15.7.2021
Mengelen jäljiltä Hohenaun takamailta ei ole pitkä matka Paraguayn tärkeimpään nähtävyyteen, Trinidadin jesuiittalähetysaseman raunioille! Reilussa kymmenessä minuutissa autoilin Hohenaun keskustasta perille Trinidadin pikkukaupunkiin. Kaupunki vaikutti uneliaalta, eikä mukulakivikaduilla kulkenut oikeastaan kuin koiria. Eräs koira tuli luokseni välittömästi ja olisi mieluusti hypännyt takapenkille, kun pysäköin auton Posada Marían eteen ja nostelin matkatavaroitani kadulle.
Olin varannut etukäteen kahden yön majoituksen tästä pienestä viiden huoneen perhehotellista hintaan 38,3 euroa. Paraguayssakin saksalaisuus tarkoittaa laatua, mutta ei korkeaa hintaa, ja maan parhaat hotellit ovat kuulemma usein saksalaisessa omistuksessa. Mikään latinojen pitämä majapaikka ei ollut ollut missään tapauksessa huono tai vältettävä, päinvastoin! Kuitenkin saksalaiset saavat hotellinkin usein vähän paremmalle tasolle ja niin oli ehdottomasti Posada Maríankin kohdalla, jota pitää paikallinen hyvin ystävällinen saksalaisperhe. Perheen poika oli ehkä 13-vuotias ja osasi äidinkielensä saksan ohella espanjaa ja englantiakin. Vanhempien kielitaitoa en testannut, sillä testasin itse omaa saksantaitoani. Espanjaa täällä osaavat luonnollisesti myös paraguaynsaksalaiset. Sain hyvänkokoisen huoneen, jossa oli parisänky, televisio, oma kylpyhuone sekä ilmastointi-lämmitys. Kun alkumatkasta olin tarvinnut satunnaisesti ilmastointia, oli lämmityslaitteelle tulossa ensimmäistä kertaa käyttöä: täällä Etelä-Paraguayssa illat ja yöt ovat näin keskitalvella kylmiä ja seuraavana yönä lämpötila laskisi lähelle nollaa.
Posada Marían yhteydessä on laadukas ravintola ja kahvila, jonne istahdin nauttimaan myöhäistä lounasta. Olin pohtinut, että jos Paraguayssa toiseen matkailijaan törmäisin, se tapahtuisi todennäköisimmin juurikin Trinidadissa. Ravintolassa istui amerikanenglantia keskenään puhunut seurue, joka paljastui isäksi, äidiksi ja tyttäreksi. Tytär oli pääkaupungissa Asunciónissa lähetyssaarnaajana opettamassa englantia paikallisille. New Jerseyssä asuvat vanhemmat olivat saapuneet tapaamaan tytärtään parisen päivää sitten (virallisesti Yhdysvalloista tulevien tuli olla koronakaranteenissa, mutta selvästi tämäkin vaatimus oli vain puppua) ja nyt perhe oli lähtenyt tutustumaan Paraguayhin pääkaupungin ulkopuolelta. Tyttärellä oli nyt aikaa, kun Paraguayn koululaiset olivat kahden viikon talvilomalla, jota oli juuri jatkettu vielä viikolla kylmän sään vuoksi. T-paita- ja shortsikelit täällä minulle olivat.
Newjerseyläisperhe oli vuokrannut minun tapaan auton ja ajanut yöksi Encarnaciónin kaupunkiin. Sieltä he olivat nyt päiväretkellä tutustumassa jesuiittalähetysaseman raunioihin, mikä on lähetyssaarnaajalle melkoisen luonnollinen valinta matkakohteeksi. Tytär kertoi, miten he olivat saaneet matkalla tänne 160 dollarin sakon siitä hyvästä, että olivat ohittaneet paikassa, jossa oli tuplasulkuviiva. Tällainen rike on ilmeisesti kaikista suurin synti, mitä autoilija voi Paraguayn liikenteessä tehdä. Naureskelimme asialle, sillä tällaista törttöilyä harrastavat aivan kaikki. Myös minä ja jopa tänään. Tuplasulkuviivoja on nimittäin toisinaan täysin järjettömissä paikoissa, kuten pitkillä hyvän näkyvyyden suorilla ja vaikkapa pienten purojen tai ojien ylityksen kohdalla. Vertailimme Suomen ja New Jerseyn koronavirustilannetta ja perheen isä väläytteli Suomi-tietouttaan; kaikki suomalaisethan ovat kalastajia, mutta onko maa todellakin pääosin lumen ja jään peitossa läpi vuoden. Joku norjalainen oli joskus hieman värittänyt todellisuutta Pohjois-Euroopassa.
Amerikkalaisperhe lähti takaisin kohti Encarnaciónia lounaan syötyään. Minä päätin lähteä harmaasta kelistä huolimatta vielä ennen auringonlaskua tutustumaan jesuiittalähetysaseman raunioihin. Koko nimeltään paikka on nimeltään La Santísima Trinidad de Paraná eli ”Paranán pyhä kolminaisuus”, mikä viittaa läheiseen Paranájokeen. Jesuiitat perustivat lähetysaseman (esp. reducción) vuonna 1706, minkä vuoksi se on eräs uusimmista. Paikka on yksi lukuisista vastaavista lähetysasemista näillä seuduilla (niitä on myös Brasilian ja Argentiinan puolella) ja vaikutusvaltaiset eurooppalaiset jesuiittalähetyssaarnaajat perustivat ne käännyttämään paikallista guarani-intiaaniväestöä kristinuskoon. Espanjan kuningas oli nimittäin kieltänyt, että guaraneihin ei saisi kohdistaa väkivaltaa, vaan käännytystyö tulisi tehdä muilla keinoilla. Niinpä Trinidadistakin muodostui jopa 5 000 asukkaan yhteisö, jossa niin jesuiitat kuin guaranitkin hyötyivät; intiaanit saivat turvaa esimerkiksi orjakauppiailta, paremman elintason ja katon päänsä päälle ja jesuiitat saivat samalla ujutettua evankeliumia intiaanien päähän. Jesuiitat eivät käyttäneet konkistadorien kieltä espanjaa, vaan opiskelivat guaranin kielen ja kehittivät sille kirjoitetun muodon, minkä vuoksi guarani on edelleen olemassaoleva ja hyvinvoiva kieli, Paraguayn valtakieli kaiken lisäksi!
Trinidad muiden lähetysasemien tavoin menestyi ja eli onnellista elämää. Ehkä maailman onnellisimman maan¹ siemenet kylvettiin jo tuolloin. Menestys ja hyvinvointi herätti närää esimerkiksi espanjalaisissa uusissa maahantulijoissa sen verran paljon, että lopulta vuonna 1768 Espanjan kuningas hääti kaikki jesuiitat Paraguaysta. Siitä lähtien Trinidadkin on saanut rappeutua rauhassa, sillä guaranitkin hylkäsivät aseman. Nykyisin se on sentään Unescon maailmanperintöluettelossa. Jesuiitat ovat saaneet vuonna 1927 jälleen palata Paraguayhin. (Lähteet: [1] & Hebblethwaite, M.: Paraguay 2019: 265—267)
Lähetysaseman raunioille on pääsymaksu, joka on mukavan maltillinen: 25 000 guarania (3,17 euroa). Paraguaylaiset maksavat lipustaan täälläkin ulkomaalaista vähemmän. Samalla lipulla pääsee myös läheisiin Jesúksen sekä San Cosme y Damiánin jesuiittalähetysasemien raunioille kolmen päivän sisällä lipun ostosta. Passi on muistettava ottaa mukaan lipputiskille, sillä se tahdotaan nähdä ja samalla kirjataan kävijän maa tietokantoihin. Saavatpahan tietää, mistä maista raunioiden vierailijat tulevat. Ennen itse raunioita, minut ohjattiin katsomaan viisi minuuttia kestävä filmi Trinidadin historiasta. Kielivalikoimassa olivat espanjan ohella englanti ja saksa.
Trinidadin lähetysaseman rauniot ovat ehkä hehtaarin alueella ja muita vierailijoita paikalla oli nolla. Turvaväleistä oli siis mahdollista pitää kiinni, vaikka olin Paraguayn tasavallan kuuluisimmassa ja merkittävimmässä turistinähtävyydessä. Ensimmäisenä saavuin lähetysaseman laajalle pääaukiolle, plaza mayorille. Sen ympärillä on guarani-intiaanien asumusten raunioita holvikaarineen. Asumusten takana sijaitsevat paikan kellotorni ja hautausmaa. Valitettavasti pääsy kellotorniin oli suljettu, vaikka se mielestäni voisi hyvin olla auki vierailijoille. Turistit eivät sitä hajottaisi. Kellotornin takana on pienemmän kirkon raunio. Pääkirkko (guaraniksi tupaõ) on niin ikään raunioitunut, mutta tunnistin paikan kyllä kirkoksi. Pääkirkon yhteydessä on toiminut luostari (guaraniksi koty) ja koko komeuden seinät ovat täynnä koristeellisia veistoksia ja muita ornamentteja. Trinidadin jesuiittalähetysasemalla on miellyttävää vain haahuilla ja kurkistella raunioiden sisään. Vietin alueella 1,5 tuntia ja lähtöä tehdessäni paikalle saapui kolme paikallista vierailijaa. Rauniot ovat avoinna kello kahdeksaan saakka illalla ja kun muistaa pimeyden laskeutuvan siinä kuuden tienoissa, on paikka ilmeisesti valaistu pimeän aikaan. En jäänyt odottamaan.
Pimeän laskeuduttua palailin takaisin hotellilleni. Se samainen koira, joka oli jo kaupunkiin saapuessani tahtonut hypätä autoni takapenkille, kuljeksi nyt kanssani takaisin majapaikkaani. Minulla oli huoneessa iso klöntti Mariscal Estigarribiasta ostamaani mortadela-makkaraa, josta kävin leikkaamassa puolet muovipussiin tarkoituksena antaa se tuolle koiralle. Itse olin todennut makkaran melko vastenmieliseksi. Aikani odottelin, sillä tiesin tuon kulkukoiran tulevan ja menevän. Sen sijaan pienempi koira jolkotteli nyt luokseni ja annoin suurimman osan tälle. Ja sillä sain tästä eläimestä hyvän kaverin seuraavallekin päivälle. Trinidadin kulkukoirat ovat säyseitä, eivätkä räyhää toisilleen. Eivät edes tappele makkaranpaloista, kun se isompikin koira viimein saapui makkaralleni. Kummallakaan ei ollut kaulapantaa, mutta hotellin omistajan mukaan koirista toinen ”asuu” naapurissa ja toinen parin kadun päästä. Käytännössä kumpikin oli kuitenkin kulkukoiria, sillä ne saivat tulla ja mennä, kuten tahtoivat.
Adoptiokulkukoirani jäivät katsomaan haikein mielin, kun viimein siirryin hotellin sisätiloihin. En tilannut makkaraa iltapalakseni, vaan hampurilaisaterian, jollaista tuntuivat syövät muutkin Posada Marían ravintolan illallistajat. Hotelli oli ensimmäisenä yönä täysi, sillä paikalla oli kaksi lapsiperhettä. Varmaankin niitä talvilomalaisia.
¹) Paraguay oli vuoden 2019 Gallup-yhtiön tekemässä kyselytutkimuksessa kaikkein onnellisin maa jo neljättä vuotta putkeen. Kyselytutkimus selvitti ihmisten negatiivisia ja positiivisia tuntemuksia. YK:n World Happiness Report keskittyy eri asioihin, minkä vuoksi siinä Suomi on ykkössijalla.