Tulo Tulon keitaat ja dyynit ovat palanen Nigerian Saharaa

25.4.2023

Nigeria on pinta-alaltaan 2,5 kertaa Suomea suurempi, ainakin jos M. A. Nummista on uskominen. Suuri koko tarkoittaa hyvin vaihtelevia ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeitä; etelässä maisemaa sävyttävät hiekkarannat, mangrovesuot ja jokien tulvatasangot. Kun tullaan vähän pohjoisemmaksi, alkavat trooppiset metsät, jopa läpitunkemattomat viidakot. Kun vielä matkataan pohjoisemmaksi, ympäristö alkaa kuivua ja muuttuu vähä vähältä puoliaridiksi savanniksi, jonka heinää kasvavaa maisemaa täplittävät akaasiat ja apinanleipäpuut ja jossa esimerkiksi kamelit ovat kuin kotonaan ja paimentolaisuus vielä elättää ison joukon nigerialaisia. Savanni ja sen puut harventuvat liki olemattomiin, kun saavumme aivan maan pohjoisrajalle. Rajan takana vastassa on Nigerin tasavalta sekä rannaton Saharan hiekkaerämaa ja sen dyynit. Mutta tiesittekö, että Nigeriassakin on hiekkadyynejä?

Nigeriaahan ei yleensä lasketa Saharan maaksi, enkä minäkään vielä vähän aikaa sitten tiennyt maailman suurimman aavikon levittäytyneen myös Nigerian puolelle saatika muodostaneen tänne hiekkadyynejä. Olin kuitenkin sattunut löytämään tietoa keitaasta ja samannimisestä kylästä nimeltä Tulo Tulo, joka sijaitsee aivan Nigerin rajalla ja siellä avautuisivat Nigerian omat hiekkadyynit! Joku vääräleuka on dyynien ansiosta kuvannut Tulo Tuloa jopa Nigerian Dubaiksi. Tulo Tulo oli ainoa syyni matkustaa tänne kaukaiseen Yoben osavaltioon ja ainoa syy ottaa matkalle mukaan myös turvamies.

Vain harva matkailija on käynyt Tulo Tulossa, eikä tämän syrjäisen keitaan sijaintiakaan löydy kartoilta aivan helposti. Esimerkiksi Google Mapsiin paikkaa ei ole merkitty lainkaan. Olin kuitenkin päättänyt, että tahdon nähdä Tulo Tulon keitaat ja dyynit, jos ne vain löytäisin ja etenkin jos se olisi turvallista. Olin haravoinut Nigerin vastaista rajaseutua satelliittikuvien avulla ja mielestäni löytänyt Tulo Tulon. Samalla olin tehnyt huomion, että koko Nigerian ja Nigerin rajaseutu täällä Yoben osavaltiossa on täynnä erikokoisia keitaita. Parin nigerialaislähteen perusteella päättelin, että Tulo Tuloon päästäkseni, olisi ensiksi saavutettava pikkukaupunki nimeltä Yusufari. Se sijaitsisi puolen tunnin ajomatkan päässä Gashuasta koilliseen. Minulla tai oppaallani ei siis ollut juuri mitään tietoa, miten voisimme saavuttaa Tulo Tulon, mutta päätimme yrittää. Ehdotin, että ajaisimme aamulla ensiksi suorinta tietä Yusufarin emiirin palatsille kysymään neuvoa. Emiirit ja näiden alaisuudessa työskentelevät ovat luotettavia tietolähteitä. Heitä myös kunnioitetaan laajasti. Nykyisin Yusufarin emiraattia johtaa herra nimeltä Muhammad Ibn-Zakaria.

Vuoteen 2020 saakka ”tie” Gashuasta Yusufariin oli niin hurjassa kunnossa, että tiellä kulkemiseen vaadittiin nelivetomaasturi tai Neuvostoliitossa valmistettu maastokuorma-auto. Kaikki muut kulkupelit ehkä aasia, hevosta ja kamelia lukuun ottamatta olisivat jääneet jumiin hiekkaan. Nyt tie on siis päällystetty koko reilun 30 kilometrin matkalta, eikä matka-aika ole enää tuntikausia. Nyt se on vain minuutteja. Muuten Yusufari kyllä sijaitsee edelleen pussinperällä ja täältä eteenpäin kaikki tiet ja ”tiet” ovat hiekkaisia, kuoppaisia ja mutkaisia kärrypolkuja, joilla neliveto tai kameli on edelleen ehdoton.

Kiitos uuden tien, löysimme pian itsemme Yusufarin pikkukaupungin keskustasta, jossa hausaa taitava turvamieheni tiedusteli tietä emiirin luokse. Sen olin jo oppinut, että tietä kannattaa aina kysyä vanhemmilta ihmisiltä, sillä heiltä saa parhaat neuvot ja he ovat yleisesti luotettavampia. Niin nytkin; avulias vanhempi herrasmies paljastui emiirin kakkosmiehen palvelijaksi ja johdatti meidät Yusufarin syrjäkujalle, jossa kummallakin puolella kohosi savesta kyhättyjä taloja. Talvella ne ovat luultavasti riittävän lämpimiä ja näin kuumaan aikaan talot pysyvät puolestaan miellyttävän viileinä. Paria pääkatua lukuun ottamatta Yusufarin kadut ovat hiekkaisia ja ohitsemme viilettänyt härkien vetämä kärry nostatti ilman sakeaksi pölystä. Ensimmäisten sateiden saapumista varmasti jo odoteltiin, mutta aivan vielä ei ollut sadekauden aika täällä pohjoisessa. Emiirin kakkosmiehen talo poikkesi ulkoisesti vain vähän tavallisen kansan asumuksista, mutta ainakin hänellä on auto ja satelliittiantenni. Mies oli juuri aamupesulla, mutta sen suoritettuaan hän ilmestyi kadulle antamaan neuvoja, totta kai. Kakkosmies oli pukeutunut arvolleen sopivasti, siis hyvin tyylikkäästi. Valkoiseen kaapuun pukeutunutta palvelijamiestä kehotettiin johdattamaan meidät emiirin sihteerin puheille ja niin tapahtui.

Emiirinpalatsia, Gidan Serikaa, ei ole myöskään merkitty karttoihin, mutta olimme oppaani kanssa päätelleet senkin sijainnin satelliittikuvista. Yusufarin kaltaisessa noin 5 000 asukkaan kaupungissa ei olisi kovin montaa suurta rakennusta. Uumoilumme osui oikeaan ja palatsi tosiaan sijaitsi siellä, missä sen kuvittelimmekin sijaitsevan. Aivan palatsiin asti emme menneet, sillä emiirin neuvonantaja ja sihteeri, siis sakateri, tuli ottamaan meidät ystävällisesti vastaan. Yusufariin saavutaan tarkastuspisteen läpi, mutta turvamieheni ei tahtonut pienintäkään riskiä, joten kehotti minua pysymään sisällä autossa, kun hän ja oppaani neuvottelisivat sakaterin kanssa. Siis siitäkin huolimatta, että Nigerian poliisivoimien erikoisjoukkojen turvamieheni oli kyllä varmistanut jälleen esimiehiltään, että Yusufari olisi turvallinen jopa valkoihoiselle. Sakateri oli avulias ja kertoi, että toki voisin vierailla Tulo Tulossa. Asiassa ei olisi minkäänlaista estettä. Koko Yusufarin emiraatti, johon myös Nigerin rajalla sijaitseva Tulo Tulo kuuluu, olisi turvallinen. Voisin kuulemma matkustaa keitaalle vaikka keskellä yötä, eikä mitään siltikään tapahtuisi. Boko Haramilla ei ole näillä main jalansijaa. Sakateri soitteli muutaman puhelun ja hankki meille pyynnöstämme sekä auton että oppaan.

Olimme saapuneet Yusufariin Abujasta Toyota RAV4:n kyydittämänä, mutta nyt oli parasta vaihtaa auto paremmin näille ”teille” sopivaksi. Samoin kuskiksi oli parasta saada joku joka oikeasti osaisi navigoida Tulo Tuloon. Kuljettaja ilmestyi pian paikalle ja oli valmis ajamaan meidät Tulo Tuloon ja takaisin. Se olisi hänelle hyvä lisätienesti. Herra kertoi normaalisti hoitavansa Yusufarin ja Tulo Tulon välistä julkista liikennettä maasturillaan. Kylään pääsee julkisilla eli tämän miehen Landcruiserin kyydissä ainakin kerran viikossa, keskiviikkoisin, jolloin Tulo Tulossa on markkinapäivä. Tällöin auto ja sen katto pakataan ääriään myöten täyteen matkustajia ja röykytellään parin tunnin matka halki dyynien Tulo Tuloon ja takaisin. Yusufarin emiirin sakateri kertoi myöhemmin, että kuljettajamme todella tuntisi seudun kuin omat taskunsa. Samoin hän tuntisi kaikki reitit Libyaan saakka, sillä on salakuljettanut Eurooppaan pyrkiviä siirtolaisia Nigeriasta Nigerin poikki Libyaan saakka. Olimme siis hyvissä käsissä. Myös saamamme oppaan tausta oli vakuuttava; hän oli emiirin henkilökohtainen opas valkoisessa kaavussaan, jota koristi punainen nauha. Päässään hänellä oli viininpunainen hattu ja kädessä sauva. Kaikki tunnistaisivat miehen, minne sitten menisimmekään ja tunnistaisivat myös sen, että olin emiirin suojeluksessa. Viimeistään tämän miehen läsnäolo siis varmistaisi, että mitään pahaa ei pääsisi tapahtumaan.

Turvamieheni sen sijaan päätti, että hänen ei kannattaisi tulla kanssamme Tulo Tuloon lainkaan. Hän perusteli poisjääntiään sillä, että ei yksin voisi tehdä paljonkaan, jos nyt kuitenkin kohtaisimme bandiitteja. Tai jos joku tulotulolainen innostuisi anastamaan turvamiehen rynnäkkökiväärin hetken mielijohteesta. Kaikki kun eivät välttämättä arvosta sotilasuniformuja. Hän oli tehnyt päätöksensä jo pari päivää sitten ja ymmärsin hänen perustelunsa oikein hyvin, vaikka periaatteessa hän olisi kyllä voinut tulla siviilivaatteissa mukaamme. Turvamiehiä olisi kuulemma tarvittu kolme tai neljä.

Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ennen puoltapäivää oppaani, emiirin antaman oppaan ja kuljettajan kanssa tämän vanhalla Toyota Landcruiserilla. Tavoitteemme oli palata takaisin Yusufariin ennen pimeää, sillä Tulo Tulossa ei ole hotellia tai muutakaan majataloa. Ja tuskin on Yusufarissakaan. Hinnaksi olimme sopineet 200 euroa sisältäen polttoaineen ja vierailut usealla keitaalla matkan varrella. Alun perin hinta oli ollut 80 euroa halvempi, mutta ennen lähtöä hintaa oli vielä hilattu ylöspäin. En ollut perillä, kuka lopulta sai minkäkin summan, sillä enhän ollut itse osallistunut neuvotteluihin. Olin vain istunut sisällä autossa, mutta siitä huolimatta Yusufarin lapset olivat löytäneet minut ja tulleet uteliaina kurkkimaan sisään tummennetuista laseista. Hauskaa meillä oli puolin ja toisin. Toisin kuin Kanossa kaksi päivää sitten, täällä en ollut enää ”Mr. Man”. Täällä minua ei osattu puhutella mitenkään. Kunhan kikattelivat ja vilkuttelivat.

Minulla oli kuulemma tuuria, sillä säätila tulisi olemaan hyvä koko päivän. Aurinko tulisi pian esiin pilviverhon takaa. Sadekuuro taas voisi vaikeuttaa matkantekoa ja tehdä näistä Tulo Tuloon johtavista tieurista kulkukelvottomia. En kysynyt, että miten Tulo Tuloon pääsee sadekaudella! Matkanteko keitaille on merkittävä osa Tulo Tulo -kokemusta, sillä reitti kulkee dyyniltä toiselle, hyvin kuoppaisia tieuria pitkin. Olin nähnyt jo Yusufarin laitamilla ensimmäiset dyynit, mutta nyt niitä näkyi minne katsoikin. Vähä vähältä myös niitä sitova kasvillisuus hupeni. Missään nimessä täällä Yoben osavaltiossa sijaitsevat dyynit eivät pärjää koossa Algerian Saharassa tai Namibian Sossusvleissä sijaitseville vastineilleen, mutta mielestäni oli silti eksoottista ajatella olevansa Nigeriassa ja nähdä dyynejä. Näimme myös runsaasti paimentolaisia ja heidän karjalaumojaan. Tulo Tulon kylä sijaitsee noin kahden tunnin matkan päässä Yusufarista, vaikka etäisyys paikkakuntien välissä on vain noin 40 kilometriä. Välillä kyllä sijaitsee muutamia kyliä, sillä on muistettava, että olimme edelleen Afrikan väkirikkaimmassa maassa. Ihmisiä on riittänyt myös tänne Saharan laidalle.

Seudun asukkaat ovat pääosin kanureita, jotka puhuvat kanurin kieltä ja asuttavat tätä Nigerian koilliskulmaa, Nigerin kaakkoisosaa ja myös Tšadjärven seutuja Tšadin ja Kamerunin puolella. Noin 800-luvun puolivälistä aina vuoteen 1846 kanureilla oli kukoistava ja voimakas valtakunta nimeltään Kanem-Bornu, joka käsitti alueita nykyisen Koillis-Nigerian, Etelä-Tšadin, Itä-Nigerin alueilta aina eteläiseen Libyaan saakka. Valtakunta hallitsi alueellaan tärkeitä karavaanireittejä. Kanurit kääntyivät islaminuskoon 1000-luvulla. Nykyisin kanurit saavat elantonsa maanviljelystä, kuten hirssin ja maapähkinöiden viljelystä, mutta käyvät edelleen myös kauppaa naapurikansojen kanssa. Kanurit ovat moniavioisia ja aikoinaan pitivät myös orjia. Orjuuden lakkauttaminen pannaan brittien siirtomaahallinnon piikkiin. Lähde: [1]

Ajoimme Tashandorin ja Adinin kylien halki ja pian saavuimme ensimmäisen keitaan reunalle. En muista keitaan nimeä, mutta tämä kyseinen palmujen reunustama keidas oli nyt kuivan kauden lopulla kuivunut. Seudulla on sekä tällaisia kuivuvia keitaita että keitaita, joissa on vettä vuoden ympäri. Nigerian taivaalle haihtunut vesi oli paljastanut valkoisia laikkuja, joka paljastui kaliumiksi. Seudun asukkaat keräävät kaliumia ja myyvät sitä eteenpäin. Lagosissa siitä saisi hyvän hinnan, tiesi oppaani. Vastaava tilanne oli seuraavassakin keitaassa, jonka pohjalla kävimme kävelemässä. Missään nimessä keitaat eivät silti muutu elinkelvottomiksi, vaikka vesi haihtuukin taivaan tuuliin. Sillä osa vedestä tietenkin painuu maahan ja elättää paimentolaisia ja näiden karjaa läpi kuivan kauden! Löysimme keitaalta pienen fulaniperheen, jonka oletin elävän paimentolaiselämää. He olivat ihmeissään valkoisen miehen eksymisestä heidän keitaalleen, mutta tahtoivat esitellä kaivonsa meille. Sieltä nostettua vettä olisi saanut maistaakin, mutta jätin väliin. Minulla oli pullovettä repussani. Perheellä oli keidasta reunustava palmumetsikkö täynnä omaisuutta eli sarvipäisiä lehmiä. Luultavasti kymmenittäin.

Ajoimme taas vähän matkaa ja pääsimme kaksi kertaa edellisiä keitaita suuremmalle keitaalle, jonka myöhemmin totesin Kajemarumin keitaaksi. Kuljimme palmumetsikön ja hirssipellon poikki keitaan keskelle, jossa oli tällä kertaa vettä. Kajemarum on yksi alueen keitaista, jotka eivät kuiva milloinkaan. Vesi on mahdollistanut paikallisin standardein melko laajamittaisen maanviljelyn. Tai ainakin monipuolisen sellaisen. Kajemarumin keidas ensinnäkin mahdollistaa asumisen täällä, mutta myös kaikki maailman vihannekset, juurekset ja hedelmät maniokista mangoon, porkkanasta papaijaan ja banaanista meloniin viihtyvät täällä. Kuuma ilmasto, jatkuva auringonpaiste, keitaalta ohjattu vesi ja paikallisten taidokas huolenpito ovat luoneet tänne loppumattomien hiekkadyynien keskelle erikoislaatuisen paratiisin. En ole nähnyt vastaavaa missään muualla. Kuljimme keitaan puutarhassa hyvän tovin ja kaikki puutarhassa töissä olleet tervehtivät iloisesti. Ja toden totta, kaikki kyllä tunnistivat myös Yusufarin emiirin meille antaman oppaan.

Kajemarumin keitaalla on monipuolisen puutarhansa lisäksi myös karjaa lehmistä kameleihin. Uteliaat paikalliset tulivat luoksemme, kun olimme ottamassa kuvia kameleiden kanssa. Kajemarum taitaa olla kanurien asuttama, koskapa paikalliset tahtoivat opettaa pari sanaa kanurin kieltä minulle. Kameli on ”kàlímò” ja lehmä ”fê”. Kun pääsimme takaisin autolle, ohitsemme vaelsi suuri lauma lehmiä.

Seuraavaksi vuorossa oli itse Tulo Tulo, kylä, jonka nimi kääntyy suomeksi kutakuinkin näin: ”soinen maa, jossa on runsaasti vettä”. Pohjoisnigerialaisilla ja suomalaisilla on ehkä toisistaan eriävä käsitys suosta, mutta kyllä sadekausi täälläkin muuttaa ympäristöä paikoin kulkukelvottomaksi, ainakin autoille. Runsaasta vedestä en ole eri mieltä, se pitää paikkansa. Se myös mahdollistaa elämän täällä syrjäisessä osassa Nigeriaa. Tai oikeastaan Tulo Tulo ei ole kovin syrjäinen, sillä Airtelin liittymähän toimii paikkakunnalla ja täällä on myös kansainvälinen rajanylityspaikka. Sinne menisimme myöhemmin. Ensin vuorossa olisivat vastaanottoseremoniat, joita johtaisi Tulo Tulon varakyläpäällikkö varsinaisen kyläpäällikön ollessa matkoilla kylän ulkopuolella. Emme olleet tietenkään pyytäneet mitään seremonioita, mutta Yusufarin emiirin sakateri oli ollut yhteydessä varakyläpäällikköön ja tämä oli koonnut paikalle koko joukon kylän miehiä vastaanottamaan meitä. Istuimme alas kylän keskustassa olevaan katokseen, jossa saimme kuulla moneen kertaan olevamme lämpimästi tervetulleita ja että voisimme olla Tulo Tulossa turvallisin mielin. Tänne ei ole pesiytynyt mitään bandiittiryhmittymiä. Turisteja ei tosin oikeastaan käy, tai jos käykin, ovat he olleet tähän asti nigerialaisia. Niiden määrän voinee laskea kahden käden sormilla. Valkoihoisia kylässä käy niin ikään hyvin harvoin. Edellinen valkoihoinen, mies, kävi täällä kolme kuukautta ennen minua, mutta hänkään ei ollut täällä turistina, vaan työasioissa. En julistaudu Tulo Tulon ensimmäiseksi länsimaalaiseksi turistiksi, mutta ei meitä kovin montaa ole voinut täällä ennen minua vierailla. Unkarilainen valokuvaaja, Nigeriaa erityisen paljon kuvannut, Irene Becker tosin kävi täällä jo vuonna 2009.

Kun kuulumiset oli vaihdettu ja tunsin oloni hyvin tervetulleiksi, tarjosi Tulo Tulon varakyläpäällikkö minulle ja oppaalleni ruokaa. Tilanne oli erikoinen, sillä koskaan en ole kokenut vastaavaa vieraanvaraisuutta saapuessani uudelle paikkakunnalle. Koskaan aiemmin minun vuokseni ei ole koottu vastaanottokomiteoita. Ennen ruokaa liki kaksimetrinen herra kuitenkin tahtoi esitellä minulle valkoisen hevosensa, josta hän oli hyvin ylpeä ja sietää ollakin. Seuraavaksi eteemme kannettiin valtava lautasellinen riisiä ja naudanlihakastiketta kanurien tapaan laitettuna. Ruoka oli erinomaista ja sitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Ruoka huuhdottiin alas kylmällä juotavalla jugurtilla. Ruokailun aikana varakyläpäällikön talon perukoilta luoksemme askelsi korea riikinkukko, joka olisi tainnut haluta päästä osalliseksi ateriastamme.

Ruokailun päätteeksi on usein syy vierailla käymälässä, mutta varakyläpäällikkö tahtoi jälleen vain parasta vieraalleen, joten minua lähdettiin viemään kylän parhaaseen vessaan. Tai siis näin sen ymmärsin, sillä olisihan varakyläpäällikön talossakin varmasti ollut jossain nurkassa reikä lattiassa tai maassa. Löysin pian itseni vielä hieman keskeneräisen talon sivurakennuksesta. Vessa oli täälläkin pelkkä reikä lattiassa. Kivenheiton päässä vessasta sijaitsee Nigerian ja Nigerin välinen kansainvälinen rajanylityspaikka, joka Nigerian puolella kantaa nimeä Port Obasanjo, entisen presidentin Olusegun Obasanjon (vallassa 1976–1979 ja 1999–2007) mukaan. Rajanylityspaikka on kylän harvoja nähtävyyksiä, jonne vieraat aina viedään. Tällä kertaa oikein varakyläpäällikön ja muiden kylän miesten toimesta. Rajaviranomainen kertoi olevansa Lagosista ja hänen pyynnöstä esitin passini, minkä jälkeen asia oli kunnossa; saisin vapaasti ottaa kuvia ja käydä halutessani myös Nigerin puolella rajaa. Virallisesti voisin ylittää rajan täällä vain, jos joku olisi Nigerin puolella minua vastassa. Muuten Tulo Tulossa rajan ylittävät vain paikalliset, sillä saman perheen jäseniä saattaa asua kummankin maan puolella. Rajan molemmin puolinhan asuu vähintäänkin samoja kanureita, fulaneita, hausoja ja niin edelleen. Nigerialaiset eivät tarvitse viisumia Nigeriin, eivätkä nigeriläiset Nigeriaan.

Minulla oli passissani viisumi myös Nigeriin, sillä olin matkustamassa sinne muutaman päivän kuluttua, mutta siitä huolimatta elämäni ensimmäinen vierailu Nigerin tasavallan maaperälle tapahtui ilman rajamuodollisuuksia, hieman kuin puolilaittomasti. Mutta silti Nigerian viranomaisten luvalla ja suuren seurueen saattelemana. Varakyläpäällikkökin asteli naapurimaan puolelle, samoin teki Yusufarin emiirin antama opas. Mieleeni tuli elämäni ensimmäinen vierailu Guinea-Bissauhun, joka niin ikään tapahtui, kun vain kävelin sinne rantaa pitkin Senegalista. Nigerin rajamuodollisuudet tapahtuvat ilmeisesti vähän matkan päässä, sillä en nähnyt rajalla nigeriläisiä viranomaisia.

Kun Niger oli ”nähty ja koettu” ja maapinna taskussa, hyppäsimme takaisin autoon ja lähdimme huristelemaan kohti seuraavaa keidasta. Sen nimeä en tiedä, mutta se sijaitsee noin kahden kilometrin päässä Tulo Tulon kylästä lounaaseen. Ylitimme dyynejä ja pian saavuimme paikkaan, joka on mielestäni eräs maailman kauneimmista ja vetää vertoja jopa Ouniangan keidasjärville Tšadin pohjoisosassa. Siis keskellä Saharaa. Notkelmassa hiekkadyynien ympäröimänä sijaitsee noin 800 metriä pitkä ja noin 300 metriä leveä keidas, jossa oli vettä sen verran, että siellä olisi pystynyt jopa uimaan. Nyt uimassa olivat monet sarvipäiset lehmät, jotka viettivät täällä täydellistä elämää. Kelihän oli mitä parhain auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Vesi oli varmasti miellyttävän viileää ja halutessaan saattoi kaatua jonkun palmun alle lepäämään ja märehtimään. Palmuja on keitaan reunama täynnä, mutta rannalla on Kajemarumin keitaan tavoin erilaisia viljelyksiä. Myös tämä keidas mahdollistaa kaiken mahdollisen kasvatuksen. Minun, oppaideni ja kuljettajan ohella myös iso joukko kylän nuoria miehiä oli liittynyt joukkoomme. Eräs miehistä, Abdullahi, paljastui siviiliasuiseksi poliisiksi, joten turvallisuus oli edelleen taattu. Tietenkin myös harvat tällä keitaalla työskentelevät tunnistivat Yusufarin emiirin oppaan. Eräs nuorista miehistä päätti tarjota melonia, jonka hän otti eräästä puutarhasta ja paloitteli sopiviksi paloiksi. Nigerian Saharassa kasvanut meloni maistui täydelliseltä, mutta lämmin se oli kyllä sisältä. Aivan kuten se säätilakin.

Paluumatkalla takaisin Tulo Tulon kylään, kokenut kuljettajamme teki virhearvion ja ajoi erään dyynin yli liian kovalla vauhdilla. Auton takapyörien iskeytyessä takaisin maahan dyynin harjanteen toisella puolella, pamahti Landcruiserin takalasi tuhansiksi pieniksi lasinsirpaleiksi. Auton sisällä tämä ei aiheuttanut vahinkoa, mutta katolla matkustanut varakyläpäällikön teini-ikäinen poika loukkasi jalkansa pahannäköisesti lasin aiheuttaman viillon takia. En ole terveydenhuollon ammattilainen, mutta kyllä minulla yleensä on matkassa vähintään laastareita. Pullovedellä yritimme puhdistaa syvää haavaa ja asettaa siihen laastareita. Totesin, että nyt on parasta ajaa suorinta tietä Tulo Tulon terveysasemalle, sillä haava tarvitsisi tikkejä. Vaikka en siis edelleenkään ollut lääkäri. Kylä näkyikin jo horisontissa, joten matka ei ollut pitkä. Tulo Tulon terveysasema paikkasi pojan haavan ja laskun suuruus oli seitsemisen euroa. Odotellessani tein huomioita terveysasemalla, joka on ensinnäkin maalattu kehitysmaankeltaiseksi, siis hailakankeltaiseksi, mutta paikka on siisti ja etupihalla oli jopa pikkuinen kolmipyöräinen ambulanssi. Se varmasti ajaa asiansa Tulo Tulon kylässä, mutta ei sillä kaukaisempien keitaiden sairastuneita dyynien poikki noudettaisi hoitoa saamaan.

Palasimme varakyläpäällikön talolle ja lähdimme vielä pienelle kyläkierrokselle. Poliisi-Abdullahi kertoi, että voisin vapaasti kuvata mitä tahtoisin. Se ei olisi Tulo Tulossa mikään ongelma. Kävimme kylän torilla, joka oli nyt tiistai-iltapäivällä melko hiljainen. Tilanne olisi toinen seuraavana päivänä, kun koittaisi viikottainen markkinapäivä. Ostin 1,5 litran mangomehupurkin, sillä pullovettä emme Tulo Tulosta löytäneet. Pullovedelle ei taitaisi olla menekkiäkään, sillä paikalliset suosivat vesipusseja niiden edullisemman hinnan takia. Itse pyrin välttämään niitä, sillä vedenlaatu ei aina ole paras mahdollinen ja saattaa aiheuttaa raivokasta ripulointia juojalle. Ainakin jos juoja sattuu olemaan suomalainen.

Hyvästelimme Tulo Tulon ystävällisen varakyläpäällikön ja muut kyläläiset ja lähdimme ajamaan takaisin kohti Yusufaria. Matkalla hyvästelin myös Nigerian Saharan, kaikin tavoin ainutlaatuisen osan tätä maailmaa. Perillä Yusufarissa, turvamieheni, Yusufarin emiirin sakateri ja muut tärkeät herrat olivat ilmeisesti viettäneet päivän saman puun alla, minne he jäivät, kun lähdimme aamupäivällä kohti Tulo Tuloa. Nyt tuntui, että myös täällä oli vastaavanlainen vastaanottoseremonia, kuten Tulo Tulossakin; miehet olivat uteliaita kuulemaan kokemuksestani ja olivat tohkeissaan, kun kerroin ihastuneeni paikkaan kovasti. Heillä on täällä todellinen timantti, ainakin jos matkailun näkökulmasta katsotaan. Olen nähnyt paljon keitaita, mutta en mitään Tulo Tulon seudun keitaiden kaltaista. Eikä parin tunnin röykytysmatka keitaille voi olla pahasta, vaan ennemminkin osa kokemusta. Sakateri ja muut miehet pyysivät levittämään sanaa Tulo Tulosta ja miksei myös Yusufarista. He myös lupasivat pitää alueen turvallisena.

Erosimme suuren ystävällisyyden vallitessa ja lähdimme ajamaan takaisin Gashuaan, tuttuun Yusufana Royal Suites -hotelliin. Illallisen haimme tutusta mama Blessingin ravintolasta Gashuan keskustasta. Nauravainen mama Blessing oli niin ikään tohkeissaan, kun asioimme hänen ravintolassaan jo toista kertaa, minkä hän muisti mainita vähintään kahdesti.

---

Ja koska Yusufarin emiirin sakateri pyysi, muuttuu tämä blogipostaus tässä vaiheessa kaupalliseksi yhteistyöksi itseni kanssa, vaikka koko Nigerian-matkani maksoinkin omasta pussista: olen perustanut Kamelimatkat-nimisen matkatoimiston, joka on erikoistunut Länsi-Afrikkaan ja Saharaan. Ja optimistisesti ajattelen, että ihmisiä kiinnostavat uudet ja eksoottiset matkakohteet, joten huhtikuulle 2024 on suunnitteilla pienryhmämatka Pohjois-Nigeriaan, sen värikkäälle Durbar-festivaalille sekä Tulo Tulon dyyneille & kuvankauniille keitaille ja sen jälkeen myös Etelä-Nigeriaan. Vaikkapa siksi, koska Nigeria on Afrikan väkirikkain maa, mutta silti edelleen tavattoman tuntematon matkailumaa länsimaalaisten keskuudessa huolimatta hyvistä lentoyhteyksistä. Yritämme tehdä asiaan muutosta ja levittää ilosanomaa Nigeriasta (turvallisuus edellä, sillä olisihan se huonoa bisnestä viedä matkailijoita bandiittien kynsiin).

Kirjoitin jutun myös matkatoimiston perustamisesta, joka ei ole mikään yksinkertainen ja nopea juttu vuoden 2023 Suomessa. Esimerkiksi matkapakettilaki vaatii matkanjärjestäjiä asettamaan riittävän vakuuden Kilpailu- ja kuluttajavirastolle asiakkaiden rahojen turvaksi esimerkiksi mahdollista konkurssia silmälläpitäen. Olen asettanut vakuuden aika päiviä sitten, mutta edelleenkään Kamelimatkat ei ole Kilpailu- ja kuluttajaviraston vakuusrekisterissa. Sain kuitenkin jo luvan aloittaa toiminnan. EDIT: Kamelimatkat on ollut vakuusrekisterissä 28. elokuuta 2023 lähtien.

Joten mikäli Länsi-Afrikka ja Saharan seutu kiinnostaa, ottakaa Kamelimatkojen sometilit seurantaan:

• Instagram
• Facebook
• TikTok

Tulen työntämään tileille ottamiani kuvia ja videonpätkiä Afrikasta. Olen tähän asti lähinnä seurannut muita sosiaalisessa mediassa, mutten ole ollut kovin kiinnostunut jakamaan omia reissujani tämän blogin ulkopuolelle. Blogi on saanut riittää. TikTok on kokonaan uusi maailmansa ja vaikuttaa paholaisen keksinnöltä!