Värikäs ja intensiivinen Durbar-festivaali Kanossa

23.4.2023

Aamu Zariassa valkeni harmaana, kuten taitaa olla tapana tähän aikaan vuodesta. Sadekausi teki tuloaan. Jo edellispäivänä olimme todistaneet rankkasadekuuroa. Samoin yöllä oli ilmeisesti satanut. Mitä pohjoisemmaksi matkustaisimme, sitä harvemmassa olisivat sateetkin. Kadunan osavaltiossa sijaitseva Zaria on jo selkeästi Pohjois-Nigeriassa, mutta meidän matkamme kulkisi vieläkin pohjoisemmaksi. Ja lopulta ihan Nigerin rajalle saakka (ja lopulta myös itse Nigeriin). Ennen sitä tutustuisimme Pohjois-Nigerian suurimpaan, tärkeimpään ja kuuluisimpaan kaupunkiin, Kanoon. Matkalla sinne näin, miten maisema kuivui silmissä ja kasvillisuuden määrä vähentyi. Vähintäänkin maisema muuttui ruskeammaksi. Siellä täällä laidunsi lehmiä, mutta myös kameleita. Olimmehan saapuneet Sahelin alueelle. Kyliä ja muuta asutusta on koko 150 kilometrin matkalla, jonka taitoimme reilussa kahdessa tunnissa Zariasta Kanoon.

Nigeria kuuluu Afrikan tuktuk-vyöhykkeeseen, joka alkaa ties mistä, mutta käsittää varmasti ainakin Etiopian, Sudanin, Tšadin, Nigerin ja Nigerian. Nigeriassa tietää, että lähestytään kaupunkia, kun näiden keltaisten kolmipyöräisten koppimopotaksien määrä alkaa kasvaa. Kun ajoimme sisään Kanoon ”portista”, joka oli tainnut romahtaa aika päiviä sitten, tuktukeja tungeksi kummallakin puolella käsittämättömiä määriä ilman mitään sen kummempia liikennesääntöjä. Kuljettajat olivat pääosin nuoria, osa selvästi alaikäisiä. Kanossa on yli neljä miljoonaa asukasta, joten näitä takseja toisaalta tarvitaan. Minäkin kulkisin sellaisella seuraavien parin viikon aikana vielä lukemattomia kertoja niin Nigeriassa kuin Nigerissäkin. Alun perin täällä kuljettiin mototakseilla, eli moottoripyörän tarakalla, mutta valtiovalta kielsi ne vaarallisina, mitä ne kieltämättä toisinaan ovatkin. Monin paikoin Sahelin alueella moottoripyörät on kielletty myös syystä, että ne yhdistetään islamistiseen jihadismiin. Moottoripyörä on ollut ja tulee olemaan monen terroristin kulkupeli, sillä sellaisella on kätevä käydä toteuttamassa isku ja painella sitten karkuun takaisin aavikolle. Tämä ei liene tarina tuktuk-taksien takana täällä Kanossa, joka on ollut jo pidemmän aikaa turvallinen. Lisäksi kaupungin ympäristö ja laajempi Kanon osavaltio ovat turvallisia, eikä kaupunkiin päästäkseen ole enää pakko lentää Abujasta, Lagosista tai ulkomailta.

Kano on eräs koko maan merkittävimmistä kaupankäynnin ja teollisuuden keskuksista. Kanon historia juontaa 900-luvulle ja keskiajalla siitä muodostui islamilainen hausakuningaskunta. Kanossa on vanhakaupunki, jonka ympärillä oli aikoinaan noin 20 kilometriä pitkä muuri. Sen rakennustyöt alkoivat kuningas Gajemasun valtakaudella (1095–1134), mutta tähän päivään säilyneet osat muurista ovat 1400-luvulta. Kanon muurien sisällä sijaitsee Kurmi Market, joka toimi aikoinaan tärkeänä karavaanien pääteasemana, sillä reilut 200 vuotta sitten Kanosta tuli samannimisen emiraatin pääkaupunki, joka hallitsi kaupankäyntiä Atlantilta aina Niilille saakka. Kanoon kulki niin Saharan suola- ja orjakaravaaneja, kuin myös valtavia määriä aseita, mausteita, silkkiä, hajusteita, vaatteita ja niin edelleen.

Emiraatti on edelleen olemassa, mutta nykyään kauppatavarat kulkevat maasta ja kaupungista toiseen pääosin moottorivoimalla, mutta kamelikaravaanejakin käy edelleen, joskin se tuntuu olevan nykyään lähinnä outoa ja epäilyttävää. Esimerkiksi maaliskuussa 2021 naapurimaasta Nigeristä saapunut karavaani herätti paikallisissa ”ahdistusta”, mutta poliisin selvitettyä asiaa, kävi ilmi, että kamelikaravaani oli oikealla asialla eli tuomassa potaskaa myytäväksi ja poistuisi sen jälkeen takaisin Nigerin puolelle rajaa. Karavaanin matkustusasiakirjat olivat olleet kunnossa.

Meillä oli tarkoitus tutustua Kanoon tarkemmin parin-kolmen päivän kuluttua, kun palaisimme tänne takaisin. Tämän päivän tärkein anti olisi 200 vuoden takaa juontuva perinne, Durbar, joka juhlistaa Ramadan-kuukauden päättymistä ja kokoaa kymmenet tuhannet muslimit Kanon emiirinpalatsille ja sen ympäristöön seuraamaan paraateja, joissa värikkäisiin asuihin ja turbaaneihin pukeutuneet miehet ratsastavat värikkäästi puetuilla hevosilla ja kameleilla. Tällaisia hevosmiehiä koristeellisissa puvuissa näkyikin minne menimmekin Kanossa. Miehet olivat kokoontumassa eri puolilta kaupunkia samaan paikkaan ja sen jälkeen liittymässä suureen paraatiin. Oppaani ei ollut aiemmin nähnyt Durbar-festivaalia, eikä autossa istunut asemieskään ollut täkäläisiä, mutta ihmisjoukkoa seuraamalla päädyimme oikeaan paikkaan, jätimme auton kadunvarteen ja liityimme suureen ihmismassaan seuraamaan tätä fantastista paraatia.

Minulle ”durbarista” tulee mieleen vuosina 1837–1901 Britanniaa hallinneen kuningatar Viktorian Durbar-huone Osborne Housessa Isle of Wightillä, mikä mainitaan elokuvassa Victoria & Abdul (2017). Kyseessä oli ainakin elokuvan perusteella kuningattaren ”kyseenalaisen” ystävän, intialaisen muslimipalvelija Abdul Karimin idea, jonka kuningatar päätti toteuttaa. Sana ”durbar” onkin urdua ja hindiä ja tarkoittaa ainakin hallitsijan järjestämää seremoniallista kokoontumista ja toisaalta tilaa, jossa hallitsija ottaa vastaan arvovieraita.

Seremoniallinen kokoontuminen todellakin oli meneillään, kun ohitsemme kulki satoja miehiä hevosineen ja kameleineen. Kaikilla, myös hevosilla ja kameleilla, oli värikäs ja koristeellinen asuste yllään. Paraatiin osallistujat olivat ympäri Kanon emiraattia ja järjestäytyneet eräänlaisiksi ”rykmenteiksi”. Aivan kuin olympialaisten avajaisissa, myös täällä edellä kannettiin plakaattia, joka kertoi mistä päin emiraattia miehet olivat saapuneet kunnioittamaan emiiriä ja ilmaisemaan hänelle uskollisuutta. Durbar-perinne sai alkunsa siis 200 vuotta sitten, jolloin hevosia käytettiin sodankäynnissä. Jokaisen yläluokkaisen perhekunnan oletettiin antavan hevosen ja miehen johonkin emiraattia puolustavaan ”rykmenttiin”. Kerran vuodessa miehet hevosineen kokoontuivat yhteen vannomaan lojaaliuttaan emiirille ja toisaalta esittelemään valmiuttaan taistella emiirin puolesta.

Paraati kesti pitkään ja lopulta myös itse emiiri ratsasti ohitsemme. Emiirinä täällä Kanossa on vuodesta 2020 lähtien toiminut herra nimeltä Aminu Ado Bayero (s. 1961). Emiirin saapumisen kuulee jo kaukaa, sillä hänen kunniakseen ammutaan laukauksia, missä hän liikkuukin. Itse en ole ikinä ollut hevosen selässä, enkä kyseisistä elikoista tiedä juurikaan, paitsi sen, että Suomessa eläimen kerrotaan olevan hyvin säikky saaliseläin, jonka kohdalla pitää hidastaa, eikä ainakaan sovi töötätä. Nigerialaiset hevoset ovat kuitenkin täysin toista maata, eivätkä hätkähdä kymmenistä tuhansista hurraavista ihmisistä, toistuvista kunnialaukauksista, rummunpärinästä ja muusta mekkalasta. Hevosilla onkin ollut erittäin tärkeä osa Nigerian yhteiskunnissa jo 1300-luvulta asti, ja ne symboloivat voimaa ja vahvuutta – joita kumpaakin todistin tässä paraatissa.

Paraatin loppupäässä Kanon emiirille kunniaa tekivät myös erilaiset valtiolliset instituutiot, kuten Nigerian poliisivoimat ja armeija. Tilanne oli erikoinen, sillä ensimmäistä kertaa Afrikassa sain filmata viranomaisia mielin määrin heidän siihen mitenkään puuttumatta. Minua siihen jopa kannustettiin. Kuten muutkin paraatiin osallistuvat miehet, myös viranomaiset tuntuivat olevan hyvällä tuulella. Myös katsojat, ympäri Kanon osavaltiota saapuneet ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja olivat selvästi juhlatuulella. Minun kanssa tahdottiin ottaa lukemattomia selfieitä, sillä Durbar-festivaali on edelleen melkoisen tuntematon tapahtuma Nigerian ulkopuolella, eikä täällä törmää muihin länsimaalaisiin. Siitäkin huolimatta, että Matkapassi-ohjelmassa vierailtiin Durbar-festivaalilla Pohjois-Nigerian Machinassa jo joskus 2000-luvun alussa. Silloin juontajana ollut nainen oli festivaalin ainoa valkoihoinen. Nyt noin 20 vuotta myöhemmin täällä Kanossa minä saatoin olla se ainoa valkoihoinen.

Tosiaan, Durbar-festivaaleja järjestetään ympäri pohjoista Nigeriaa, kuten Zariassa, Dutsessa, Katsinassa ja siellä Machinassa. Suurin on kuitenkin täällä Kanossa ja erään lähteen mukaan se on maailman suurin koristeltujen hevosten kokoontuminen. Kanossa ja muutamilla muilla paikkakunnilla Durbar-festivaali järjestetään itse asiassa kahdesti vuodessa; ensimmäisen kerran näin Ramadanin päättymisen jälkeen eli Id al-Fitri -juhlan kunniaksi ja toisen kerran Id al-Adhan kunniaksi, joka vuonna 2023 oli kesäkuun lopulla. Durbar ei silti ole pelkästään uskonnollinen tapahtuma, vaan myös merkittävä kulttuurin kannalta ja houkuttelee kyllä Kanon kristittyjäkin seuraamaan tapahtumia.

Kun paraati oli kulkenut ohitsemme, lähdimme muun väkijoukon mukana kävellen kohti emiirinpalatsia, jossa tapahtuisi Durbar-festivaalin seuraava vaihe. Kävelymatkaa oli useampi kilometri ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä ollut parempi ottaa alle tuktuk. Kanon emiirinpalatsi, Gidan Rumfa, on 1400-luvulta ja toimii edelleen emiirin, tämän vaimojen sekä jälkikasvun asumuksena. Koko laajan kompleksin alueella asuu noin 200 ihmistä. Durbar-festivaali on harvoja tilaisuuksia, jolloin palatsin alueelle voi vain mennä muina miehinä. Niin oli tehnyt muutama kymmenen tuhatta muutakin. Minä olin edelleen ainoa valkoinen suurella kentällä, jonka keskeltä samaiset paraatiin osallistuneet miehet hevosineen ja kameleineen kohta taas kulkisivat. Kenttä oli tupaten täynnä ihmisiä. Ihmisiä oli puissa, aidoilla ja mihin nyt vain oli pystynyt kiipeämään. Vetäydyimme hieman taka-alalle ihan turvallisuussyistä, sillä enhän tahtonut joutua tallotuksi.

Pian miehiä ratsailla alkoi lipua emiirinpalatsin pihamaalle paikallisen televisiokanavan pystyttämästä portista. Yleisön tehtävä on hurrata näille nyt kovin vakavailmeisille hevos- ja kamelimiehille, jotka saavat näin itseluottamusta ja voimaa ja sen jälkeen piiskaavat hevosensa hurjaan kiitoon ihmisjoukon keskellä. Varmaan 1,5 tunnin ajan koristeelliset hevoset ravasivat tuon parin-kolmen sadan metrin matkan hirmuista vauhtia ja todella tekivät yleisöön vaikutuksen. Kuten edellisessäkin paraatissa, jossa ei siis ravattu, myös nyt itse emiiri osallistui. Jo kymmenen minuuttia ennen herran saapumista palatsinsa kentälle, kuulimme toistuvat kunnialaukaukset. Emiirin saapuminen oli Durbarin kohokohta ja sai yleisön hullaantumaan totaalisesti. Emiiri kulki kentän poikki tykinlaukausten ja hurmioituneen yleisön saattelemana.

Kun tämäkin tapahtuma oli ohitse, alkoi väki tungeksia sisään emiirinpalatsiin. Ehdotin oppaalleni ja turvamiehelleni, että odottaisimme hetkisen, kunnes pahin tungos olisi ohitse. Jos jo koko tapahtuma oli ollut ainutlaatuinen elämys itselleni, olin minäkin jonkinlainen nähtävyys festivaalikentällä. Päädyin niin paraateihin osallistuneiden hevosmiesten kuviin, useisiin selfieisiin ja lopuksi vaihdoimme yhteystietoja eräiden Kanon emiirin metsästäjien ja vakoojien kanssa. Niin, emiirillä on tietenkin edelleen kumpiakin.

Emiirinpalatsin sisäpihalla oli seitsemän kamelia, kuten asiaan täällä päin kuuluu. Pääsimme myös piipahtamaan peremmällä palatsissa, jonka seiniä koristavat kauniit ja värikkäät ornamentit. Pääosin sisään palatsiin tuntuivat pääsevän vanhemmat ihmiset ja naisväki, kun taas nuorten miesten ja lasten osaksi tuli jäädä ulkopuolelle. Vartijat antoivat armotta raippaa lapsille, jotka yrittivät pujahtaa sisään palatsiin. Ilman vanhempiaan kulkevat lapset ovat kuulemma turvallisuusriski, sillä he saattavat äityä näpistelemään.

Totesimme emiirinpalatsin nähdyksi. Samoin Durbar-festivaali olisi nyt osaltamme nähty, vaikka se jatkuisi erilaisten tapahtumien myötä vielä päiviä vierailumme jälkeen. Olin ilmaissut haluni vierailla myös Dala-kukkulalla, joka on 534 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitseva mäennyppylä Kanon vanhassakaupungissa. Itse Dalan löytyminen ei ole vaikeaa, mutta sinne johtavan tien löytyminen on. Ajelimme vanhaakaupunkia ristiinrastiin ja saimme ajo-ohjeita. Paikallisten englannintaito ei ole kovin kummoinen, mutta mukanahan oli onneksi hausaa taitava turvamies. Vanhankaupungin asukkaat ovatkin nimenomaan juuri hausoja, mutta joukossa on myös fulaneita. Saimme auton lopulta parkkiin ja lähdimme kapuamaan Dala-kukkulalle, vaikka en ollut ihan varma, olisiko se välttämättä hyvä ajatus, kun katsoin ylös kukkulalle. Se oli nimittäin tupaten täynnä paikallisista lapsista. Ramadanin päättyminen tuo mukanaan Sallah-nimellä tunnetun lomajakson, jonka aikana ei ole koulua, eikä töitä. Siispä lapset olivat kerääntyneet kukkulalle viettämään aikaa. Pyhävaatteissa totta kai.

Näkymät ympäröivään Kanoon ovat toki kauniit: kaupunki jatkuu silmänkantamattomiin, katsoi mihin suuntaan tahansa. Kuten tietysti neljän miljoonan asukkaan kaupungissa kuuluukin. Muuten totesin, että Dala-kukkulalla ei ole järkevää vierailla pyhäpäivinä. Väkeä oli aivan liikaa, vaikkei kukaan ollutkaan uhkaava. Lapset olivat uteliaita, mutta kukaan ei oikeastaan osannut kysyä mitään tai pyytää rahaa. Kunhan vain tuijottivat ja kulkivat perässä. Eräs teinipoika sentään raivasi minulle hieman tilaa, kun kuuli, että tulin vain katsomaan maisemia. Kuten emiirinpalatsin vartijoillakin, myös tällä pojalla oli samanlainen ruoska mukanaan, jota heiluttelemalla hän raivasi lapsia edestäni. Turvamies ehdotti parin minuutin jälkeen poistumista paikalta, sillä ei tuntenut oloaan mukavaksi. Minulla oli sama tunne. Siispä vetäydyimme takaisin alas kukkulalta ja lähdimme etsimään hotellia.

Kano on toki ehdottomasti muslimikaupunki, mutta paikkakunnalla on runsaslukuinen kristitty vähemmistökin. Suurin osa kristityistä asuu Sabon Garin kaupunginosassa, jonne olimme päättäneet majoittua. Osa asukkaista on alkuperäisiä kanolaisia, mutta Sabon Gariin on muuttanut paljon myös Etelä-Nigeriasta tulleita. Kun muualla Kanossa olimme nähneet vain muslimiasuihin pukeutuneita ihmisiä, oli erikoista nähdä nyt shortseihin ja t-paitoihin pukeutuneita kanolaisia. Niin naisia kuin miehiäkin. Pohjois-Nigeriassa on käytössä šarialaki, mutta siitä huolimatta Sabon Garissa ihmiset istuivat terasseilla ja kittasivat avoimesti olutta. Vastapäätä olutterassia saattoi olla kirkko.

Saimme majoituksen Ocean Palace Guest Inn -hotellista, jossa yö maksoi noin 20 dollaria. Hotelli ajoi asiansa, vaikka wifiä ei ollutkaan, minkä lisäksi mobiilidata toimi hotellin seinien sisällä hyvin heikosti.