun ottamatta se näytti olevan soratietä. Ensin matkaan lähtöä kävin etsimässä Ausin kylän tärkeimmät nähtävyydet eli kirkon ja Saksan keisari Vilhelm II:n muistomerkin. Se seisoo kivenheiton päässä Bahnhof Hotelista, kylän halki kulkevan rautatien ääressä. Tie C13 Ausista Helmeringshausenin liepeille ja tie C27 Helmeringshausenista Sesriemiin Sossusvlein kupeeseen eivät ole pikkuiselle Toyota Agyalle lainkaan sopivia; tiet ovat kuoppaista soratietä, jossa harvassa ovat ne kohdat, kun vauhdin voi kiihdyttää kuuteenkymppiin. Muilla tienkäyttäjillä oli alla nelivetomaasturi. Kaikki kulkijat olivat valkoisia, joko turisteja tai paikallisia valkoisia namibialaisia. Olin kiinnittänyt huomiota, että jos eteläisen ja keskisen Namibian teiltä poistettaisiin kaikki valkoisten ajamat autot, ei täällä kulkisi sen jälkeen enää juuri kukaan. Helmeringshausenin kyläkaupan henkilökuntakin oli kassantätiä myöten valkoisia. Radiosta tullut afrikaansinkielinen kantrimusiikki sopii näihin maisemiin ja oloihin erinomaisen hyvin; kuunnelkaa vaikka JJ Stephensin ”Ver in Die Ou Kalahari”. Namibia on merkillinen maa!

Ennen Sesriemiä näin tiellä keihäsantilooppeja sekä seeproista ja kirahveista varoittavia liikennemerkkejä. Valitettavasti jälkimmäisiä eläimiä en nähnyt, mutta maisemat olivat upeat. Iltapäiväneljän aikoihin saavutin Namib Desert Lodgen, josta olin varannut itselleni luksusteltan. Sossusvlein majoitustarjonta on runsasta, mutta hintataso on kova. Siksi siis telttamajoitus. Teltta omalla sisäkylpyhuoneella ja ulkona olevalla keittiöllä maksoi yhdeltä yöltä 844,2 dollaria (52,22 euroa). Kaiken kukkuraksi täälläkään (kuten ei Lüderitzissäkään) hotelli ei ollut tietoinen Booking.comin varauksestani. Namib Desert Lodge oli lähes kokonaan täynnä, mutta onnekseni yksi luksusteltta oli edelleen vapaana ja sain sen. Ja senhän juuri olin varannutkin. Myöhään illalla majapaikan henkilökunta oli vihdoin löytänyt varaukseni ja kaikki oli kunnossa. Kävin uimassa, nautin illalliseksi erilaisia antilooppeja, ihailin Sossusvlein upeaa tähtitaivasta ja sitten menin nukkumaan suureen telttaani, jossa olisi ollut tilaa neljälle hengelle.

Seuraavana aamuna, 1. toukokuuta, ajoin 59 kilometrin matkan takaisin Sesriemin kylään, jossa on portti Sossusvlein dyyneille. Sossusvlei on osa Namib-Naukluftin kansallispuistoa ja sinne on tietenkin pääsymaksu. Ulkomaalaiset maksavat täällä sisäänpääsystä maltilliset 80 Namibian dollaria (n. 4,9 euroa). Autosta on maksettava erikseen kymppi (n. 0,6 euroa). Tankkasin auton täyteen kansallispuiston portilla ja lähdin kaasuttelemaan kohti dyynejä, joiden luokse johtaa päällystetty tie. Päällyste alkaa jo vähän ennen Sesriemiä ja sitä pitkin saa kaasutella perille Sossusvlein dyynialueen uumeniin. Tällaista tämä on Afrikan edistyksellisimmillä seuduilla. Eli aivan liian helppoa ja siksi ehkä vähän jopa tylsää! Näin matkallani taas useita keihäsantilooppeja ja sitten alkoi hiekkamyrsky. Navakka tuuli pöllytti hiekkaa dyyneistä toiseen. Näkyvyys oli heikohkoa ja ehkä juuri siksi puistossa saa ajaa vain kuuttakymppiä. Ensimmäinen tunnetumpi dyyni kantaa nimeä Dune 45, sillä se sijaitsee 45 kilometriä kansallispuiston portilta. Paikalla ei ollut ketään, koska lentävä hiekka sattui osuessaan paljaaseen ihoon. Kävin siitä huolimatta kiipeämässä parin metrin verran ylös dyyniä.

Sossusvlein dyynit ovat kieltämättä käymisenarvoiset, enkä muista nähneeni näin isoja dyynejä edes Saharassa. Pitäisi matkustaa sinne Algerian Saharaan joskus! Päällystetty tie päättyi 61 kilometriä kansallispuiston portilta länteen. Siitä lähtien on kuljettava kansallispuiston järjestämillä kuljetuksilla ellei alla ole nelivetoa. Luvassa olisi vieläkin suurempia dyynejä. Toisin sanoen on keksitty, että rahastaa voi toisenkin kerran. En lähtenyt mukaan tähän vedätykseen lainkaan, sillä ajattelin näkeväni dyynejä vähän autenttisemmissa oloissa ilman saksalaisia ja sveitsiläisiä turistiryhmiä ja asfalttiteitä Tšadin Saharassa parin kuukauden kuluttua. Sen sijaan lähdin etsimään käsiini Hiddenvlei-nimeä kantavan dyynin, jonne on noin kahden kilometrin kävelymatka halki hiekkaerämaan. Matkallakin näkee dyynejä. Reitti sinne alkaa päällystetyn tien päässä olevalta parkkipaikalta kohti etelää. Reitti on merkitty melko hyvin maastoon puisilla kepeillä, joita seuraten löysin Hiddenvlein jopa hiekkamyrskyssä. Paikalla ei ollut muita. Olisin voinut ihailla maisemaa vaikka koko loppupäivän.

Kun sitten palailin takaisin parkkipaikalle ja ajoin takaisin Dune 45:lle, oli siellä kiinalainen ryhmä. Myrskykin oli tauonnut. Parinkymmenen hengen ryhmä piti yhtenäiset Kiinan lipun väriset maskit tiukasti nenän ja suun peittona ja lähti kiipeämään ylös dyyniä. Minulla loppui puhti kesken ilman maskiakin ja lähdin juoksemaan alas upottavaa rinnettä. Namibiassa ei toukokuussa 2022 tietenkään enää ollut maskipakkoa sisätiloissa ulkotiloista puhumattakaan. Iltapäivän mittaan ajelin Sossusvleistä rannikon Swakopmundiin paikoin hyvin surkeassa kunnossa olevia sorateitä. Etenin rauhallisesti, enkä joutunut renkaanvaihtohommiin. Matkalla ylitin kauriin kääntöpiirin. Swakopmundissa olin varannut kahden yön majoituksen Swakopmund Backpackers -hostellista, joka oli suljettu, kun saavuin paikalle. Tavoitin puhelimitse paikan työntekijän, joka oli yllättynyt, kun kerroin varanneeni huoneen. Heillä ei ollut mitään tietoa asiasta, sillä Booking.comia seuraava työntekijä oli lomalla. Tässä vaiheessa totesin itselleni, että Namibiassa ei kannata varata majoitusta etukäteen, sillä jo kolmatta kertaa putkeen homma ei mennyt putkeen tässä maassa. Kaksi yötä Swakopmund Backpackersissä yhden hengen huoneessa maksoi 900 dollaria (n. 55,2 euroa). Olin koko kahden päivän ajan ainoa asukas.

Itse Swakopmund on Lüderitzin tavoin merkillinen kaupunki sijaitakseen Afrikassa. Paikka on saksalaisten perustama, siellä on valtava valkoisten namibialaisten yhteisö ja kaikki toimii, kuten Euroopassa. Ravintoloissa, kahviloissa ja kaupoissa tiskin takana voi olla valkoinen työntekijä, kuten oli esimerkiksi kirjakaupassa, josta kävin ostamassa postikortteja. Sitten räikeänä vastakohtana tälle kaduilla vaeltaa kaupungin liepeille muodostuneista laajoista slummeista tulleita mustia kerjäläisiä. Namibia on afrikkalainen menestystarina, mutta jotain on kuitenkin mennyt pieleen. Jotain oli mennyt pieleen myös Swakopmundin postissa, sillä postikorttini postimerkit oli riivitty irti ja liimattu kuvapuolelle. Ehkä kyseessä on namibialainen tapa.

Kaupungin keskustassa oleva Peter’s Antiques -liike on mielestäni pakollinen kohde Swakopmundissa vieraileville. Sitä pyörittää namibiansaksalaisiin kuuluva Peter madagaskarilaisen vaimonsa kanssa ja myynnissä on kaikkea mahdollista vanhaa: vanhoista Namibian postimerkeistä, postikorteista, kolikoista, kartoista puisiin maskeihin, soittimiin, vanhoihin lehtiin ja niin edelleen. Kyseessä on erilainen, mutta täydellinen matkamuistomyymälä. Kuultuaan olevani Suomesta, Peter kertoi käyneensä Mikkelissä 1980-luvulla, olihan hänen äitinsä heilastellut suomalaisen lähetyssaarnaaja Toivo Tirrosen kanssa. Peter osasi muutaman sanan suomea ja etsi käsiinsä putiikin kaikki suomenkieliset kirjat, jotka herra Tirronen oli kirjoittanut. Olisin voinut lähteä kaupasta ndonga-suomi-sanakirjan kanssa, mutta päädyin ostamaan vain Ambomaan kartan 1980-luvulta. Se sujahtaisi reppuun kätevästi. Ambomaa on Namibian pohjoisin alue, jonka saksalaiset lähetyssaarnaajat antoivat suomalaisille lähetyssaarnaajille 1800-luvulla. Syynä oli resurssipula, sillä saksalaisia ei vain riittänyt kaikkialle. Suomalaiset adoptoivat alueen työmaakseen ja lähtivät viemään alueen ”pakanoille” luterilaista uskoa. Päätin ajaa Ambomaalle seuraavana päivänä.

Saman päivän aikana kävin tutustumassa Cape Crossin hyljeyhdyskuntaan, joka sijaitsee 120 kilometrin päässä Swakopmundista pohjoiseen. Paikalle on 200 dollarin (12,37 euroa) pääsymaksu ja kaupan päälle saa melkoisen lemun; hylkeet haisevat kuvottavalta! Hylkeitä kehotettiin tutkailemaan rauhallisin liikkein, sillä hylje saattaisi hyökätä vaikkapa poikastaan puolustakseen.

Tiistaina 3. toukokuuta aloitin pitkän ajomatkan kohti Namibian pohjoisosaa ja siellä sijaitsevaa Ambomaata (engl. Owamboland), aluetta, josta tietyissä piireissä suunniteltiin siirtomaata Suomelle. Swakopmundista on noin 800 kilometrin ajo Olukondan kylään, kylään, jonne suomalainen lähetyssaarnaaja Martti Rautanen aikoinaan perusti lähetysasemansa. Matkani kulki Omarurun ja Otjiwarongon kaupunkien kautta Tsumebiin, jonka laitamilla poliisi sitten vihdoin pysäytti. Poliisi oli ollut tutkan kanssa puun alla. Asiallinen konstaapeli kehotti minua nousemaan autosta ja tulemaan kurkkaamaan tutkassa olevaa lukemaa. Olin kuulemma ajanut 103 km/h alueella, jossa oli kuudenkympin rajoitus. En lähtenyt kiistämään asiaa, vaikka kieltämättä voimassaolevaa nopeusrajoitusta oli monin paikoin hankala arvioida; merkkejä ei ole turhan tiheästi. Poliisi kehotti minua seuraamaan häntä puskassa olevan poliisiauton luo, jonka peräkontin päällä alkoi seuraavaksi ohjekirjasen selaus. Kirjasessa oli mainittuna kaikki rötökset ja niistä seuraava sakkorangaistus. Minun sakkoni suuruus olisi euroissa noin 120 euroa. Kerroin, että minulla ei ollut riittävästi Namibian dollareita käteisenä, mikä jopa piti paikkansa. Poliisisetä totesi tähän, että paljonko minulla sitten olisi. Annoin dollarinipun, jossa arvioin olleen noin 30 euron arvosta seteleitä. Poliisi oli tyytyväinen ja niin olivat varmaan muutkin puun alla loikoilleet poliisimiehet. Näin olin harjoittanut korruptiota ensimmäistä kertaa elämässäni. Kättelimme ja matka saattoi jatkua. Samaan tutkaan oli juuri ajanut niin ikään Etelä-Afrikan kilvissä ollut auto. Varmaan sattumaa.

Namibian pohjoisosa on muusta maasta poiketen tiheään asuttua ja kyliä on jatkuvasti. Ambomaa on taas sitä Afrikkaa, johon olen tottunut. Siis savimajoja, hökkeleitä ja tien varressa päivystäviä kaupustelijoita. Suomen muinainen läsnäolo täällä ei ainakaan katukuvassa näkynyt mitenkään. Tiellä kulki paljon myös Angolan kilvissä olevia rekkoja, sillä raja oli lähellä.

Olukonda on pikkuinen kylä, jonne Suomessa kouluja myöten kerättiin rahaa kymmeniä vuosia sitten. Rahoilla on saatu päällyste kylän päätielle sekä kokonaiset kolme kirkkoa. Muuten kylä vaikutti kuin miltä tahansa afrikkalaiskylältä. Syy suomalaisten kiinnostukseen oli siis Suomen Lähetysseuran lähetysasema, joka perustettiin vuonna 1871. Lähetysasemaa johti aluksi Inkerinmaalta kotoisin ollut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi ja lähetyssaarnaaja Martti Rautanen (1840–1926), joka on haudattu paikkakunnalle. Nykyisin Olukondassa tai muualla Ambomaalla ei enää ole suomalaisia lähetyssaarnaajia. Namibialaiset luterilaiset papit hoitavat pakanain käännytykset tätä nykyä. Suomalaisten peruina Olukondassa ja Ambomaalla on kuitenkin edelleen paljon suomalaisia etunimiä ja lähes kaikki ovat luterilaisia. Namibian hallituksessa istui vähän aikaa sitten Ambomaalta kotoisin oleva Erkki Nghimtina ja maan nykyinen pääministeri on nimeltään Saara Kuugongelwa.

Lähetysaseman vieressä on Nakambale Lodge -niminen telttakylä, jonne päätin majoittua yöksi tai pariksi. Lodge on saanut nimensä Martti Rautasen lempinimen mukaan, sillä mies tapasi käyttää hattua ja ambokielinen sana ”nakambale” tarkoittaa ”miestä, joka käyttää hattua”. Täkäläisetkin teltat ovat varsinaista luksusta, sillä niissä on ilmastointi ja oma kylpyhuone. Wifiä lodgessa ei ole, mutta ravintola ja uima-allas kylläkin. Yksi yö teltassa maksoi 400 dollaria (n. 25 euroa). Nakambale Lodgen managerina toimii ystävällinen Magdalena, joka erehtyi kysymään, mistä kaukaa olen tulossa. Suomen mainitseminen sai lodgen kaikki työntekijät kerääntymään luokseni (olin ainoa asiakas, joten kellään ei ollut tekemistä muutenkaan). ”Mitäs Suomeen kuuluu?” Magdalenakin oli vuonna 2015 käynyt Suomessa ja ainakin väitti tykänneensä maastamme. Olukondaankin kuulemma aina toisinaan eksyy suomalaisia matkailijoita, joista tunnetuimpiin lukeutuu presidentti Tarja Halonen Namibian valtiovierailunsa yhteydessä vuonna 2011. Ambomaa lienee Afrikan alueista ainoita, joissa Suomi tunnetaan. Muut paikat ovat Beninin Grand-Popo Villa Karo -kulttuurikeskuksensa (jossa vierailisin myöhemmin tällä matkalla) ansiosta ja ehkä Kap Verden lomasaaret.

Seuraavan päivän, 4. toukokuuta, aamuna nautin aamupalan ja lähdin tutustumaan lähetysaseman museoon, jossa vierehti varmaan tunti. Museo on laadukas esittely suomalaisten lähetyssaarnaajien toiminnasta Olukondassa ja Ambomaalla laajemminkin. Esillä on runsaasti suomenkielistä kirjallisuutta. Lisäksi museossa on esillä Ambomaan asukkaiden kulttuuria. Vieraskirjaa en museosta löytänyt. Vierailin myös Martti Rautasen haudalla, löysin paikallisen kuninkaan, Eino Johanneksen, haudan ja Magdalena vei minut vielä Olukondan vanhimpaan kirkkoonkin, joka on rakennettu vuonna 1889.

Seuraavaksi päätin ajella muutaman kilometrin Oniipan kylään, jossa sijaitsee Namibian luterilaisen kirkon päämaja. Kävin Ambomaan pääkaupungissa Ondangwassakin ja kävin bongaamassa Andimba Toivo ya Toivon mukaan nimetyn lentoaseman kaupungin liepeillä. Herra Toivo ya Toivo oli Namibian itsenäisyysliikkeen perustajajäseniä ja hänen isänsä oli töissä suomalaisten perustamassa luterilaisessa kirkossa. Jos Ambomaasta olisi tehty Suomen siirtomaa, olisikohan Ambomaa nykyisin itsenäinen valtio ja Finnair lentäisi Ondangwasta viikottaisen suoran lennon Helsinkiin. Paikallisesta ostoskeskuksesta päätin vihdoin hankkia myös namibialaisen simkortin, vaikka suomalainen numerokin kyllä toimi. Ostin pelkän nettipaketin 65 dollarilla (n. 4 euroa). Itse kortti vain piti hakea erikseen ”China Shopista”, kiinalaista krääsää myyvästä puodista, sillä MTC-operaattorin liikkeestä simkortit olivat päässeet loppumaan.

Illalla nautin illallisen Nakambale Lodgen ravintolassa, jonka listan on selvästi joku suomalainen laatinut. Tarjolla on esimerkiksi Martti Rautanen Sirloin Steak (n. 11,3 euroa), Helsinki Curry Wurst (n. 7 euroa), Finland Chicken Strips (n. 7,3 euroa) ja Namutoni Salad (n. 6,4 euroa). Namutoni on paikkakunta Tsumebin jälkeen ja toimii nykyään lähinnä porttina Etoshan kansallispuistoon. Seuraavana aamuna olin päättänyt jatkaa matkaa, vaikka Ambomaa olikin Namibian kierroksen ehdoton kohokohta. Kun namibialaiset ovat poikkeuksetta fantastisia, viedään ystävällisyys Ambomaalla vielä uudelle tasolle.

Torstaina 5. toukokuuta päätin ajaa Ambomaalta yöksi Marientalin pikkukaupunkiin. Ambomaa muistuttaa Afrikkaa siinäkin mielessä, että alueella on poliisin tiesulkuja. Poliisit tarkastivat paperini kolmella tiesululla, mutta rahaa ei pyydetty. Eräs poliisimies ei voinut käsittää, että suomalainen ajokorttini on tosiaankin voimassa vuoteen 2061 saakka. Hän luultavasti hihittelee paikalla edelleen. Annoin miehelle kummallisia kuivattuja marjoja, joita olin ostanut Oniipan torilta. Seuraava konstaapeli puolestaan tahtoi minun tulevan ensikerralla Namibiaan kolmeksi kuukaudeksi ja toivoi minun sen jälkeen anovan Namibian kansalaisuutta. En kysynyt, onko prosessi todella näin helppo, mutta Namibian passi kieltämättä voisi tehdä matkailun Afrikassa mutkattomammaksi! Tsumebin kohdalla samaiset korruptoituneet poliisit olivat passissa saman puun alla. En langennut samaan ansaan toista kertaa, vaan ajoin ohitse reilua alinopeutta. Ohitin kauriin kääntöpiirin, pääkaupungin Windhoekin ja tietä ylittäneet apinat ja yöksi saavuin Marientalin pikkukaupunkiin. Yövyin mukavan vanhan valkoisen naisen pitämässä Anandi Guesthousessa, jossa siisti huone aamupalalla, jääkaapilla, omalla kylpyhuoneella ja toimivalla ilmastoinnilla maksoi 625 dollaria (38,27 euroa).

Perjantaina 6. toukokuuta ajelin Keetmanshoopin kaupungin kupeessa sijaitsevaan ”metsään”, jossa kasvaa harvakseltaan kapinpuuaaloe-nimeä kantavia erikoisia puita. Metsä tunnetaan englanniksi nimellä ”Quiver Tree Forest” ja afrikaansiksi ”Kokerboomwoud” ja sinne on pieni sadan dollarin (n. 6,1 euroa) pääsymaksu, joka on käytävä maksamassa paikkaa ylläpitävän valkoisen namibialaisperheen kotona. Vain käteismaksu kelpaa. Paikalla on häkissä leopardi, mutta koska häkki oli niin valtava (ehkä pari hehtaaria), en nähnyt eläintä lainkaan. Itse metsä kummallisine puineen toi mieleen Jemenille kuuluvan Sokotran saaren, vaikken ole siellä käynytkään. Paikalla oli muutamia turisteja, mutta pääasiassa paikkaan sai tutustua aivan omassa rauhassa hyppimällä kiveltä toiselle.

Olin päättänyt viipyä vielä yhden yön Namibian puolella, mutta aivan Etelä-Afrikan vastaisen rajan tuntumassa. Ajoin siis yöksi Ariamsvlein pikkukylään, jonka ainoaan majapaikkaan, Joliens Rest Campiin, olin soittanut samana aamuna. Tahdoin varmistaa itselleni majapaikan Namibian puolelta, sillä seuraavaan kaupunkiin Etelä-Afrikan puolella olisi liian pitkä matka. Sain 400 dollarilla (n. 25 euroa) oman kivestä rakennetun siistin pikkumökin, jossa oli jälleen jääkaappi, ilmastointi ja oma kylpyhuone. Joliens Rest Campia pitää valkoinen pariskunta, mutta se nyt olikin jo tullut selväksi. Valkoiset pyörittävät Namibiaa, kun mustille on jäänyt työntekijän rooli. Majapaikan muut asukkaat olivat eteläafrikkalaisia valkoisia matkalla takaisin kotimaahan tai syvemmälle Namibiaan. Seuraavana aamuna päätin ylittää rajan takaisin Etelä-Afrikan puolelle.