9.7.2021
Aamupalan päätteeksi maksoin majoitukseni ja päätin vielä ennen Loma Platan mennoniittakaupungista poistumistani vierailla Osterwickin kirkolla, joka on Etelä-Amerikan ensimmäinen mennoniittakirkko. Se sijaitsee Osterwickin kylässä noin yhdeksän kilometrin päässä Loma Platan keskustasta kohti länttä. Tälläkin kertaa tiet olivat hiekkateitä ja erityisen pöllyäviä sellaisia. Osterwick on uinuva pikkukylä, jonka naapurikyliä ovat Reinland ja Hochfeld. Tällä seudulla matkaillessani mietin monesti, että olisiko minun oikeasti vain kuulunut mennä Saksaan lomalleni, kun olin niin innoissani tästä saksankielisestä maailmasta täällä toisella puolella maailmaa. Itse Osterwickin kirkko on vuodelta 1932. Kirkon vieressä on isokokoinen seurakuntakeskus ja takana pieni mennoniittahautausmaa. Kirkko on aktiivisessa käytössä ainakin hoidetusta parkkipaikasta päätellen. Täällä ei ole invaruutuja, vaan lähinnä kirkkoa on muutamia paikkoja vanhemmalle väelle, Für Ältere Leute. Nyt paikalla oli vain yksi nainen, joka puuhasteli seurakuntakeskuksen pihamaalla. Tervehdin häntä saksaksi, mutta en minä pukeutumiseni vuoksi tainnut hänelle mennoniitasta mennä. Shortseja kun täkäläinen väki ei käytä!
Loma Platasta on vajaan kahden tunnin ja reilun sadan kilometrin ajo Mariscal Estigarribiaan, vihoviimeiseen kaupunkiin Paraguayn puolella ennen Boliviaa. Kukaan ei matkusta Paraguayhin vieraillakseen nimenomaan ja varta vasten Mariscal Estigarribiassa, sillä tämä noin tuhannen asukkaan syrjäinen asutus on 520 kilometrin päässä pääkaupungista Asunciónista, eikä siellä varsinaisesti ole liiaksi asti mitään matkailijaa kiinnostavaa. Siellä korkeintaan pysähdytään matkalla Boliviaan tai sieltä tänne. Minä päätin tehdä poikkeuksen, sillä tahdoin nähdä, miten paikallinen latino- ja intiaaniväestö on saanut kuivan ja karun pensaikon kukoistamaan ilman mennoniittoja. Vai onko saanut lainkaan!
Päästyäni takaisin valtatielle 9 eli Ruta Transchacolle, muuttui tie miltei välittömästi surkeaksi. Päällyste oli riivitty osittain irti ensimmäisten, ehkä 20 kilometrin matkalta. Matkanteko oli hidasta, mutta eipä tiellä juuri liikennettäkään ollut. Onneksi päällyste palasi lopulta, mutta siltikin tiellä tuli ajaa kieli keskellä suuta suurten kuoppien takia. Täällä hajottaa autonsa hyvin helposti. Maisema muuttui vähitellen entistä kuivemmaksi ja kuivan pensaikon seassa oli siellä täällä isoja kaktuksia. Maastopalo olisi levinnyt näissä maisemissa hyvin helposti.
Tuhannen asukkaan pikkukaupungiksi Mariscal Estigarribia on poikkeuksellisen pitkä. Intiaanien asumuksia on keskustan laitamilla muutaman kilometrin matkalla ennen varsinaista keskustaa. Itse keskusta sijaitsee Ruta Transchacon itäpuolella, kun taas lännen puolella on suuria sotilasalueita. Alue on strategisesti tärkeä ja Mariscal Estigarribia on ehdottomasti rajakaupunki siitäkin huolimatta, että Bolivian vastaiselle rajanylityspaikalle Hito II:een on 254 kilometrin ja neljän tunnin ajomatka. Argentiinan raja Pozo Hondossa taas on 224 kilometrin matkan päässä. Mutta koska rajojen ja Mariscal Estigarribian välissä ei käytännössä ole mitään, rajamuodollisuudet tapahtuvat jo täällä eli länsimaisen turistin on hankittava leima passiin Mariscal Estigarribiassa. Asiahan olisi suunnilleen sama, jos tahtoisin ylittää rajan Torniossa, niin rajamuodollisuudet olisivat Sodankylässä. Tai jos tahtoisin Venäjälle Vaalimaan kautta, olisi minun vilautettava passia Jyväskylässä.
Mariscal Estigarribiassa on kaksi tai kolme majoitusvaihtoehtoa, joista kätevin sijainti on uruguaylaisomisteisella La Estancia -hotellilla. Se sijaitsee kaupungin ”sykkeessä” vastapäätä tuota sotilasaluetta ja onpa hotellin edessä myös pieni lampi. Koska tein nyt paluuta espanjankieliseen maailmaan, olin opetellut kysymään espanjaksi vapaata huonetta. Huoneita oli ja sellaisen sain hintaan 140 000 guarania (17,77 euroa). Ja jälleen kortti kelpasi. La Estancian omistajarouva oli hieman nyrpeä, ehkä siksi etten puhunut espanjaa. Käsi kantositeessä hääräillyt omistajaherra hääräsi hotellilla niin ikään ja oli itse ystävällisyys. Hän viljeli sinne tänne osaamiaan englannin sanoja ja kiusasi niillä myös rouvaansa. La Estancia on täysin remontoitu joitain vuosia sitten ja kaikki on edelleen hyvässä kunnossa. Huone on pieni, mutta silti siellä on suuri sänky, pöytä, televisio ja oma kylpyhuone. Vessan istuinosa oli pehmustettu, enkä yhtäkkiä muista moiseen aiemmin törmänneeni.
Mariscal Estigarribiassa on kaksi nähtävyyttä, vanha katedraali ja lentoasema, jotka kumpikin sijaitsevat kätevästi varuskunta-alueen aitojen sisäpuolella. Varuskunta-alueella toimii myös Hotel Aeropuerto, joka mainostaa itseään kyltein kaupunkiin saavuttaessa. Siitä päättelin hotellin ottavan siviilejäkin asiakkaikseen ja siitä taas päättelin, että sotilasalueelle täytyy olla pääsy tavalliselle turistillekin. Kävelin hotelliltani Ruta Transchacon vastapuolelle, jossa oli portti tuolle varuskunta-alueelle ja sotilaita tarkastamassa alueelle pyrkivien henkilöllisyyspapereita. Olin opetellut lisää espanjaa Google-kääntäjän avulla ja nyt seisoin varjossa istuvien paraguaylaissotilaiden edessä passeineni ja maski tarkasti kasvoilla. Mariscal Estigarribia on niin kaukana koronaviruksesta kuin Paraguayssa vain pääsee, mutta silti ihmiset pitivät maskia poikkeuksellisen tunnollisesti jopa ulkona reilun 30 asteen lämpötilassa. Aivan järjetöntä ja täyttä tuskaa. Asiani oli näillä puheilla selvä, sisään vain ja sain ohjeet katedraalinkin löytämiseksi. Lentoasemalle en tietenkään voisi mennä, mutta katselu ulkopuolelta olisi sallittua.
Mariscal Estigarribian sotilastukikohta, varuskunta tai mikä ikinä onkaan, on selvästi edelleen käytössä, mutta paikoin aika pahaan kuntoon päässyt. Alueella on esteratoja, upseerikerho ja myös siviilien asumuksia. Tai ehkä sotilaat perheineen asuvat alueella. Ensimmäisenä vastassa oli marsalkka José Félix Estigarribian muistomerkki. Tuo vuosien 1932–1935 Chacon sodassa Paraguayn joukkoja Boliviaa vastaan johtanut sotapäällikkö ja sittemmin Paraguayn presidenttinäkin lyhyesti toiminut mies on antanut nimensä tälle pikkukaupungille. Suomeksi nimi olisi ”Marsalkka Estigarribia”. Varuskunta-alueen katedraali (la antigua catedral) on jyhkeä punatiilinen ilmestys, joka on omistettu Chacon sodan sankareille ja otettu käyttöön vuonna 1956. Kirkon seinässä olevan laatan mukaan avajaisseremoniassa läsnä on ollut Paraguayn brutaali saksalaistaustainen diktaattori Alfredo Stroessner.
Toinen, tunnetumpi ”nähtävyys” on Yhdysvaltain rakentama ja vuonna 1988 valmistunut Dr. Luis María Argañan kansainvälinen lentoasema noin kilometrin päässä katedraalista, niin ikään varuskunta-alueella. Lentoaseman kiitotie on 3 500-metrisenä Paraguayn pisin (jopa Asunciónin kiitotie on lyhyempi), mikä on hieman outoa siitä syystä, että lentoasemalta ei ole reittilentoja kotimaan kohteisiin, eikä varsinkaan kansainvälisiin kohteisiin! Lisäksi tulee muistaa sekin fakta, että Mariscal Estigarribiassa on edelleen vain tuhat asukasta. Lentoasemalla on valtavat hangaarit, lennonjohtotorni, tutkajärjestelmä sekä ympäröivässä varuskunnassa tilaa 16 000 sotilaalle. Siitä huolimatta lentoasema kumisee tyhjänpanttina, ainakin virallisesti. Yhdysvallat yritti tuoda tänne vuoden 2005 loppuun mennessä noin tuhat sotilasta, mutta paikalliset torppasivat suunnitelman. Lentoaseman portille päästyäni otin avoimesti kuvia portista, eikä vahtikopissa istunutta puhelintaan räplännyttä nuorta sotilasta kiinnostaneet puuhani. Kun siirryin aivan lentoaseman aidan viereen, tuli paikalle partioiva sotilas, jolta kysyin saisinko ottaa kiitotiestä kuvan. Ystävällinen sotilas kertoi, että katsoa saisin, mutta kuvaaminen ei ollut sallittua. Lentoasemaa käytetään kai vain sotilaslentoihin tai kun joku merkkihenkilö haluaa paikkakunnalle, eikä jaksa istua autossa Asunciónista saakka. Lentoaseman tunnetuin vieras on ehdottomasti paavi Johannes Paavali II, joka tapasi Chacon intiaaneja kiitotiellä vuonna 1988. Se oli suuri tapaus jo koko maankin historiassa.
Kello oli vasta ylittänyt puolenpäivän ja olin nähnyt kaupungin tärkeimmät nähtävyydet. Siirryin La Estanciaan lounaalle. Valitsin päivän annoksen, joka osoittautui lautaselliseksi riisiä ja kahdeksi possunpihviksi. Salaattia ei lautasella ollut, koska sellaista ei Paraguayssa harrasteta. Hinta aterialle oli vaivaiset 20 000 guarania (n. 2,5 euroa). Ruoan päätteeksi oli hyvä lähteä kiertelemään Mariscal Estigarribian hiekkaisille kaduille ja kujille. Kaupunki vietti siestaa, joten ketään ei näkynyt missään. Kaupunki on Filadelfian ja Loma Platan vastakohta: latinot ja intiaanit eivät ole onnistuneet luomaan omaa ihanneyhteiskuntaansa mennoniittojen tavoin. Kadut ja talot ovat kuin mistäkin kolmannen maailman maasta. Köyhää ja kurjaa minne meninkin, mutta silti niin upeaa ja fantastista. Tämä oli hyvää korviketta sille, että en ollut edelleenkään päätynyt takaisin Saharaan.
Illalla menin kauppaan, jonka valikoima oli monin verroin suppeampi kuin parin tunnin päässä Filadelfiassa. Ostin vettä, mehua ja makkarapaketin hätävaraksi. Seuraavana päivänä edessä olisi pitkä ajomatka halki asumattomien seutujen aina Concepcióniin saakka. Illalla tilasin hotellin ravintolassa hamburguesan. Paraguaylainen näkemys hampurilaisesta on erilainen, mihin Suomessa olemme tottuneet. Se käsitti kaksi leivitettyä ja sen jälkeen uppopaistettua naudanpihviä (ei mitään jauhelihapihvejä) sekä kolme sämpylää. Hampurilainen tuli rakentaa itse. Pöydälle kannettiin myös pullo majoneesia ja ketsuppia. Salaattia ei hamburguesaan kuulunut, koska olinhan edelleen Paraguayssa. Mutta kuka on keksinyt leivittää pihvin ja sen jälkeen uppopaistaa sen! Myöhemmin opin, että tällainen pihvi on Paraguayn yleisin ruokalaji ja nimeltään milanesa. Sämpylään yhdistettynä milanesasta tuli hamburguesa.