13.7.2021
Heräilin hyvissä ajoin, sillä päivän ajomatka olisi jälleen pitkähkö. Ennen sitä San Estanislaon Hotel Safuanin ystävällinen omistajarouva valmisti minulle aamupalan, joka oli varsin vaatimaton aikaisempiin aamiaisiin verrattuna: nyt sain vain korillisen leipää, voita, hilloa sekä kahvia. Toisaalta, voisinko 60 000 guaranin (n. 7,6 euroa) huonehinnalla paljon muuta vaatiakaan. Tankkasin hieman ennen kello kahdeksaa Tacuaran kylässä San Estanislaon laitamilla, minkä jälkeen edessä oli tietulli. Henkilöautolle tiemaksu oli tutut 5 000 guarania (n. 0,6 euroa) ja vaihtorahan sain kolikoina, jotka oli teipattu 500 guaranin kolikoista käteviksi 5 000 guaranin kasoiksi. Edessä olisi noin 300 kilometrin ja neljän tunnin ajo kohti Paraguayn toiseksi suurinta kaupunkia Ciudad del Esteä (suom. ”itäinen kaupunki”). Se sijaitsee nimensä mukaisesti maan itäosassa, aivan Brasilian rajalla. Kaupunkiin minua veti kaksi asiaa: Itaipun pato ja Saltos del Mondayn vesiputous.
Ajelin valtatietä 8 aina Simón Bolívar -nimiseen pikkukylään, josta käännyin sivutielle. Googlen mukaan reitti olisi lyhin ja nopein matkalla kohti Ciudad del Esteä ja mieluusti nyt jo valitsinkin pikkutien, koska olin todennut Paraguayjoen itäpuolisen Paraguayn tiestön olevan hyväkuntoista. Liikennettä oli aamutuimaan vain vähän. Kansa on tässäkin osassa maata köyhää, eikä autoja juurikaan näe. Ottaessani kuvia erään tien varrella, paikalliset tervehtivät ja nostivat peukut pystyyn ohi moottoripyörillä kaasutellessaan. Jossain vaiheessa päädyin valtatielle 13, joka johti Caaguazún kaupungin laitamille. Siellä liityin Paraguayn tärkeimmälle tielle, valtatielle 2. Se johtaa pääkaupungista Asunciónista idän Ciudad del Esteen ja Caaguazússa olin suunnilleen tuon tien puolessavälissä.
Ruta 2 on ainakin täältä Caaguazústa lähtien hyväkuntoista moottoritietä perille saakka. Kaistoja on kaksi kumpaankin suuntaan, minkä lisäksi tien varressa on kyltein ilmaistuna jopa nopeusrajoitus: 110 km/h. Tiellä saattoi todellakin ajella pitkiä pätkiä tuota maksimirajoitusta, sillä liikennettä oli tälläkin tiellä vähän. Lähempänä Ciudad del Esteä valtatie 2 kulkee joidenkin suurten asutuskeskusten halki, minkä vuoksi nopeusrajoitus tippuu alimmillaan jopa 50 km/h. Kokemukseni mukaan nopeusrajoituksia kannattaa noudattaa, sillä moottoritien varressa oli kahdessa kohdassa poliisi tutkan kanssa. Ja pian niiden jälkeen autoja tienvarressa poliisin sakotettavana. Poliisi piti yhdessä paikassa ratsiaa myös muista syistä, sillä edestäni ja takaa valikoitiin autoja tiensivuun ohjattaviksi. Vanhat ja pienet autot viitottiin ohitse, sillä tietenkin uutuuttaankiiltävän citymaasturin kuljettajalta voi nyhtää lahjuksia enemmän kuin pikkuisen ja kuraisen Hyundain kuljettajalta. Siispä minun matkani jatkui ilman pysähdyksiä. Pysähtyä tulee vain tietullien kohdalla, joita kohdalleni sattui kaksi kappaletta. Kumpikin veloitti 14 000 guarania (n. 1,8 euroa). Ennen tietulleja on kylttejä, jotka kertovat, ettei tietullia voi maksaa ulkomaanvaluutoilla. Ainoastaan Paraguayn guaranit kelpaavat.
Matkalla kohti itää olin päättänyt mennä samantien katsomaan maailmankuulua Itaipun patoa Hernandarias-nimiseen pikkukaupunkiin, sillä siten välttäisin edestakaista ajoa Ciudad del Esten puolen miljoonan asukkaan metropolialueella. Moottoritiellä suomalainenkin pärjää, mutta Ciudad del Estessä liikenteestä tulee hieman liian kaoottista. Kaupungin liikenteessä paraguaylaiseen luovaan liikennekulttuuriin yhdistyvät brasilialainen ja argentiinalainen luova liikennekulttuuri, minkä vuoksi en yhtään nauttinut edes tästä 15 kilometrin ajosta Ciudad del Estestä kohti Hernandariasta paraguaylaisten, brasilialaisten ja argentiinalaisten kuskien keskellä. Onnekseni Itaipun padolle on hyvät opasteet, koska en olisi pystynyt seuraamaan navigaattoria tässä sekamelskassa. Hieman ennen Hernandariasta näin Brasilian ensikertaa, sillä tie kulki lähellä maat erottavaa Paranájokea. Näillä main Paraguayn poliisi pysäytti minut ensikertaa, mutta kyseessä oli ainoastaan rutiinitarkastus: ajokortti ja auton paperit tahdottiin nähdä. Ne olivat kunnossa ja matka jatkui.
En ollut oikein varma, mihin olin lopulta menossa. Niinpä sitten yhtäkkiä olin Itaipun padon (Itaipu Binacional) portilla, joka oli kaiketi suunnattu padon työntekijöille. Ystävällinen vartija selitti minulle, minne minun kuuluisi ajaa padon nähdäkseni. Tein u-käännöksen ja pian olin Itaipun padon vierailukeskuksen parkkipaikalla. Toisin kuin Brasilian puolella, Paraguayn puolella Itaipun padon pääsee näkemään ilmaiseksi, eikä kierrosta tarvitse varata etukäteen. Heinäkuussa 2021 kierroksia oli vain neljä kertaa päivässä, joista minä pyrin kello 13.30 alkavalle kierrokselle. Olin paikalla hieman ennen kahtatoista, mutta koska minulla oli Suomen passi, piti vierailukeskuksen varmistaa ylemmältä taholta, voiko minua ottaa mukaan kierrokselle. Ensiluokkaista englantia puhuva herra tiskin takana oli luottavainen passini tietoja kopioidessaan, mutta ei uskaltanut luvata paikkaa vielä tässä vaiheessa. Suuremmat herrat jossain olivat kiireisiä, eikä heihin saanut nyt yhteyttä. Mies lupasi soittaa minulle, kunhan saisivat asiasta päättävän tahon langan päähän.
Reilun tunnin kuluttua sain puhelun, jossa paikkani kierrokselle varmistui. Mitään fyysistä lippua en saanut, eikä sellaista kukaan muukaan saanut. Kaikille oli kyllä tilaa. Muut kierrokselle tulevat tuntuivat olevan brasilialaisia päiväretkeläisiä, mikä oli mielenkiintoista, sillä kaikkien Brasiliasta tulevien tuli olla karanteenissa seitsemän päivää Paraguayhin saapumisensa jälkeen. Brasilialaiseksi esittäytynyt Luís perheineen oli vierailemassa Itaipun padolla Paraguayn puolella juurikin sen ilmaisuuden vuoksi. Brasilian puolella visiitti padolla maksaa 40 Brasilian realia (n. 6,5 euroa), mikä lienee keskivertobrasilialaiselle iso raha. Hyvää englantia puhunut Luís oli hieman pettynyt, kun en ollut tulossa Brasilian puolelle Foz do Iguaçuun katsomaan Iguassun putouksia. Hän ei ollut lainkaan tietoinen karanteenimääräyksestä. Ehkä siitä syystä, että brasilialaisten passeja tuskin leimataan maahantulon yhteydessä. Luís perheineen pyörittää Foz do Iguaçun keskustassa Wanderlust-nimistä hostellia, josta saisin yösijan, jos nyt kuitenkin tulisin pistäytymään. Samalle kierrokselle sattui myös kaksi englantilaista tyttöä, jotka olivat olleet vapaaehtoistöissä opettamassa englantia Santa María de Fen pikkukylässä Paraguayn maaseudulla. Tytöt olivat myös kovin harmissaan siitä, että meillä ei-brasilialaisilla ja ei-paraguaylaisilla ei olisi mahdollisuutta käydä Brasilian puolella.
Itaipun patokierros alkoi lyhyellä esittelyvideolla, jossa oli portugalin- ja englanninkielinen tekstitys. Opin, että Itaipun vesivoimalaitoksen tarina alkoi 1960-luvulla, kun naapurimaa Brasilian väkiluku lähti käsistä ja tarvittiin valtavasti lisää sähköä. Brasilia totesi Paranájoen naapurimaa Paraguayn rajalla olevan ainoa paikka suurelle vesivoimalalle. Brasilian presidentti ja Paraguayn diktaattori Alfredo Stroessner pääsivät sopimukseen ja maat aloittivat rakennustyöt vuonna 1975. Rakennustöihin kuului muun muassa Paranájoen uoman siirto väliaikaisesti, betonia kului 210 Maracaña-stadionin verran ja terästä ja rautaakin 380 Eiffelin tornin verran. Vasta vuonna 1984 Itaipun vesivoimalaitos aloitti sähköntuotannon, jolloin sen pohjoispuolelle oli saatu aikaan valtava tekojärvi. Vesivoimalassa on kaikkiaan 20 kappaletta 700 megawatin turbiinia ja kaikkiaan Itaipun tuotantokapasiteetti on 14 000 MW. Itaipu oli maailman suurin vesivoimalaitos vuoteen 2012 saakka, jolloin Kiinassa sijaitseva Kolmen rotkon pato valmistui. Itselleni tuli yllätyksenä se, että Paraguay itseasiassa tuottaa tarvitsemansa energian liki täysin puhtaasti ja uusiutuvasti. Paraguayn tarvitsemasta energiasta 88,5 prosenttia jauhetaan juurikin Itaipussa ja Brasiliankin energiasta 10,8 prosenttia. Maat jakavat energian keskenään ja koska pieni Paraguay tarvitsee voimalaitoksen tuotannosta ainoastaan viitisen prosenttia, saa se tuloja myymällä omaa osuuttaan suurelle Brasilialle. (Lähde: [1])
Videon jälkeen astuimme linja-autoon, joka veisi meidät kierrokselle itse voimalaitosalueelle. Mitään turvatarkastuksia ei ollut, eikä edes kenenkään reppuun tahdottu kurkata. Brasilian puolella on turvatarkastuskin ennen patokierrosta. Oppaanamme oli se sama englantia taitava mies, jonka kanssa olin asioinut vierailukeskuksen tiskillä aiemmin. Hänen kanssa sovimme, että hän vetää kierroksen espanjaksi ja minä sitten kyselen, jos en jotain ymmärrä. Aluksi ajoimme näköalapaikalle, josta avautui näky tuolle massiiviselle padolle. Usein kuvissa Itaipun pato esitetään siten, että sen ylijuoksutuskanavissa virtaavat suuret vesimassat. Oikeasti Itaipussa juoksutetaan vettä ainoastaan äärimmäisten sateiden jälkeen, kuulemma kerran pari vuodessa. Niinpä nytkin nuo ylijuoksutuskanavat olivat kuivillaan. Itse padon lisäksi näköalapaikalta näkyi hyvin myös naapurimaa Brasilia, maa jonne minulla ei ollut asiaa. Tai ainakin niin luulin, sillä oppaamme kertoi bussin vievän meidät seuraavaksi Brasilian puolelle! Matkalla sinne ajoimme voimalaitoksen poikki turbiineja ja ties mitä ihmetellen. Täsmälleen Brasilian rajalla niin Suomen kuin Paraguaynkin liittymät vaihtoivat Brasilian verkkoon ja samalla siirryimme ajassa tunnin eteenpäin. Keskellä patoa kulkee myös aikavyöhykkeen raja. Nyt myös kyltit olivat espanjan sijaan portugaliksi. Esimerkiksi ”uloskäynti” eli salida oli yhtäkkiä saída. Englantilaistytöt suunnilleen itkivät onnesta päästessään sittenkin Brasiliaan. Brasilian-visiittimme jäi hieman tyngäksi, sillä bussi ei päässyt kiertämään tavanomaista reittiään jonkin korjaustyön takia. Näin kuitenkin padon yläpuolella lainehtivan suuren tekojärven, mutta Brasilian kamaralle emme valitettavasti astuneet. Siispä en laske Brasiliaa käydyksi maaksi toistaiseksi.
Noin tunnin kestäneen patovierailun jälkeen lähdin ajamaan kohti hotelliani, joka sijaitsisi Ciudad del Esten eteläpuolella Presidente Francossa. Presidente Francoa ei ole suinkaan nimetty Espanjan diktaattori Francon, vaan Paraguayta vuosina 1916—1919 johtaneen presidentti Manuel Francon mukaan. Olin valinnut majapaikan sieltä, sillä en missään nimessä tahtonut autoineni yöksi epämääräisen maineen omaavaan Ciudad del Esteen. Auto piti saada porttien sisään turvaan, eikä pahitteeksi ollut sekään, että majapaikkani NatuCenter sattuu sijaitsemaan näköetäisyydellä Paraguayn toiseksi tärkeimmästä nähtävyydestä, Saltos del Mondayn vesiputouksesta (kuuluisin nähtävyys on Trinidadin jesuiittalähetysaseman rauniot). Matka perille sujui hyvin kiihkeästä liikenteestä huolimatta. Puolivälissä matkaa, liikennevaloissa tuulilasini tultiin pyytämättä pesemään. Mitäpä tuossakaan pystyy tekemään, kuin maksamaan jotain pientä. Oikeasti näille tuulilasinpesijälapsosille tonnikin (n. 0,13 euroa) on riittävä palkka, mutta minä annoin 5 000 guarania (n. 0,6 euroa), kun sellainen läjä kolikoita sattui olemaan hollilla. Lapsi oli tyytyväinen ja sai ainakin lämpimän ruoan nyt myös seuraavana päivänä. Muuten Ciudad del Estessä autoillessa on parasta pitää ikkunat ja ovet kiinni ja lukossa.
Saavuin NatuCenteriin neljän aikoihin iltapäivällä ja paikka osoittautui äärimmäisen hämmentäväksi kokemukseksi. Kyseessä on kompleksi, johon kuuluu kerrostalo majoittuville vieraille, kuntosali sekä ravintola. Auton sain korkean aidan sisään, joka aukesi saamallani kaukosäätimellä. Sisäpihalla, parkkipaikan vieressä oli pieni lampi täynnä kultakaloja. Aitojen sisäpuolella oli myös kaksi koiraa, joita pääsin katsomaan omalta terassiltani. Ravintola taas tarjoaa ainoastaan kasvisruokaa, tiskillä on ”parantavia jalokiviä” ja kristinuskoon viittaavia esitteitä eikä henkilökunnasta yksikään käyttänyt maskia. NatuCenteriä ainakin paikan päällä pyörittää herttainen vanhempi pariskunta Brasilian puolelta, jotka eivät osaa yhtään englantia. Vain espanja ja portugali taipuvat. Asunciónin luksushotellien suuren määrän takana epäillään olevan rahanpesua, mutta NatuCenterin kohdalla rahanpesu taitaa olla ilmiselvää. Kun koko Paraguay kelpuuttaa kortin maksuksi, tämä luksushotelli kelpuuttaa ainoastaan käteismaksun. Joko guaraneina tai dollareina. Kahden yön majoitus omassa täysin varustellussa huoneistossani maksoi ainoastaan 32,6 euroa. Menin illalliselle NatuCenterin ravintolaan, jossa sain kerätä ruokani buffetista. Lautasellinen kasvisruokaa, ananasmehu ja jälkiruokaleivos maksoivat 45 000 guarania (n. 5,7 euroa). Ruoka oli ihan hyvää ja sopi tähän tilanteeseen, sillä enhän ollut nähnyt salaattia moneen päivään. Seuraavana iltana söisin tosin jotain muuta.