12.7.2021
Olin ylittänyt kauriin kääntöpiirin heti toisena päivänäni Paraguayssa autoillessani Asunciónista kohti Loma Plataa. Tuo maaginen raja kulkee jossain Pozo Coloradon pikkukaupungin nurkilla, mutta siellä sitä ei ole merkitty mitenkään. Kun sitten ajoin pari päivää sitten Chacosta Concepcióniin, seuraili Pozo Coloradosta tänne johtava valtatie 5 pitkälti juurikin kauriin kääntöpiiriä. Välillä sen pohjoispuolella, välillä eteläpuolella. Mitään merkkejä tai monumenttejä ei edelleenkään ollut. Pikaisella googlauksella selvisi, että 21 kilometrin päässä Concepciónista kaakkoon sijaitsee Belén-niminen pikkukaupunki, joka sijaitsee täsmälleen kauriin kääntöpiirillä. Otin aamupalan jälkeen suunnaksi Belénin, jonne ajaisi puolessa tunnissa. Valitsemani reitti oli lyhin, minkä lisäksi se oli päällystämätön ja täynnä kuoppia jo heti Concepciónista lähtien. Tiellä oli silti ilo ajaa, sillä se oli hienoista pöllyävää irtohiekkaa, eikä mitään teräviä irtokiviä tai asfaltinreunoja. Onneksi ei ollut sadekausi. Koko matkalla taisin nähdä vain kaksi henkilöautoa muiden tienkäyttäjien kulkiessa moottoripyörillä.
Belénissä ajattelin löytäväni kauriin kääntöpiirin monumentin ihan ilman karttaakin ja pian yhden monumentin löysinkin. Siinä jesuiittapappi on kuvattuna yhdessä paikallisten intiaanien kanssa, sillä Beléniin perustettiin vuonna 1760 jesuiittalähetysasema. Sen oli tarkoitus käännyttää paikallisia sotaisia mbayá-intiaaneja kristinuskoon. Ilmeisen huonolla menestyksellä. Paikalla oli paraguaylaisiakin kameran kanssa, enkä missään vaiheessa ajatellut olevani itse asiassa väärän monumentin (Monumento de la Ciudad de Belén) äärellä. Oikean kauriin kääntöpiirin sijainnin paljastavan monumentin (Monumento Tropico de Capricornio) sijainti olikin neljän kilometrin päässä pohjoiseen! Hurautin siitä ohitse paikkaa mitenkään noteeraamatta.
Päivän tavoitteena oli päästä reilun neljän tunnin päähän San Estanislaon kaupunkiin. Sielläkään ei varsinaisesti ole mitään, mutta se olisi hyvä välietappi matkallani idän Ciudad del Esteen. Belénistä ajoin valtatielle 5, jota jatkoin Horquetaan saakka. Siellä käännyin navigaattorin ehdottamana sivutielle. Olin edelleen hieman skeptinen Paraguayn tiestön suhteen, mutta riskinotto kannatti: tie oli hyväkuntoista, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Tie kulki satunnaisten pikkukylien, kuten Tacuatín, kautta ja toisinaan teki 90 asteen mutkia! Tien varrella Paraguay näytti jälleen tyystin erilaiselta: maisema kumpuili jonkin verran ja valtavat viljapellot lainehtivat kultaisina molemmilla puolilla. Joku tuli härkävankkurilla vastaan. Lopulta päädyin valtatielle 3, jota pitkin olisin päässyt aina pääkaupunkiin Asuncióniin saakka. Liikenteessä oli edelleen lähinnä rekkoja, joita oli helppoa ohitella pitkillä suorilla. Joidenkin kilometrien jälkeen edessä oli Río Verden tietulli, jossa maksoin 5 000 guarania (n. 0,6 euroa).
Jossain Santa Rosa del Aguarayn nurkilla liikenteen määrä kasvoi sellaisiin mittoihin, että ohittamisen sai unohtaa ja tuli keskittyä junnaamaan pitkissä autoletkoissa. Paraguaylaiset kyllä ottavat paljon riskejä lähtiessään ohittamaan, niin nytkin. Olin jo ensimmäisistä hetkistäni tässä maassa havainnut, että tiellä saa tehdä mitä lystää. Esimerkiksi nopeusrajoitukset eivät ole kuin suuntaa-antavia ja esimerkiksi 20 km/h -rajoituksen kohdalla (ja samalla koulun kohdalla) on ihan yleistä painaa satasta ohitse sulkuviivan kohdalla. Nopeusrajoitukset ovat oikeastikin hämmentäviä, sillä asutuksen kohdalla nopeus laskee yleensä 40, 50 tai 60 km/h ja se kerrotaan liikennemerkein. Mutta ongelmana on se, että milloin nuo rajoitukset loppuvat. Ja mikä on nopeus sen asutuksen jälkeen! Aika usein arvoin nopeuden edellä ajavan mukaan, mutta aika monesti edessäni ei ollut ketään. Välillä valitsin sopivan nopeuden, kun muut autot eivät lähteneet ohittamaan. Välillä taas en. Välillä itse päätin lähteä ohittamaan, kun vauhti tuntui turhan rauhalliselta. Kerran rohkaistuin ohittamaan jopa poliisiauton. Teiden varsillakin on poliiseja, mutta useimmiten he ovat liian keskittyneitä kittaamaan tereré-teetään. Niinpä kukaan ei pysäyttänyt tämänkään ajopäivän aikana.
San Estanislao on 56 000 asukkaan kaupunki Concepciónista kaakkoon ja Asunciónista koilliseen. Olin itseasiassa nyt lähempänä pääkaupunkia kuin tämänaamuista lähtöpaikkaani. San Estanislao on saanut nimensä 1500-luvulla eläneen puolalaisen, vain 17-vuotiaana kuolleen jesuiittanoviisi Stanislaus Kostkan (esp. Estanislao Kostka) mukaan, joka on jossain vaiheessa julistettu katolilaisen kirkon pyhimykseksi. Nimi lienee niitä peruja, jolloin paikkakunta käsitti lähinnä jesuiittalähetysaseman. Paikalliset kutsuvat kaupunkia guaraninkielisellä nimellä Santaní. ”Taní” on ”Stanislaus” guaraniksi. San Estanislaossa on muutamia hotelleja, jotka kaikki sijaitsevat liki vierekkäin keskellä kaupunkia Plaza Bernardino Caballeron laidalla. Valitsin omaksi hotellikseni Hotel Safuanin, sillä sen eteen oli helppo pysäköidä. Hotel Safuan on yllättävän iso kompleksi, jossa on 12 huonetta. Tilaa oli toki ja vastaanotto oli mitä sydämellisin. Perinteinen käsienpesupaikka koronaviruksen varalta ei toiminut ja maskia pidettiin nenän alla. En ihan ymmärtänyt huoneeni hintaa, sillä suuret numerot espanjaksi eivät olleet oikein hallussa. Luulin huoneen maksavan 80 000 guarania (n. 10,1 euroa), mutta oikeasti tämä erittäin siisti huone kylpyhuoneella, televisiolla ja aamupalalla maksoi vain 60 000 guarania (n. 7,6 euroa). Tällainen hintataso panee miettimään, millä paikalliset oikeasti tulevat toimeen. Oma huoneeni sijaitsi toisessa kerroksessa käytävän päässä. Kaikkien huoneiden ovet olivat avoinna, joten olin selvästi hotellin ainoa asukas. Wifi toimii satunnaisesti huoneessa asti, mutta pääosin vastaanotossa ja sen yläkerrassa, ruokatilassa ja parvekkeella.
Hyppäsin Hotel Safuanista tien toiselle puolelle, tilasin kaksi isoa empanada-piirasta ja nautin ne nauttien San Estanislaon iltapäivästä. Hotellini, ”ravintolani” ja kaikki oleellinen sijaitsee Plaza Bernardino Caballero -nimisen vehreän aukion laidoilla. Aukion keskellä on paikkakunnan ylpeys, kaunis keltainen kirkko. Kirkon seinässä olevan laatan mukaan San Estanislaon seurakunta on perustettu 13. marraskuuta 1749, jota pidetään myös kaupungin perustamispäivämääränä. Kirkon ikää en tiedä, mutta vanhahan sekin lienee. Kirkkoon en päässyt sisään, enkä viitsinyt yrittää sisään myöskään aukion laidalla sijaitsevaan ”marsalkka Lópezin museoon”, jonka rakennus toimi kolmoisliiton sodan aikana sotilaiden parakkeina. Museossa oli jonkinlainen konsertti tai musiikkiharjoitus meneillään. Kuljeksin hetkisen ympäri kaupungin keskustaa, jossa tuntui olevan ylitarjontaa jäätelönmyyjistä. Tai ehkä asiakkaita riittää sitten iltamyöhällä, kun paraguaylaiset lähtevät ulos. San Estanislaon kokee mainiosti yhdessä iltapäivässä, eikä tälle kannata uhrata yhtään enempää aikaa. Miellyttävä pikkukaupunki miellyttävine ihmisineen joka tapauksessa. Sopiva välietappi matkalla Concepciónista etelään tai Asunciónista pohjoiseen.
Auringon alkaessa painua mailleen, istuskelin hotellin toisen kerroksen parvekkeella katsellen kaupungin vilinää. Oli selvää, että San Estanislao kulkee skoottereilla ja moottoripyörillä. Autoja on täälläkin vain harvalla. Luulin, että oma vuokra-autoni olisi ypöyksin kadunvarressa koko yön. En ollut huolestunut, sillä rosvoja pikku-Hyundai tuskin kiinnostaisi. Auringon laskettua kokonaan, huomasin autoni vieressä seisovan aseistetun vartijan. Ei mies sentään pelkästään autoani vartioinut, vaan kulki edestakaisin katua sen tunnin aikana, jonka vielä istuskelin parvekkeella nauttien lämpimästä illasta.