20.6.2020
Huippuvuoret on paljon muutakin kuin sen suurin kaupunki Longyearbyen. Oikeastaan saarilla tulisi painella luontoon ja yöpyä teltassa yö tai pari. Tai vähintään vaeltaa jonkin läheisen vuoren huipulle, mitä alun perin suunnittelinkin. Mutta luontoon meneminen täällä vaatii patikointia ja vieläpä mahdollisesti surkeassa säässä (jota Suomessa on ihan riittämiin). Aseistettu opaskin olisi otettava matkaan jääkarhujen vuoksi. Ajattelin, etten kuitenkaan näkisi sen jonkin läheisen vuoren huipulta mitään, koska olisi sumua ja räntääkin varmaan sataisi. Lisäksi olin yksinäni matkassa, eikä kahden hengen minimivaatimus retkille ehkä täyttyisi. Patikoinnit olisi parempi jättää tropiikkiin ja aavikoille ja nyt vain rentoutua. Ostin siis itselleni 11 tunnin vuonoristeilyn Pyramidenin hylättyyn kaivoskaupunkiin ja Nordenskiöldinjäätikölle.
Normaalina kesänä vuonoristeilyjä järjestää useampikin firma, mutta nyt löysin vain yhden, Henningsen Transport & Guidingin järjestämän risteilyn Pyramideniin. Ostin matkan, vaikka en täysin uskonut retken toteutuvan. Hinta oli 1 750 Norjan kruunua (n. 166 euroa) ja summan toki saisi takaisin peruutustilanteessa. Vähimmäismatkustajamäärä oli kahdeksan ja ostaessani retken matkustajia oli viisi henkeä! Parin päivän kuluttua Henningsen lähetti sähköpostin, jossa he kertoivat saaneensa risteilylle isomman ryhmän ja nyt matkustajia olisi riittävästi. Pääsisimme vuonolle seilaamaan!
Lauantaiaamuna puin ylleni useamman kerroksen vaatetta, kun samaan aikaan Suomessa nautittiin äärimmäisen harvinaisesta juhannushelteestä. Kyllä Longyearbyenissäkin aurinko tietenkin paistoi, mutta ei se jaksanut nostaa lämpötilaa kuin jonnekin viiden plusasteen tienoille. Henningsenin bussi kaarsi aikataulussa kello 8.30 noutamaan minua ja samassa hotellissa majoittuvaa tromssalaispariskuntaa. Longyearbyenin satama sijaitsee vain kahden minuutin ajomatkan päässä Mary Ann’s Polarrigg -hotellista, mutta siinä ajassa norjalainen oppaamme ehti selvittää risteilyn kulun på norsk. Kuulemma kyydissä oli paljon norjalaisia eläkeläisiä, jotka eivät englantia osaisi. Se retkemme pelastanut ryhmä olikin nimenomaan iäkkäämmistä norjalaisista muodostunut ryhmä. Minä saisin oman evästyksen sitten laivalla på engelska, sillä olin laivan ainoa ei-norjalainen. Tai ainakin ainoa, joka ei asunut Norjassa tai Huippuvuorilla.
Ilman koronavirusta laivalla olisi saanut istua missä tahansa, mutta nyt kaikilla oli oma pöytä, jossa nautittaisiin myöhemmin risteilyn hintaan kuulunut lounas. Käsidesiä oli tarjolla käsittämättömän monessa paikassa. Opas keräsi kaiken lisäksi kaikkien matkustajien tiedot kotiosoitteita, puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita myöten. Jäljitys onnistuisi paremmin, kun minulla tai jollain norjalaisella sitten todettaisiin covid-19!
Kaikki mahdolliset säätiedotukset lupailivat Huippuvuorille pilvistä ja sateista säätä koko päiväksi. Heti lähdön (ja risteilyfirman tarjoaman pahoinvointipillerin) jälkeen nautin kuitenkin Billefjord-aluksen aurinkokannella Huippuvuorten auringosta. Olisi kai pitänyt olla aurinkorasvaakin mukana, sillä illalla naama hieman punotti. Pahoinvointitabletti tuli todella tarpeeseen, sillä pian lähdön jälkeen laiva keinui aalloissa sen verran pahoin, että ehdin jo katua matkalle lähtöä. Billefjord on kuulemma jäänmurtaja, mikä ei ainakaan helpota keinutusta. Laivan thaimaalainen miehistö luovi paatin nopeasti kahden vuonon, Adventfjordenin ja suuremman Isfjordenin, ristiaallokosta ja meno helpotti huomattavasti. Taas kelpasi istuskella aurinkokannella jääkarhuja kiikaroimassa. Paitsi ettei niitä jääkarhuja kyllä näkynyt.
Billefjord seilasi ensimmäiseksi Isfjordenin pohjoisrannalle, missä seisoo Huippuvuorten vanhin rakennus Svenskhuset. Ruotsalainen talo tunnetaan erityisesti talven 1872–73 kuluessa tapahtuneesta tragediasta. Tuona talvena 17 hylkeenmetsästäjää kuoli ja pitkään kuolinsyyksi epäiltiin keripukkia. Nyttemmin kuolinsyyksi on varmistunut säilykepurkeista saatu lyijymyrkytys. Eipä Svenskhuset juuri laivalle kyllä näkynyt, sillä rannoilla oli sumua. Kiikareilla onnistuin talon löytämään. Ehkä. Ei siitä kuvamateriaalia ole. Googlatkaa.
Svenskhuset jäi taakse, kun pian livuimme Skansbukta-nimiseen lahteen, paikkaan missä Isfjorden loppuu ja laivallemme nimen antanut Billefjord alkaa. Skansbuktaa reunustavat jylhät, suoraan merestä kohoavat vuoret. Vuoret ovat hieman vaaleampia kuin aiemmin näkemämme rannat; täällä on kipsiä! Kipsiä on jopa louhittu 1900-luvun alkupuolella, mutta vastenmieliset sääolot tekivät bisneksestä liian vaivalloista. Lahti jäätyi liian varhain ja suli liian myöhään. Sijaintikin oli erittäin syrjäinen. Siispä louhinta todettiin liian kalliiksi.
Skansbuktaa ihaillessamme laivan miehistö grillasi kannella lohta ja possua. Skansbuktan jälkeen koittikin sitten ruokailu ja ruoka olisi voitu tarjoilla millä tahansa suomalaisella kesämökillä, sen verran tuttua ja turvallista se oli. Risteilyn hintaan kuuluvan lounaan kanssa sai ilmaiseksi vettä, mutta kaikki muu oluesta virvoitusjuomiin maksoi muutaman kympin: limsatölkki oli 30 kruunua (n. 2,8 euroa) ja olut 40 kruunua (n. 3,8 euroa). Vohvelin sai 25 kruunulla, mutta huippuvuortenthaimaalaiset eivät selvästi oikein tajua koko konseptia: vohveleiden päälle lätkäistiin äärimmäisen pieni määrä kermavaahtoa ja mansikkahilloa. Tai ehkä norjalaiset sitten nauttivat suunnattomasti vohveleista ilman täytteitä.
Puolen päivän aikoihin vuonoristeilyn pääkohde Pyramiden ilmestyi näköpiiriin. Kun Longyearbyen muistuttaa kovasti Norjaa, on Pyramiden sitten aikamatka Neuvostoliittoon. Pyramiden on alun perin ruotsalaisten 1900-luvun alussa perustama hiilikaivoskaupunki, mutta ruotsalaiset päätyivät luopumaan paikasta ja myivät paikan Neuvostoliittoon. Sikäläinen valtion kaivosyhtiö Trust Arktikugol alkoi kehittää Pyramidenistä kaivoskaupunkia jo ennen toista maailmansotaa, mutta pääosin kaivostoiminta alkoi vasta sodan jälkeen. Pyramideniin ilmestyi muun muassa kulttuuritalo, koulu, kirjasto ja toki myös Leninin patsas, maailman pohjoisin sellainen. Pyramiden kukoisti erityisesti 1980-luvulla ja elinolot olivat hyvät. Miesten asuintaloa kutsuttiin Lontooksi ja naisten Pariisiksi. Perheiden majoitusta taas kutsuttiin hullujen huoneeksi, sillä talossa oli pysyttävä sisällä jääkarhuvaaran vuoksi. Lasten ei annettu leikkiä ulkona. Sitten Neuvostoliitto romahti ja lopulta viimeinen niitti kaivoskaupungin sulkemiselle oli venäläisen lentokoneen maahansyöksy lähellä Longyearbyeniä vuonna 1996. Siinä kuoli useita pyramideniläisiä. Lopulta vuonna 1998 Pyramiden muuttui aavekaupungiksi, eikä se milloinkaan ehtinyt tuottaa edes voittoa.
Pyramiden on edelleen venäläisten hallussa. Satamalaiturilla laivalasti jaettiin kolmeen ryhmään. Norjalaiset ikäihmiset saivat bussikuljetuksen ”keskustaan” saakka. Itse päädyin venäläisen Daniilin ryhmään ja hänen ryhmänsä kulkisi kaupungissa kävellen. Mies oli ollut viisi vuotta Pyramidenissä ja oli yksi ”kaupungin” 30 asukkaasta. Talvella väkiluku laskee 15:een. Suuri väkiluku perustuu kuulemma siihen, että kaupungissa asuu paljon Pyramideniä kunnostavia rakennusmiehiä. Näin kaupungilla myös kolme venäjää puhuvaa lasta kirmailemassa ilman mitään aseistusta. Nyt tietenkin jääkarhulla oli helpompiakin saaliita, kun suuri norjalaisjoukkio ja minä olimme paikalla. Edellisen kerran jääkarhu oli tallustellut pääkadun poikki kuluvan viikon tiistaina. Daniililla oli olalla kivääri, mikä on pakollista ulkona liikkuessa. Pyramiden on sen verran avoin alue, että jääkarhu voi saapua paikalle mistä tahansa. Myös koronavirus voi saapua milloin tahansa, minkä vuoksi meidän tuli säilyttää vähintään metrin turvaväli kanssaretkeläisiin.
Ensimmäinen pysähdyskohteemme oli viiden minuutin kävelymatkan päässä satamasta: toimimaton puhelinkioski! Oikeasti puhelin ei ole koskaan toiminutkaan, mutta on paikalla sen merkkinä, että tässä on ainoa paikka koko kaupungissa saada yhteys Norjan puhelinverkkoon. Muuten täällä pelataan satelliittipuhelimilla. Toisena pysähdyspaikkana oli jykevä Pyramiden-kyltti neuvostoajoilta! Pian ohitimme Pyramidenin edelleen käytössä olevan helikopterikentän. Pyramideniin pääsee Longyearbyenistä helikopterin ja laivan lisäksi talvella moottorikelkalla muutamassa tunnissa Nordenskiöldinjäätikön kautta. Billefjord-vuonokin jäätyy Pyramidenin korkeudella talvisin.
Kuljimme halki ränsistyneiden tai jopa tuhoutuneiden rakennusten halki kohti keskustaa Daniilin kertoillessa ympäröivistä rakennuksista. Pyramidenin laitamilla on ollut jopa navetta ja sikala. Osa rakennuksista on ulkoapäin ihan hyvässä kunnossa, mutta sisällä todellisuus on toinen. Vain pari-kolme taloa on käyttökelpoisia. Yksi niistä on kulttuuritalo, jossa meidän ryhmämme oli nähtävyys: venäläiset työntekijät ottivat kuvia, sillä olimme tämän sesongin ensimmäisten vierailijoiden joukossa. Itse kulttuuritalossa pääsimme kiertämään jumppasalissa ja elokuvateatterissa (jossa järjestetään edelleen myös konsertteja). Pyramidenin kirjasto oli vielä suljettu koronaviruksen vuoksi. Kulttuuritalon edessä seisoi sitten se Pyramidenin ehkä tunnetuin monumentti: maailman pohjoisin Lenin! Lenin katselee alas pääkatua, jonka varrella on koristeellisia taloja ja lopulta myös kaivoskaupungin kanttiini. Kanttiinin keittiö oli aikanaan kuulemma erittäin hyvin varusteltu, eikä ruoka ei maksanut työläisille mitään. Kaikki oli kuulemma niin hyvin!
Seuraavaksi Daniil marssitti meidät Pyramidenin ravintolaan ja matkamuistomyymälään. Matkamuistomyymälässä ei saanut koskea mihinkään, koska olihan koronavirus läsnä kaikkialla. Onnistuin viimein lähettämään pari postikorttia Suomeen, mutta sitten Daniil olikin jo lähtenyt kohti laivaa. Satamasta keskustaan kävellessä mies oli pitänyt tarkkaan laskua, että kaikki olivat mukana. Nyt ei ollut enää niin väliä, oltiinhan toki periaatteessa Venäjällä. En ollut ainoa ryhmästäni, joka oli jäänyt vaille opasta. Oli vain pakko lyöttäytyä toiseen ryhmään, eikä lopulta kukaan edes varmistanut kaikkien lähtevän. Outoa Pyramidenissä on myös se, että kaupungissa on myös toiminnassa oleva hotelli. Poistua sieltä ei tokikaan saa, sillä jääkarhut vaanivat potentiaalisesti aivan kaikkialla. Laivalle tuli neljän hengen norjalaisseurue, joka oli majoittunut hotellissa.
Pyramidenistä Billefjord seilasi kohti Adolfsbuktaa ja sen päässä olevaa Nordenskiöldinjäätikköä. Kumpikin on saanut nimensä suomalaisen tutkimusmatkailijan ja geologin Adolf Erik Nordenskiöldin mukaan. Opas kertoili, että täällä olisi mahdollista nähdä runsaasti arktista faunaa linnuista ja valaista hylkeisiin ja ehkä jopa mursuihin. Mursut vain tällä hetkellä hieman karttavat aluetta ja majailevat pääosin muualla. Lunnin lisäksi pian näimme neljän-viiden maitovalaan uivan melko lähellä laivaa aivan kuin delfiinit! Kuulemma tällainen käytös ei ole kovin yleistä tuolle lajille. Muuten laji on elinvoimainen ja yleinen laji Huippuvuorilla.
Nordenskiöldinjäätikön jäädessä taakse, vetäytyi suurin osa ihmisistä sisätiloihin loppumatkaksi. Mielestäni tällainen on kuitenkin rahan haaskausta, mitä mieltä oli myös tromssalaismies, jonka kanssa kiikaroimme tuloksetta jääkarhuja aurinkokannelta loppumatkan ajan. Takaisin Longyearbyenissä olimme noin seitsemän aikoihin illalla.
Hotellillani Mary-Ann’s Polarriggissä on ehkä Huippuvuorten kaunein ravintola, Vinterhagen. Listalla on muun muassa poroa, hyljettä ja valasta! Jo aiemmin Lofooteilla olisin halunnut maistaa valasta, mutta hinnat olivat järjettömät. Täällä Huippuvuorilla ravintolahinnat ainakin näin koronan jälkeen ovat Suomea edullisemmat, joten hinta ei ollut enää este. Tilasin lahtivalaanpihvin ja Svalbard Bryggerin valmistaman maailman pohjoisimman oluen. En voi verrata valasta mihinkään syömääni lihaan: valas maistuu valaalta. Pihvi oli oikein hyvä, mutta taitaa mennä kerran elämässä -kokemukseksi. Jälkiruoaksi tilasin vielä suuren jäätelöannoksen lakoilla ja puolukoilla. Kokonaisuus kustansi ainoastaan 356 kruunua eli 34 euroa. Kiitos koronaviruksen, nyt Huippuvuorille voivat matkustaa myös köyhät suomalaiset!